Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä


Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus, 2015. 440 sivua. Alkuteos Lejontämjaren, 2014. Suomentanut Outi Menna.)

  Tyttö näytti niin iloiselta ja viattomalta, niin tietämättömältä maailman pahuudesta. Mutta Laila olisi voinut kertoa hänelle. Kertoa miten hyvä ja paha saattoivat elää rinnakkain yhteisössä, jossa ihmiset peittivät silmänsä ja kieltäytyivät näkemästä sitä, mikä oli aivan heidän edessään. Jos pahuuden oli joskus joutunut näkemään läheltä, siltä ei voinut enää koskaan sulkea silmiään. Se oli hänen kirouksensa, hänen taakkansa.

Fjällbackassa eletään sydäntalven aikaa. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden alle ja kevyt vastasatanut lumi pöllyää korkealle hevosen kylkiin, kun muuan nainen törmää ratsastuslenkillään nuoreen paljasjalkaiseen ja sekavan oloiseen tyttöön. Nainen näkee miten sekava tilanne johtaa onnettomuuteen, tyttö jää auton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Tyttö on teini-ikäinen Victoria, joka on kadonnut neljä kuukautta aiemmin. Sairaalassa havaitaan, että tytöllä on muitakin vakavia mutta vanhempia vammoja, jotka joku on hänelle todella julmilla tavoin aiheuttanut. Kuka tytön on kaapannut, ja missä häntä on pidetty kaikkien näiden kuukausien ajan? Poliisin huoli herää, sillä viimeisen kahden vuoden aikana joukko muitakin teinityttöjä on kadonnut yhtä hämäräperäisesti. Onko asialla sama tekijä, ja ovatko muutkin tytöt kokeneet saman kammottavan kohtalon kuin Victoria?

Kirjailija Erica Falck valmistelee seuraavaa kirjaansa ja käy sen tiimoilta vankilassa tapaamassa Laila Kowalskaa, joka istuu siellä elinkautista tuomiota surmattuaan raa'asti puolalaisen miehensä Vladekin. Perheen tarina on fjällbackalainen legenda ja kertomus mitä mustimmasta perheväkivallasta - heidän vanha talonsakin on vuosien myötä autioitunut ja rapistunut kauhujen talo, johon kukaan ei mielellään mene, niin suurta synkkyyttä talon seinät yhäkin huokuvat. Erica yrittää saada Lailan kertomaan, mitä perheelle oikeastaan tapahtui, mutta Laila ei suostu puhumaan.

  Laila ei ollut koskaan uskonut pahuuteen, mutta nyt hän uskoi. Hän katsoi sitä silmiin joka päivä, ja se tuijotti häntä takaisin. Hän oli peloissaan ja lopen uupunut. Miten hän olisi voinut nukkua talossa, jossa pahuus piti valtaa? Miten hän olisi voinut levähtää hetkeksikään? Pahuus oli pinttynyt seiniin, se vaani jokaisessa nurkassa. 


Olen lukenut blogini aikana neljä aiempaa Läckbergin dekkaria, ja jo parin viimeisimmän kohdalla olen miettinyt kannattaako minun jatkaa sarjan parissa, sillä vaikka kyseisen ruotsalaisen dekkarikuningattaren teoksissa on paljon hyvääkin, on niissä paljon myös sellaista, josta lukiessani hieman ärsyynnyn ja tuskastun. Niin vain kuitenkin kävi, että bongattuani uuden Fjällbacka-dekkarin kustantajan katalogista löysin itseni verkkokirjastosta tekemästä kirjaan varausta. (Syytän tästä kannen kuvittajaa, sillä näissä Gummeruksen Läckberg-suomennoksissa on niin kertakaikkisen herkulliset kannet, etten voi vahvasti visuaalisena ihmisenä millään vastustaa niitä!) No, samalla tavoinhan tässä taas kävi kuin edellisilläkin kerroilla: Läckberg koukutti minut kirjansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja vaikka ärsyynnyin lukiessani niin että savu miltei nousi korvista, en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni kirjaa kesken.

Jo tällä kokemuksella on käynyt selväksi, että Läckberg toistaa uskollisesti kirjasta toiseen hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Aina liikutaan vähintään kahdessa aikatasossa, ja juonikuvio on aina sama: tapahtuu merkillinen rikos, poliisi on ymmällään, mutta poliisipäähenkilö Patrikin kirjailijavaimo Erica hoksaa nokkelana mistä on kysymys ja joutuu samalla itse pulaan. Niin tälläkin kertaa. Joka paikkaan nenänsä tunkeva Erica onkin yksi niistä seikoista, jotka minua näissä dekkareissa eniten ärsyttävät - kirja kirjalta siedän Erican ennalta-arvattavaa hahmoa huonommin.

Myös kaunokirjallisesti Läckbergin dekkarit ovat hyvin vaatimattomia, enkä syytä tästä kääntäjää, sillä uskon teosten olevan alkukielisinäkin aivan yhtä yksioikoisia ja konstailemattomia. Tällä kertaa ärsytystäni lisäsivät myös eräät epäjohdonmukaisuudet - esimerkiksi kun on seitsemäntoista astetta pakkasta, ja Erica hakee päiväkodin pihalta kolme kuraista (!) lasta - sekä se, että arvasin pari keskeistä juonenkäännettä jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Myös kirjan loppu tuntui jotenkin hätäiseltä ja löysältä, kuin kirjailija olisi mennyt pahasti maitohapoille juuri ennen maaliviivaa.

Lukuisista moitteistani huolimatta Läckbergin dekkareissa on merkillistä imua. Ne ovat todellisia lukusukkuloita, joita lukiessaan voi asettaa aivonsa hetkeksi pauselle ja todella rentoutua - ja juuri siksi ne täyttävät tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Myös henkilöhahmoihin (Ericaa lukuun ottamatta) on vuosien varrella ehtinyt kiintyä niin kovin, että heidän seurassaan tuntee viettävänsä aikaa kuin vanhan ystävän kanssa. Ja vaikka Leijonankesyttäjässäkin tapahtuu todella raakoja asioita, on kehaistava ettei Läckberg sorru koskaan ylenpalttiseen mässäilyyn, eikä kerronta siksi ahdista. Fjällbacka-dekkareista jää aina päällimmäiseksi jotenkin rento ja kotoisa olo. Siksi luulenkin, että kun Läckbergin seuraava dekkari ilmestyy, varaan sen kiltisti kirjastosta, luen hampaita kiristellen - ja kuitenkin viihdyn ja ehkä jopa salaa nautin.

Leijonankesyttäjän ovat lukeneet myös mm. Annika, Emmi, Pirjoliisa, Sonja, LilliMai Laakso ja Norkku.

Kommentit

  1. Ostin tuon kesällä, olen kerännyt Läckbergit, Janssonit, Ohlssonit ym. omaan hyllyyn. Luen niitä mielelläni, niissä on sopivasti jännitystä. Eivät liian raakoja. Ruotsalaiset naisdekkaristit ovat suosikkejani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, minäkin pidän paljon ruotsalaisista dekkaristeista, sekä naisista että miehistä. Ja liian raakoja dekkareita minäkin vähän kavahdan. Blogiaikana olen lukenut hurjan vähän dekkareita, pitäisikin tehdä asian suhteen pieni ryhtiliike. :)

      Oletko jo lukenut tämän, en löytänyt bloggaustasi?

      Poista
  2. Kiitos postauksesta :) Olen lukenut kaikki Läckbergin kirjat ja edellistä sarjan kirjaa lukiessa päätin, että se on luultavasti viimeisin, koska se oli niin vetelä ja juoni oli huono. Leijonankesyttäjä-nimessä oli jotain jännittävää, ja luin etukäteen hieman juonopaljastuksia, joten arvasin pitäväni kirjasta. Leijonankesyttäjä oli todella hyvä dekkari. Tätä kutsutaankin sarjan parhaimmaksi teokseksi. Minusta paras on edelleenkin sarjan ensimmäinen Jääprinsessa.
    Minusta Erica on aivan huippuhyvä päähenkilö. En lukisi sarjaa, jos siinä ei olisi Ericaa.

    Hyvää viikonloppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kiitos kommentistasi! :) Jotenkin ilahduttavaa miten ihmisten lukumaut eroavat: minusta taas sarjan edellinen kirja (Enkelintekijä) on ollut lukemistani paras. Alkupään kirjoja en taas ole lukenut, aloitin sarjan parissa vasta Merenneidon parissa.

      Mukavaa kuulla että Ericalla on fanejakin. :)

      Mukavaa alkavaa viikkoa, Mai! :)

      Poista
  3. Olipa hauska lukea, miten koemme Läckbergit niin samalla tavalla! Minäkin ahmin ensimmäisiä teoksia innolla, mutta sitten aloin kyllästyä tuttuun kaavaan ja tietynlaiseen lässytykseen, vaikka nehän imaisevat tosissaan. Sitä imua on vaikea estää vaikka kuinka ärsyttäisi! Voi kuitenkin olla etten näitä paria viimeistä lue, sillä maailma ja jopa Skandinavia on niin täynnä parempia dekkareita! Eli joo, ihania, mutta... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, tosi hyvin sanottu! Tuttu kaava ja juuri se lässytys alkavat helposti ärsyttää - ja kuitenkin nämä ovat tosi koukuttavia dekkareita. :) Ja olen ihan samaa mieltä kanssasi siitäkin, että paljon parempiakin ruotsalaisdekkareita löytyy pilvin pimein. :D

      Poista
  4. Minäkin tykkään Ericasta, mutta siitä olen samaa mieltä, että toistaa turhan paljon samaa kaavaa, miten hän ratkaisee juttuja. Olisikohan ollut kivenhakkaaja, jonka jälkeen en meinannut innostua seuraavista, mutta olen tykännyt näistä viimeisimmistä. Yleensä juuri se vanha taustakertomus viehättää eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis, samoilla linjoilla siis ollaan. Toisaalta sarjaa on mielenkiintoista seurata jo ihan sillä silmällä, että kykeneekö Läckberg jossain vaiheessa rikkomaan käyttämäänsä kaavaa ja uudistumaan. Nähtäväksi jää. :)

      Poista
  5. Elävä kuvaus lukukokemuksesta, Sara! :D

    Olen lukenut vasta neljä ensimmäistä Läckbergiä ja suosikkini on ollut Kivenhakkaaja. Tämä uusi päätyi kirjakerhosta vahingossa hyllyyni, koska unohdin perua sen. En kuitenkaan aio kerätä koko sarjaa, vaikka olen lukemistani pitänyt. Pelkään, että luen sarjaa kohta samoissa tunnelmissa kuin sinäkin.

    Dekkareita on kuitenkin kiva lukea tuon koukuttavuuden takia. Sivut kääntyilevät lentäen, ja se on joskus tarpeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, :D

      Moni muuten kehuu noita sarjan alkupään kirjoja! Minä olen aloittanut lukemisen vasta Merenneidosta, eli sarjan alusta on viisi kirjaa lukematta. Tavallaan kyllä kiinnostaisi tutustua tuohon alkupään tuotantoonkin, mutta saapa nähdä... Ehkä joskus! Jään odottamaan mielipidettäsi tästä Leijonankesyttäjästä, jos luet tämän jossain vaiheessa. :) Kyllä tämä johonkin laiturinnokkaan kesälomalle on ihan käypää luettavaa, ja kirjan voi hyvin lukea, vaikka edelliset osat olisivat lukematta. :)

      Minulla on nyt ollut jonkin aikaa dekkarinlukunälkä, juuri tuon koukuttavuuden takia. Kaipaan sujuvaa luettavaa tähän kiireen ja väsymyksen keskelle. Juuri niin kuin sanot: joskus juuri sellaiset kirjat ovat tarpeen.

      <3

      Poista
  6. Sara, meillä on sitten yhtä ristiriitainen suhde Läckbegiin. Osasta olen pitänyt todella paljon ja myös niistä varsin uusista, mutta minua sitten ärsyttää ensinnäkin Erica, joka laittaa nenänsä jokapaikkaan, sitten se, että minusta kirjat eivät ole kovin...hmmm.kirjallisesti...tai siis ne toteuttavat tiettyä kaavaa, kuten hyvin sanot. Tätä en aio ottaa lukuun, mutta yllätys, yllätys, otan joululomalla lukuun erään vanhemman Läckbergin eli teen nyt kirastolistaa, jolle tulevia kirjoja luen joululomallani. Senkin Läckbergin sinä olet lulenut jo, huomasin Mailla käydessäni;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, olen niin samaa mieltä kanssasi. :D Ja voih, Erica on tosiaankin yksi ärsyttävimpiä romaanihahmoja joita tiedän.

      Ahaa, taidankin arvata minkä kirjan aiot joululomalla lukea. Sitä voin kyllä lämmöllä suositella, ja joulunpyhiin kyseinen kirja tuo juuri oikeanlaista tunnelmaa, etenkin jos sattuu olemaan niin, ettei maassa ole lunta. :)

      <3

      Poista
  7. Minä kiinnyn sarjojen henkilöihin, kuten kerran bloggasinkin ystävistäni Maria Kalliosta. Sen takia monesti nautin huonommistakin kirjoista, joissa seurataan tuttujenhenkilöiden yksityiselämää. Itse rikos saakin toistua samalla kaavalla.
    Vain Eppu Nuotion Pii Martinin viimeinen osa oli kamala pettymys ja Maria Wern ei ole oikein saanut mukaansa.
    Tunnun myös elävän dekkarikautta, juuri nyt testailen tuntemattomia suomalaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis, minulla on samaa taipumusta kiintyä sarjojen henkilöihin. :D Maria Kalliosta olen tykännyt paljon ennen blogivuosia (nyt en ole lukenut Lehtolaista tosi pitkään aikaan), ja Eppu Nuotion Pii Marinistakin tuli rakas (vaikka olen samaa mieltä kanssasi: sarjan päätösosa oli pettymys). Minulle rakkaita ovat myös mm. Hercule Poirot ja Neiti Marple (no totta kai, kenellepä ei?!), Komisario Morse, Konrad Sejer ja Sjöwallin ja Wahlöön Martin Beck ja Gunvald Larsson. Oih! <3

      Oletko tehnyt viime aikoina hyviä dekkarilöytöjä? :)

      Poista
  8. Minä ostin kesälukemiseksi kolme Läckbergin pokkaria ja luin 1,5. Sen jälkeen ärsyynnyin niin että tuli tuhlattua rahaa mokomaan että käytin ne askarteluun :D Niissä on jotain sietämättömän teennäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, haha, ihan paras! :D Tunnistan kyllä täysin tuon teennäisyyden, ja itseäni melkein ärsyttää, että kaikesta siitäkin huolimatta sorrun aina lukemaan Läckbergin uusimman. Olen niin heikko! :D

      Poista
  9. Voi ei, älkää viekö minulta Fjällbacka-sarjaa, sillä olen lukenut vasta ensimmäisen ja sitten tämän viimeisen kyseisen kirjan ja lisäsin Fjällbacka-sarjan jopa omaan TBR 100 plussaani, sillä noista kahdesta pidin. Mutta kun mietin, niin toki vähän noinhan se molemmissa meni, mutta silti tykkään kyllä vielä Ericasta sen verran, etten aio lopettaa näiden kirjojen bongailua mm. kirppareilta...niin ja en myöskään voi, koska ne ovat jo siellä TBR sadassa ;) BTW, oletteko lukeneet Anna Janssonin Maria Wern-dekkareita, siinä on sitten fiksu ja filmaattinen naispoliisi ja tosiaan vaihtelevampi juoni, mutta aina erittäin kiinnostava. Suosittelen! -peace & love, and respect to you all-

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit