Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus, 2015. 440 sivua. Alkuteos Lejontämjaren, 2014. Suomentanut Outi Menna.)

  Tyttö näytti niin iloiselta ja viattomalta, niin tietämättömältä maailman pahuudesta. Mutta Laila olisi voinut kertoa hänelle. Kertoa miten hyvä ja paha saattoivat elää rinnakkain yhteisössä, jossa ihmiset peittivät silmänsä ja kieltäytyivät näkemästä sitä, mikä oli aivan heidän edessään. Jos pahuuden oli joskus joutunut näkemään läheltä, siltä ei voinut enää koskaan sulkea silmiään. Se oli hänen kirouksensa, hänen taakkansa.

Fjällbackassa eletään sydäntalven aikaa. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden alle ja kevyt vastasatanut lumi pöllyää korkealle hevosen kylkiin, kun muuan nainen törmää ratsastuslenkillään nuoreen paljasjalkaiseen ja sekavan oloiseen tyttöön. Nainen näkee miten sekava tilanne johtaa onnettomuuteen, tyttö jää auton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Tyttö on teini-ikäinen Victoria, joka on kadonnut neljä kuukautta aiemmin. Sairaalassa havaitaan, että tytöllä on muitakin vakavia mutta vanhempia vammoja, jotka joku on hänelle todella julmilla tavoin aiheuttanut. Kuka tytön on kaapannut, ja missä häntä on pidetty kaikkien näiden kuukausien ajan? Poliisin huoli herää, sillä viimeisen kahden vuoden aikana joukko muitakin teinityttöjä on kadonnut yhtä hämäräperäisesti. Onko asialla sama tekijä, ja ovatko muutkin tytöt kokeneet saman kammottavan kohtalon kuin Victoria?

Kirjailija Erica Falck valmistelee seuraavaa kirjaansa ja käy sen tiimoilta vankilassa tapaamassa Laila Kowalskaa, joka istuu siellä elinkautista tuomiota surmattuaan raa'asti puolalaisen miehensä Vladekin. Perheen tarina on fjällbackalainen legenda ja kertomus mitä mustimmasta perheväkivallasta - heidän vanha talonsakin on vuosien myötä autioitunut ja rapistunut kauhujen talo, johon kukaan ei mielellään mene, niin suurta synkkyyttä talon seinät yhäkin huokuvat. Erica yrittää saada Lailan kertomaan, mitä perheelle oikeastaan tapahtui, mutta Laila ei suostu puhumaan.

  Laila ei ollut koskaan uskonut pahuuteen, mutta nyt hän uskoi. Hän katsoi sitä silmiin joka päivä, ja se tuijotti häntä takaisin. Hän oli peloissaan ja lopen uupunut. Miten hän olisi voinut nukkua talossa, jossa pahuus piti valtaa? Miten hän olisi voinut levähtää hetkeksikään? Pahuus oli pinttynyt seiniin, se vaani jokaisessa nurkassa. 


Olen lukenut blogini aikana neljä aiempaa Läckbergin dekkaria, ja jo parin viimeisimmän kohdalla olen miettinyt kannattaako minun jatkaa sarjan parissa, sillä vaikka kyseisen ruotsalaisen dekkarikuningattaren teoksissa on paljon hyvääkin, on niissä paljon myös sellaista, josta lukiessani hieman ärsyynnyn ja tuskastun. Niin vain kuitenkin kävi, että bongattuani uuden Fjällbacka-dekkarin kustantajan katalogista löysin itseni verkkokirjastosta tekemästä kirjaan varausta. (Syytän tästä kannen kuvittajaa, sillä näissä Gummeruksen Läckberg-suomennoksissa on niin kertakaikkisen herkulliset kannet, etten voi vahvasti visuaalisena ihmisenä millään vastustaa niitä!) No, samalla tavoinhan tässä taas kävi kuin edellisilläkin kerroilla: Läckberg koukutti minut kirjansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja vaikka ärsyynnyin lukiessani niin että savu miltei nousi korvista, en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni kirjaa kesken.

Jo tällä kokemuksella on käynyt selväksi, että Läckberg toistaa uskollisesti kirjasta toiseen hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Aina liikutaan vähintään kahdessa aikatasossa, ja juonikuvio on aina sama: tapahtuu merkillinen rikos, poliisi on ymmällään, mutta poliisipäähenkilö Patrikin kirjailijavaimo Erica hoksaa nokkelana mistä on kysymys ja joutuu samalla itse pulaan. Niin tälläkin kertaa. Joka paikkaan nenänsä tunkeva Erica onkin yksi niistä seikoista, jotka minua näissä dekkareissa eniten ärsyttävät - kirja kirjalta siedän Erican ennalta-arvattavaa hahmoa huonommin.

Myös kaunokirjallisesti Läckbergin dekkarit ovat hyvin vaatimattomia, enkä syytä tästä kääntäjää, sillä uskon teosten olevan alkukielisinäkin aivan yhtä yksioikoisia ja konstailemattomia. Tällä kertaa ärsytystäni lisäsivät myös eräät epäjohdonmukaisuudet - esimerkiksi kun on seitsemäntoista astetta pakkasta, ja Erica hakee päiväkodin pihalta kolme kuraista (!) lasta - sekä se, että arvasin pari keskeistä juonenkäännettä jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Myös kirjan loppu tuntui jotenkin hätäiseltä ja löysältä, kuin kirjailija olisi mennyt pahasti maitohapoille juuri ennen maaliviivaa.

Lukuisista moitteistani huolimatta Läckbergin dekkareissa on merkillistä imua. Ne ovat todellisia lukusukkuloita, joita lukiessaan voi asettaa aivonsa hetkeksi pauselle ja todella rentoutua - ja juuri siksi ne täyttävät tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Myös henkilöhahmoihin (Ericaa lukuun ottamatta) on vuosien varrella ehtinyt kiintyä niin kovin, että heidän seurassaan tuntee viettävänsä aikaa kuin vanhan ystävän kanssa. Ja vaikka Leijonankesyttäjässäkin tapahtuu todella raakoja asioita, on kehaistava ettei Läckberg sorru koskaan ylenpalttiseen mässäilyyn, eikä kerronta siksi ahdista. Fjällbacka-dekkareista jää aina päällimmäiseksi jotenkin rento ja kotoisa olo. Siksi luulenkin, että kun Läckbergin seuraava dekkari ilmestyy, varaan sen kiltisti kirjastosta, luen hampaita kiristellen - ja kuitenkin viihdyn ja ehkä jopa salaa nautin.

Leijonankesyttäjän ovat lukeneet myös mm. Annika, Emmi, Pirjoliisa, Sonja, Lilli, Mai Laakso ja Norkku.