torstai 29. tammikuuta 2015

Aila Meriluoto: Talvikaupunki


Aila Meriluoto: Talvikaupunki (WSOY, 1980. 64 sivua.)

Menen itseeni, lahoavaan taloon, 
muurahaiset ovat syöneet reitin hirsien läpi, 
sohvan takana on pesä. 
Imuroin sen pois, ne tulevat uudestaan, 
näen niistä unta. 
Näen unta itsestäni: juoksen ristiin rastiin, 
saan siipiä ja tömähdän seinään. 
Kuljen leveänä virtana itseni yli, 
vinosti lanteilta olkapäälle. 
Kiipeän yläkertaan, kuulen miten nakerran omia 
                                                                    jalkojani, 
lattia tärisee, huojun jo hiljaa.

Viime vuosi oli kahden hienon suomalaisen naisrunoilijan juhlavuosi, kun ensin tammikuussa Aila Meriluoto täytti kunnioitettavat yhdeksänkymmentä vuotta, ja joulukuussa Kirsi Kunnas saman verran. Näistä kahdesta naisesta Kunnas on ollut minulle aina tutumpi, mutta olen jo pitkään halunnut alkaa systemaattisesti tutustua Meriluodon tuotantoon. Talvikaupunki on Meriluodon kymmenes runokokoelma, ja lainasin sen kirjastosta jo viime talvena lukien silloin otteita sieltä täältä. Nyt otin teoksen luettavakseni uudelleen.

Talvikaupungin runot eivät ole sieltä helppotajuisimmasta päästä. Kuitenkin vaikka minulla teosta lukiessani oli koko ajan vähän sellainen olo, etten aivan ymmärrä lukemaani, nautin runoista kovasti. Meriluoto luo maagisia ja hieman mystisiäkin tunnelmia ja mielikuvia. Runot alkavat elää mielessä omaa elämäänsä ja alitajunta alkaa tulkita niitä omalla tavallaan.

Vanha nainen ei katso tuleen vaan tulen viereen 
siihen missä pimeys on tiheä ja jyrkkä, kallioseinämä, 
                                                                  kynnet lipsuvat. 
Tuli on maailma, rangaton tanssijatar, 
itkee nauraa riehuu kuolee 
jatkuvasti ja yhtaikaa. 
Kauhu seisoo vieressä, liikkumaton mies 
pitkä ja musta 
pitää yllä. 
Vanha nainen ei katso maailmaan, 
katsoo kauhuun ja kulkee läpi, tyynesti, 
ei kiipeä, ei paini. 
Vanha nainen nuotion ääressä katsoo veteen: 
keskiyön järvi omavaloinen 
lepakoitten kirjoitus itsestään selvä 
rauha joka ei johda mihinkään.

Kokoelman avaava nimiruno Talvikaupunki on kaunis ja ajatuksia herättävä kuvaus talvisin muodostuvasta sielun kaupungista. Enemmän kuin talven kuvausta, se on pohdintaa siitä, mitä ihminen tiedostaa, ja miten maailma muuttuu: miten hahmot ovat tuttuja mutta uusissa kohdin - runo on omanlaisensa yritys muodostaa kuva maailmasta.

Talvinen kaupunki nousee väljemmin viivoin, 
suistaa yksityiskohdat kuin lumiaura, 
viiltää kadut, uskaltaa rakennukset tyhjään ilmaan. 
Mitä ymmärrät? Mitä näet? 
Istua talvessa, liidulla piirretyssä 
harmaaseen paperiin, 
katsoa kallon sisään missä raskas kaupunki työntyy, 
rasittaa, jäsentyy. Kantaa tätä. 
Natista tämän alla.

Vuodenkierrolla on oma roolinsa Meriluodon runoissa. Talvi saa ajattelemaan maailman muotoa, keväinen yö tuo linnut ja valon, mutta myös jotain sellaista niin tiheää, ettei siitä pääse. Kesä kirjoittaa itsensä kirjeiksi, ja kun ilma on niitä sakeanaan, tulee mieleen lapsuus.  Syksy taas on pieni kuolema, kun elämä supistuu pikkukiveksi ja sujahtaa sormien lomasta. Runot ovat filosofisia ja monimerkityksellisiä, ne saavat pohtimaan, mitä ihminen lopulta elämästä ymmärtää. Myös pienillä yksityiskohdilla - kuten esimerkiksi myyjäisistä ostetulla grillikintaalla - on merkitystä: yksityiskohdat saattavat sisältää monia kerroksia ja niistä saattaa kasvaa paljon kokoaan suurempia mielikuvia:

Mutta nyt on tuoksun vuoro. 
Kohotan kantta, avaan luukun, tuoksu nousee. 
Oreganoa Sisiliastani. Tarinan basilikaa 
jolla tyttö maustoi rakastajansa. 
Joulun tuoksu, piparkakun, odotuksen, 
sen mitä ei vielä ole (ei kai tullutkaan). 
Tuoksu, läsnäoleva: valkosipulin kynnet paistissa, 
cassoulet'n vuorokausi eriaikaisine vivahteineen, 
omenat, kihisevän kuumat, kaneliset, taikinakuoren alla. 
Palanut kohokas ja lautasensirpaleet.

Pienten teemojen lisäksi Meriluodon runoissa on kuitenkin enemmän niitä suuria: hän kuvaa runoissaan rakkautta, elämää ja kuolemaa, ikääntymistä ja ihmisen halua pitää maailma järjestyksessä. Yksi minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt runo löytyy kokoelman loppupuolelta, siinä Meriluoto tarkastelee elettyä elämää ja tekee sen jotenkin vaikuttavan katkeransuloisesti.

Taulu jota olen tehnyt kuudettakymmentä vuotta 
on ruvennut ratkaisevasti muuttumaan. 
Ensin ei niinkään sävyeroja, 
Brueghel toki maalasi teilipyöriäkin. 
Mutta tässä ei kuoleman kaakki vedä pääkallojen heleää 
                                                                       kaalikuormaa.
Ajoneuvot ovat toiset. 
En oikein pidä Helvetin-Meriluodosta, 
siinä ei ole hymyä enää. 

Kauan pitäydyin juhlivaan parvekkeeseen, 
ystävien nauruun, kaulan nykäykseen, posken elävään 
                                                                        ryppyfriisiin, 
erityisesti herkuttelin valolla viinilasin kyljessä, 
saman tien maalasin taustalle kaupungin hivelevänä 
                                                                                 utuna, 
kaikki verkkaisesti sortuvat tornit, kaukana vielä, 
tuhon kuhertavan hyväilevän kauneuden. 
Mutta nyt se jo hipoo etualaa, 
valo hätkähtää pakoon, lasi sammuu.

***

Tervehdys vatsatautiparantolasta! :) Blogi on ollut alkuviikon retuperällä ensin töiden ja sitten sairastelun (yöh!) vuoksi, mutta palaan tänään illalla taas kommentointitalkoisiin. Sitä ennen piipahdan tällaisissa ranskalaisissa tunnelmissa - ihanaa!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Ääneni Blogistanian parhaat kirjat 2014 -äänestyksessä

On taas se aika vuodesta, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista kirjoista. Tuttuun tapaan kategorioita on neljä: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Globalia (käännetty kaunokirjallisuus), Tieto (tietokirjallisuus) ja Kuopus (lasten- ja nuortenkirjallisuus). Annan itse jokaisessa kategoriassa ääniä kolmelle kirjalle.




Minun ääneni menevät seuraaville kirjoille:

Blogistanian Finlandia: 

3 pistettäSirpa Kähkönen: Graniittimies. Huikean hieno historiallinen romaani suomalaispariskunnasta, joka lähtee Neuvostoliittoon etsimään parempaa elämää.
2 pistettäPirkko Saisio: Signaali. Täydellisen ihana ja rakastettava, (ainakin osin) omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma. Todellinen lukunautinto!
1 pisteSatu Taskinen: Katedraali. Erinomainen kuvaus henkisesti horjahtaneesta mielestä, ja perheestä jossa kaikkien ei ole helppoa löytää omaa paikkaansa. Taskinen on huikea ja nerokas kirjailija

Tässä kategoriassa äänestäminen oli miltei mahdotonta. Olisin halunnut antaa kaikille kolmelle kirjalle kolme pistettä, ja kukin kirjoista kävikin vuorollaan ykköspaikalla (olen muuttanut järjestystä viimeksi vielä klo 9.45!). Järjestys on lopulta tämä, mutta se olisi voinut olla mikä tahansa. Listalta kuitenkin puuttuu se viime vuoden minulle täydellisin, eli Anni Kytömäen Kultarinta, jota en ehtinyt lukea loppuun ennen äänestystä. Luotan kuitenkin nyt siihen, että se voittaa ilman minun kolmea pistettänikin. 

Blogistanian Globalia: 

3 pistettäKate Atkinson: Elämä elämältä. Minulle vuoden paras käännösromaani: huikea peribrittiläinen sukutarina, jonka erikoinen rakenne kiehtoo. Silkkaa lukemisen juhlaa!
2 pistettäToni Morrison: Koti. Nobelistin maagisen hieno ja väkevä pienoisromaani kahdesta elämässään hukassa olevasta sisaruksesta.
1 pisteDavid Vann: Kylmä saari. Taidokas parisuhdekuvaus, joka sijoittuu Alaskan hyytävään syksyyn.

Blogistanian Tieto:

3 pistettäHannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Muistelma- ja kolumnikokoelma täynnä ajatonta viisautta ja rauhaa. Yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. 
2 pistettäRiitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta. Huikean hieno ja kattava tietoteos neljästä suomalaisesta rakastetusta taiteilijasta.
1 pisteLeena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa. Viime vuonna 90 vuotta täyttäneen rakastetun runoilijan lämmin ja taitavasti kirjoitettu elämäkerta.

Blogistania Kuopus:

3 pistettäIiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari. Perinteiselle sadunkerronnalle kunniaa tekevä tarina. Kirjan kuvitus on huikea, jokainen Tietäväisen piirtämä kuva on taideteos.
2 pistettäMaria Turtschaninoff: Maresi. Tuore Finlandia Junior -voittaja, jonka kaunis kieli ja viehättävä tarina lumoavat myös aikuisen lukijan.
1 pisteIiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä. Äänestän siis kahta Küttnerin & Tietäväisen teosta tässä kategoriassa, mutta en voisi mitenkään olla äänestämättäkään. Puiden tarinoita on aivan huikea satukirjasarja!


Voittajakirjat julkistetaan huomenna tiistaina 27.1.2015 kunkin äänestyksen emäntäblogeissa:

Blogistanian Finlandia: Kirjavinkit
Blogistanian Globalia: Kirsin Book Club
Blogistanian Tieto: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Blogistania Kuopus: Notko, se lukeva peikko

Kaksi lyhytarviota, kaksi loistavaa kirjaa

Sattuneesta syystä päädyn nyt kirjoittamaan kahdesta lukemastani kirjasta yhteispostauksen, jossa käsittelen niitä lyhyesti. Konttisen tietoteoksen luin jo viime vuoden syyskesällä, mutta kirjasta bloggaaminen jäi syksyisen blogijumin jalkoihin. Turtschaninoffin nuortenromaanin sen sijaan luin juuri nyt kuluneena viikonloppuna, enkä vielä ehtinyt kirjoittaa siitä kunnolla. Aikomukseni on kirjoittaa lähiaikoina kummastakin kirjasta vielä oma, paneutuneempi postauksensa, mutta aloitetaan nyt näillä pienillä kurkistuksilla kahteen huikeaan oman genrensä edustajaan.


Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta (Siltala, 2014. 133 sivua.)

Taidehistorian emeritaprofessori Riitta Konttisen tuorein tietoteos kertoo neljän suomalaisen naistaiteilijan - Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin - välisestä elinikäisestä ystävyydestä ja taiteilijatoveruudesta. Kirja on asiantunteva ja kattava teos, jossa käsitellään laajalti jokaisen neljän naisen persoonaa, elämää ja kasvua ja kehitystä taiteilijana.

Teos sisältää ilahduttavan paljon paitsi taidetta, myös luonnoksia ja valokuvia, sekä poimittuja otteita naisten välisestä kirjeenvaihdosta. Taiteilijatoveruutta on selkeälukuinen, kronologisesti etenevä ja taidokkaasti neljän hienon taiteilijaa elämää valottava teos, jonka luettuani tunsin oloni onnelliseksi ja ylevöityneeksi. Lukukokemuksen täydensi käynti Hämeenlinnan Taidemuseossa, jossa kesän ajan oli esillä Konttisen kirjaan perustuva taidenäyttely. Esillä oli kattavasti kaikkien neljä taiteilijan töitä uran alkuvaiheilta loppuun asti.



Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (Tammi, 2014. 212 sivua. Alkuteos Maresi. Krönikor från Röda klostret. Suomentanut Marja Kyrö.)

Maresi on nuori tyttö, joka elää syrjäisellä saarella Punaisessa luostarissa. Luostari on naisten valtakunta, eikä miehillä ole sinne pääsyä. Eräänä keväisenä aamuna luostariin saapuu nuori ja pelokas Jai-niminen tyttö, joka on paennut isänsä järjetöntä raivoa. Tytön perässä saarelle saapuu sotajoukko, ja saarelaisten on selvittävä aggressiivisesta hyökkäyksestä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kiinnostukseni Maresia kohtaan heräsi sen voitettua Finlandia Junior -palkinnon viime syksynä. Luin kirjan nyt viikonloppuna miltei yhdeltä istumalta, ja lumouduin Turtschaninoffin kauniin lyyrisestä kielestä, sekä siitä kiehtovasta fantasiamaailmasta, jonka kirjailija on luonut.Romaani on osaltaan myös jännityskertomus, mutta minulle suurimman elämyksen tarjosivat pienet yksityiskohdat, tunnelma ja kaunis kieli. Maresi on upea nuortenkirja, joka lumoaa yhtä lailla myös aikuisen lukijan.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Satu Taskinen: Katedraali


Satu Taskinen: Katedraali (Teos, 2014. 335 sivua.)

  Mitä varten nämä kaikki laatikot? Mark kysyy.
  Miksi niin? Siksikö, ettei olisi ketään huolehtimassa asioista? Ei, ei siksi. Huolehtija on vain hitaampi kuin maailma. On vaikea pysyä kehityksen mukana, osata valita oikein ja päättää ja noudattaa sitä. Siihen liittyy sekin, että niin usein myöhästyn. Sitä yritti juosta maailman ja asioiden perässä, mutta aina myöhästyi. Oli itse kilpikonna, kun ympärillä oli pelkkiä jäniksiä. Vuorokaudessa pitäisi olla kaksikymmentäviisi tuntia. Kolmekymmentä olisi vielä parempi, ehtisi syödä aamiaisen lisäksi vielä lounaan ja saisi sängyn pedattua ennen kuin on taas tullut nukkumaanmenoaika.

Tea elää yksin. Mies on lähtenyt ja poikakin kasvanut aikuiseksi. Vanhemmista äiti elää vielä, mutta häneen, sen paremmin kuin kolmeen sisarukseenkaan Tea ei pidä yhteyttä. Poika käy silloin tällöin, samoin talonmies Carlos, joka tuo mukanaan likööriä tai pullaa, saa kahvia ja kyselee No mahtuuko tänne enää sisään tai Milloinkas sinä vähän järjestät? Mutta he eivät ymmärrä, että niillä kaikilla on merkitystä: vanhoilla sanomalehtiröykkiöillä (lehdet on järjestetty numeron mukaan!), pestyistä mehu- ja jogurttipurkeista ja oluttölkeistä rakennetuilla pyramideilla, tavaraa täynnä olevilla laatikoilla, joiden väleistä puikkelehtiminen on hyvä ja oikein.

Mutta nyt on lähdettävä ihmisten ilmoille. Tean nuorin sisko Kerstin on kuollut (vain 37-vuotiaana), ja on lähdettävä hautajaisiin, tavattava muu perhe.

  Mitä merkitystä sillä on, että olemme samaa perhettä? Velvoittaako se meitä johonkin? Suojeleeko? Henkisesti ihmiselle on tietenkin helpompaa, jos esimerkiksi pahantekijä on joku ulkopuolinen vihollinen eikä murhaaja ole samasta perheestä, vaan jostain kauempaa. Siitä syystä on olemassa valtioiden rajat ja talojen aidatut pihat. Siitä syystä kielessä on olemassa pronomini tämän lisäksi tuo, nämän lisäksi ne.


Aloitan kertomalla, että tunnen nyt olevani mahdottoman urakan edessä. Luin Taskisen Katedraalin loppusyksystä, ja jo sitä lukiessani hihkuin siitä ilosta, että tajusin lukevani jotain aivan erilaista ja huikeaa. Lukupiiritapaamisissa hehkutin ja julistin - voi lukekaa nyt kaikki tämä Taskisen uusi, kun se on niin mahtava! -, mutta perusteluvaiheessa loppuivat sanat. Hukassa ne ovat olleet syksystä lähtien, mutta eipä tämä tästä miksikään muutu. Ihmisen on yritettävä.

Parhaansa yrittää myös romaanin Tea, vaikkei se helppoa olekaan. On vaikeaa tietää, miten pitäisi tehdä ja olla, että kaikki menisi oikein. Mikä on ihmisen tehtävä elämässä ja maailmassa, tai mitä sitä saa oikeastaan tehdä. Eikä asioita helpota sekään, että kaikenlaista on hukassa pinseteistä ja suruhuntuisesta hatusta vähän isompiinkin asioihin. Jotain saisikin hukkua, kuten esimerkiksi muistoja, joita ei välittäisi ajatella.

Satu Taskinen on mainio! Hän tekee sanoille ja lauseille mitä huvittaa, viskaa tiukat säännöt avoimesta ikkunasta ja kohauttaa olkiaan, minäpä kirjoitan niin kuin hyvältä tuntuu. Hän laittaa värejä sekoitusastiaan, ravistaa napakasti, kaataa seoksen hymyillen kankaalle, ja kas - lopputulos on erikoinen, erilainen ja raikas, mutta kaikin tavoin toimiva teos. Tähän ei kuka tahansa pystyisi, ja luultavasti useimpien pekkaperuskirjoittajien samantyyppinen yritelmä olisi vain hillitöntä ja vaivaannuttavaa sotkua, mutta Taskinen tietää mitä tekee. Hän on rohkea ja ennakkoluuloton, mutta ennen kaikkea huikean taitava kirjailija, joka pitää langat täysin hallitusti käsissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Katedraalissa hän kieputtelee lukijaa, sekoittaa lauseissa sulavasti nykyhetkeä ja menneisyyttä niin että niiden raja on häilyvä, kuin veteen piirretty viiva. Hän antaa lukijan seurata merkityksettömiä keskustelunpätkiä ja ajatuksia, ja yhtäkkiä tipauttaa kesken kaiken sivulauseissa tarinan kannalta tuikitärkeää tietoa, kuin iloinen kokki keittiössään herkullisen makupalan jalkojensa juurella makaavalle koiralle. Lukijalle käy selväksi jo ensimmäisten sivujen aikana, että tässä ollaan nyt astetta epävakaamman henkilön pään sisällä. Päähenkilö Tean harhailevista ajatuksista, nykyhetkessä tekemistä huomioista ja menneisyyden muistoista kasvaa vahva ja koskettava tarina. Huikeaa on se, miten yhden vuorokauden ja yhden ihmisen pään sisällä tapahtuvasta harhailevasta monologista piirtyy kuva perheestä ja sen jäsenten välisistä suhteista, jännitteistä ja rooleista. Taskinen sukeltaa syvälle henkisesti horjahtaneen ihmisen mieleen, ja tekee sen erinomaisesti.

Sekin miten Katedraalin tarina lähtee avautumaan, on huikeaa. Kirjan ensimmäisen vajaan kolmanneksen ajan ollaan nuorimman sisaruksen hautajaisissa ja muistotilaisuudessa. Lukija on mukana ja näkee kaiken: surevat vieraat, kirjahyllyn luona seisovan huntuhattuisen naisen ja tämän kanssa keskusteluun syventyneen pienen lintumaisen miehen, kyyneleet poskillaan lakkaamatta tiskaavan isosisko Bean, pyörätuolissa sanattomana istuvan vanhan Ilse-äidin, ja liian pienistä kengistään kärsivän Tean, joka pakkomielteisesti kerää vieraiden astioita rakennellen kupeista ja lautasista melkoisia torneja - mutta vielä silloin lukija ei oikeasti tunne ketään, eikä ymmärrä senkään vertaa. Henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet kiehtovat ja mietityttävät. Miksi Tea on niin kummallinen? Mikä on saanut hänen mielensä suistumaan, ja hänet keräämään kaikkea, elämään tavararöykkiöiden keskellä? Miksi sisarusten välit ovat hiipuneet, kantaako joku kaunaa, ja mistä? Miksi Tea ja Simon ovat eronneet? Miksi perheen dynamiikka vaikuttaa jotenkin nyrjähtäneeltä? Kysymykset saavat vastauksensa vähitellen, ja kerros kerrokselta monisyinen tarina lähtee purkautumaan.

Hautajaisten jälkeen tapahtuu muuta, mutta siitä en halua kertoa mitään, sillä Katedraali on parhaimmillaan, kun siitä tietää ennakkoon mahdollisimman vähän. Silloin se häikäisee lukijan voimakkaimmin, ja tekee lähtemättömän vaikutuksen. Sen miltei jokaisella sivulla on lauseita ja ajatuksia, jotka puhuttelevat ja joita haluaisin tähänkin loputtomasti siteerata. Mutta valitsen enää vain yhden, joka on hieno esimerkki siitä, miten niitä vahvoja mielikuvia synnytetään.

  Elämä oli "tässä" ja "nyt". Ja niinhän se olikin. Se oli aamiaispöydän vahakangasliinalle katetussa aamiaisessa, sinireunaisilla lautasilla, hunajaleivissä, mandariineissa ja paksuissa viipaleissa voita. Se oli niissä kahdessa samaa sarjaa olevassa teemukissa ja joskus jopa paistetuissa vihanneksissa ja munissa, kunnes se sitten yhtäkkiä olikin siirtynyt sirpaleisiin lattialla, hapsottaviin hiuksiin, aamutakkiin, jonka taskut olivat täynnä räkää ja kyyneliä ja huutoa.

Nyt olen vähän järkyttynyt. Paitsi siitä, että Katedraalin kävi syksyllä kuin vuonna 2011 Katja Ketun Kätilölle - ei Finlandia-palkintoehdokkuutta, myös siitä etten löytänyt Katedraalista kuin Ilselän MinnanKirjavan kammarin Karoliinan ja Annelin kirjojen ansiokkaat blogiarviot. Voi lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja!

perjantai 23. tammikuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava, 2014. 332 sivua.)

  Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat.
  Me läksimme siksi, että mieheni oli kuumapäinen ja ylpeä eikä tahtonut anella työtä niiltä, jotka löivät oven punikin edestä kiinni, läksimme uskon varassa, luottaen että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana. Me läksimme siksi, että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin. [--]
  Taakse jäi se mitä kutsuivat kotimaaksi, se joka oli kääntänyt meille selkänsä jo ennen kuin me sille.

Eletään kevättalvea 1922, kun Klara ja Ilja Tuomi jättävät kaiken ja hiihtävät rajan yli itään. Takana ovat kansalaissota ja Iljan aika punavankina, edessä unelma vapaudesta ja tasa-arvosta, joiden he uskovat toteutuvan vallankumouksen raunioista syntyneessä uudessa ihannevaltiossa, Neuvostoliitossa. He suuntaavat kohti toiveiden kaupunkia, Petrogradia, ja aloittavat kaiken alusta: taakse jäävät kotimaan lisäksi äidinkieli ja heidän vanhat nimensä. Uusi elämä alkaa kuitenkin karuissa merkeissä, kun pariskunta joutuu elämään koko kevään pimeässä pannuhuoneessa kuin luolaihmiset. Alkuaikojen tehtävistä tärkein on hengissä pysyminen - kaikesta on pulaa leipää ja maitoa myöten, ja kaupunki tuntuu hylkivän uusia asukkaitaan. Aatteen soihtu kuitenkin valaisee kirkkaasti, ja nuoret jaksavat jatkaa uuden maailman rakentamista vahvan aatteen ja ihanteiden voimalla.

Kesällä elämä alkaa pikkuhiljaa soljua uusiin uomiinsa, kun he saavat asuttavakseen pienen huoneen ja keittiön. He tekevät vaatimattomasta asumuksesta kotinsa, jonka seinällä kehystetty Leninin kuva muistuttaa kommunismin ihanteista. Syksyllä Klarasta tulee Lännen Vähemmistökansallisuuksien Yliopiston oppilas, ja Ilja puolestaan aloittaa insinööriopinnot samalla kun kunnostaa yliopistorakennusta. Vähitellen heille muodostuu läheinen ystäväpiiri, ja lopulta kaupunkiin päätyy myös sotamieheksi puna-armeijaan värväytynyt Lavr, Iljan pikkuveli. Jokainen heistä on osa suurta koneistoa, ja ylpeä siitä. Klara päätyy katulapsityöhön ja opetus- ja hoivatyö "Ilon sepissä" muodostuu hänen sydämenasiakseen. Hän etsii öisin kellareissa, viemäreissä ja sortuneissa rakennuksissa majailevia lapsia, risaisia, räkäisiä, äkäisiä ja täisiä, ja lapsenkaipuussaan hän adoptoi orvot sisarukset, Genjan ja Dunjan.

Ilja menestyy ja etenee urallaan ensin koulun kunnostamisesta ja ylläpidosta vastaavaksi tekniseksi johtajaksi, ja Leninin kuoltua Venäjän Kommunistisen puolueen silmäätekeväksi jäseneksi. Iljan ja Klaran avioliitto sen sijaan alkaa rakoilla samaan tahtiin, kuin Klaran usko vallankumouksen ihmeitä tekevään voimaan.

  Halusin myös sanoa, että aluksi on vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko ajan suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksista - että niitä on kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekevät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei koskaan tuntunut siltä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään - että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen.


Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa jonkin verran ennen blogiaikoja, ja nauttinut lukemastani suuresti. Tämä syksyllä Finlandia-ehdokkaaksikin (aivan syystä!) kohonnut Graniittimies on Kuopio-sarjalle eräänlainen sukulaisteos, sillä romaanin sivuhenkilö Lavr Tuomi on Kuopio-sarjan Lassi Tuomi.

Graniittimies ei ollut minulle millään tavalla helppo kirja. Sen maailma ottaa lukijan vastaan aluksi hieman nikotellen, samaan tapaan kuin Petrograd uudet asukkaansa, ja ensimmäisillä sivuilla olo tuntuu jotenkin yhtä ulkopuoliselta kuin alkuosassa kertojana toimivalla Klaralla uudessa kotikaupungissaan. Vähitellen kerronta kuitenkin imaisee mukaansa, ja kaupungin kadut alkavat elää mielessä omaa elämäänsä. Helppo ei ole myöskään kirjan aihe, sillä etenkin tunnetasolla Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa on hyvin vaikeaa käsittää. Romaanin viimeisellä kolmanneksella kertojanäkökulma vaihtuu, ja aikaa on kulunut reilut kymmenisen vuotta siitä, kun Klara ja Ilja saapuivat Neuvostoliittoon. Eletään Stalinin puhdistusten aikaa - aikaa, jolloin unelmista on jäljellä vain muistot, ja ihmisoikeudet ovat kuin morelaista utopiaa.

Klara on kiehtova hahmo. Tarinan alussa hän on nuoruuden intoa ja aatteen paloa täynnä, mutta jo ensimmäisen vuoden aikana karu totuus alkaa hänelle vähitellen paljastua. Suru ei kuulu kumouksellisen elämäntuntoihin, ja voidakseen kestää kaikkea ympärillä tapahtuvaa pitäisi olla sokea ja kuuro, eikä Klara ole kumpaakaan. Hänestä kumpuavat syvä inhimillisyys ja koko ajan voimistuva äidillisyys, ja hänen huolenpidostaan ja hoivastaan saavat nauttia paitsi kellareissa ja viemäreissä asuvat poloiset katulapset, myös nuori sirkustaiteilija Shura ja Iljan pikkuveli Lavr. Loputtomuudessaan toivoton työ, hankalat elinolosuhteet ja raskas elämä alkavat näkyä, ja vähitellen peilistä ja valokuvista katsoo yhä harmaampi ja vakavampi nainen, jonka katse on kuin vainotulla eläimellä. Terveyskin alkaa reistailla, naisen sydän alkaa olla hiutunut ja harsuinen.

Toinen romaanin kiinnostavimmista hahmoista on Lavr. Hänen tarinansa on yksi sivujuonteista, mutta hänen nopea kasvunsa ymmärtämättömästä ja tukea ja apua kaipaavasta nuorukaisesta liikaa nähneeksi aikuiseksi on huima ja hienosti kuvattu. Sen sijaan hänen tylyä ja vastenmielistä veljeään Iljaa paikoin melkein inhoaa - aina siihen saakka, kunnes alkaa ajatella hänen menneisyyttään: Alle 20-vuotiasta miestä, joka on ensin joutunut taistelemaan maanmiehiään vastaan, menettänyt ystäviään ja joutunut sitten vankileirille näkemään nälkää. Ymmärrys herää, sellainen tekisi kylmän kai kenestä tahansa. Koskettava on myös ajatus Klaran ja Iljan ensikohtaamisesta, sillä nuoret ovat katselleet toisiaan vankileirin piikkilanka-aitojen yli. Ei mikään ruusuinen alku rakkaudelle. Romaani saa ajattelemaan ihmiskohtaloita, niitä oikean elämän klaroja ja iljoja, ja sitä miten julmaa ja epäoikeudenmukaista elämä voi olla.

Moni kirjasta kirjoittanut on maininnut Petrogradin (myöhemmin Leningradin ja Pietarin) olevan yksi Graniittimiehen päähenkilöistä, ja olen aivan samaa mieltä. Kaupunki kohoaa tarinan komeaksi kulissiksi ja suorastaan tulvii kirjan sivuilta lukijan tajuntaan: Sen pölyävillä ja iljanteisilla kaduilla sekoittuvat ilo ja suru, siellä löyhkäävät jätteestä täyttyneet kanavat ja kodittomia piilottelevat kellarit, jossakin tuoksuvat hautuva kaali ja kuuma tee, johon joku on sekoittanut vadelmahilloa ja hunajaa. Paleltuneiden valitus peittyy hulppeista juhlista kantautuvaan musiikkiin, talvinen Neva henkäilee hyytäviä huurujaan ilmaan. Valtava vallankumouksen elänyt kaupunki huohottaa hengästyneenä, se on kuin kaadettu jättiläinen, joka yrittää päästä ylös.

Ihastelin romaanin vanhahtavaa kieltä, joka jo itsessään luo vahvaa ajankuvaa pienten ja selvästi pohdittujen yksityiskohtien lisäksi. Taustatyön määrä on täytynyt olla huikean suuri, ja lopputulos on huolellisuudessaan ja aitoudessaan ihailua herättävä. Kähkösen kerronta on korutonta ja toteavaa, mutta juuri sellaisena se tekee suuren vaikutuksen. Rivien välit ovat täynnä tarinoita, kansalaissodan muistoa ja suruja, ääneen lausumattomia ajatuksia, Stalinin puhdistuksissa menetettyjen kuvia. Tuntuu, ettei romaani yhdestä lukukerrasta tyhjene, vaan että paljon nähtävää, kuultavaa ja oivallettavaa jää huomaamatta: rivien väleillä on paljon sanottavaa, ne vaikertavat ja huutavat enkä siltikään kuule tai ymmärrä kaikkea. Haluaisinkin lukea nyt pian Kuopio-sarjan alusta loppuun ja Kähkösen tietoteoksen Vihan ja rakkauden liekit, ja palata sitten uudelleen Klaran rinnalla Petrogradin kaduille.

Graniittimies on surullinen ja ajatuksia herättävä tarina, jossa loputtomasta ja melkein lannistavasta harmaudesta pilkahtelee pieniä valojuovia. Se on väkevä, tärkeä ja suuri romaani, ja kirjan kannet suljettuaan mieli on kiitollinen siitä, että on juuri saanut lukea jotain erityisen hienoa. Pakahduttaa.


Graniittimiestä on luettu vaikka missä. Linkitän tähän jokusen blogiarvion, joista löytyy lisää linkkejä: Amman lukuhetki, Ilselä, Kannesta kanteenKirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitusKirjojen kamariKirsin kirjanurkka, Luetut, lukemattomat ja Täällä toisen tähden alla.

Vinkkaan kiinnostuneille lopuksi eräästä vuosi sitten lukemastani kirjasta, jossa käsitellään osin samaa aihetta. Joni Skiftesvikin romaanissa Yli tuulen ja sään punaisten joukossa taistellut aviopari lähtee Neuvostoliiton kultalaan paremman elämän toivossa. Eipä siinäkään hyvin käy.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä


Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia (Kirjapaja, 2014. 171 sivua.)

  Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen, että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Tunnustan: Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet oli minulle viime keväänä sellainen lähes elämää suurempi lukukokemus, etten ole siitä täysin toipunut vieläkään. Jo yhdellä teoksellaan kirjailija on piirtänyt mieleeni niin vahvat ääriviivansa, että lukukokemuksen voidaan sanoa saaneen aikaan - erästä ihanaa blogiystävää siteeratakseni - perustavanlaatuisen maailman liikahtamisen. Tältä tekstiltäni on turhaa odottaa viileän etäistä ja tarkastelevaa otetta, sillä Björkmanin teoksia ajatellessani mieleni on silkkaa mahlaa ja hunajaa. Tässä maailmassa on hyvin vähän mitään täydellistä, mutta Björkmanin kynänjälki yltää kyllä lähelle. Hänen sanoissaan asuu jokin kummallinen ikiaikainen viisaus ja rauha - jokainen sana puhuttelee, osuu ja uppoaa. ♥

Kadonneet askeleet luin pääsiäisenä, ja sopivasti joulun alla kaipuuni Björkmanin rauhoittavien tekstien äärelle kasvoi niin suureksi, että otin vihdoin lukuun tämän miehen uusimman teoksen, jota olin sen ilmestymisestä lähtien säästellyt ja silloin tällöin vain silitellyt hellästi. Kadonneet askeleet oli selkeämmin esseekokoelma, mutta Välähdyksiä peilissä taas on kokoelma kolumneja.

Kolumneissaan Björkman ottaa lukijan mukaansa oman elämänsä poluille. Kurkistamme näyttämön sivussa kulissien kotoiseen hämärään, katselemme Italian Umbriassa henkeäsalpaavan kauniita maalaismaisemia. Pääsemme kirjailijan lapsuusmaisemiin; pohjanmaalaiseen kylään, jossa kirjastoauto tuoksuu dieseliltä hämärtyvässä talvi-illassa. Oma taikansa on myös iltakävelyllä Münchenissä, jossa vuosisataiset kaiut leijuvat pihojen ja kivetysten yllä, tai suomalaisessa syksyssä, jossa marraskuun hämärässä ääriviivat katoavat, ja villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät.

Monenlaisista aiheista kertovia kolumneja sitoo toisiinsa ennen kaikkea yksi asia: kaipaus. Tunnistan itsessäni Björkmanin kaipuun yhtä lailla kadotettuun aikaan, kotimaan kylmiin syksyihin ja harmaisiin aamuihin, kuin yksinkertaisuuteenkin. Rakastan sitä, kun Björkman siteeraa Marcel Proustia, Hannu Mäkelää, Doris Lessingiä tai Axel Munthea, ja kun hän kutsuu Antti Hyryä varmaksi lohduttajakseen, tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. Kirjailija kuvaa elämää sarjana ohikiitäviä hetkiä, jotka muuttuvat vähitellen muistoiksi - muistoissa taas tasapainottelevat surumielisyys ja riemu. Oikeanlaisella hetkellä, vaikkapa saunan rauhassa, palavien halkojen tuoksussa ja huminassa ajatukset soljuvat verkkaan, ja ihminen täyttyy menneestä ja tulevasta. Paitsi lempeän tarkkanäköisenä ikääntymisen, ihmisenä kasvamisen ja ylipäänsä elämän tulkitsijana, myös tunnelmien kuvaajana Björkman on mestarillinen.

  Mutta on olemassa myös toisenlaisia muistikuvia talvesta. Siitä, miten hangen pinta hohtaa lakeuksilla silmänkantamattomiin, ja ilmassa on jo aavistus kevättä. Savun tuoksu kirpeässä pakkasilmassa. Ylös tähtiin kohoava hengityksen huuru. Koppuraksi jäätyneet hiukset saunan jälkeen. Kiristyvän pakkasen pauke metsässä. Humiseva kakluuni huoneen nurkassa. Hiihtoretki äidin kanssa. Lumisateen hiljainen sihinä. Joulukuusta hämärässä metsässä sahaava isä. Kynttilät hautausmaalla. Pakkasenkankea polkupyörä. Jäätyneet pyykit narulla. Sulavan lumen tuoksu. Hien pyyhkäisy otsalta karvahatun alta. Lumen narske pihassa. Huopatossut. Halkeavan puun terävä räsähdys pakkasessa. Eläinten jäljet. Höyryävä mustaherukkamehu. Potkukelkassa roikkuva heijastin. Auton valot makuualkovin seinällä. Lämmin peitto ja kylmä lattia. Hellan luukun kolahdukset aamuvarhaisella. Kahvin tuoksu. Hitaasti punertuva taivas kylän yllä. Kaikki mikä oli ja on yhä. Talven valossa.

Kirjan vaikutus oli vähintään yhtä järisyttävä kuin edeltäjänsä. Luin kolumneja hitaasti ja nautiskellen, vaikka oikeastaan olisin halunnut ahmia ne kaikki kerralla. Tekstit ovat pullollaan niin ihania ja (etenkin) merkityksellisiä ajatuksia ja lauseita, että noihin sanoihin haluaisin jäädä asumaan. Tein lukiessani jatkuvasti muistiinpanoja, ja tunsin tekstin äärellä miltei suloista kipua. Pakahdutti. Koko ajan. Haluaisin siteerata jokaista sivua, ja sanoa tästä teoksesta niin paljon, vaikka toisaalta tuntuu, etten osaa sanoa sanaakaan, ettei ole sellaisia sanoja, joilla tätä kaikkea voisi kuvata. Välähdyksiä peilissä ei ole kirja. Se on tunnetila tai elämys, jaettu sielunmaisema, palanen yhteistä kokemusta ja ajatusta, jonka olemme kirjailijan kanssa kokeneet eri paikoissa eri aikaan, erilaisissa elämissämme, ja silti kuin käsi kädessä kulkien. Tai kenties Björkman on laskenut rauhoittavan ja lämpimän kätensä päälaelleni, silittänyt hiuksiani, lohduttanut. Joka tapauksessa olen tältä matkalta palattuani lohdutettu, rauhallinen, ja kuin jonkin uuden ymmärryksen liepeestä otteen saanut.

  Vanhenemisen hyvä puoli lienee ainakin siinä, että elämän absurdius alkaa asettua mittakaavaan. Odottamaton muuntuu odotetuksi. Oudot käänteet ihmisten elämässä tuntuvat täysin luonnollisilta. Alttius käsittää käsittämätöntä kasvaa. On lähes mahdotonta pysähtyä pintaan. Helppous ja keveys alkavat ärsyttää. Syvyydet houkuttavat. Ja samalla kasvaa tietoisuus siitä, että jokaisen ratkaisun ja jokaisen epäröinnin hintana on elämä. Kuluva elämä. Vuosi, kuukausi, viikko, päivä, tunti, minuutti, sekunti. Ehdinkö vielä? Onko valintani oikea? Ainoa ratkaisu on uskoa ja ottaa askel. Luottaa ja ottaa toinen askel.

Björkmanin ajatus siitä, että syvä inhimillisyys voi näyttäytyä taiteen kautta muuttuu konkretiaksi hänen omien tekstiensä myötä. Ne soivat minussa kuin Beethovenin pianosonaatit, tai kuin Sibeliuksen viulukonsertto - taidokasta ja kaunista, suloista ja haikeaa, vähän kipeääkin, kaikki kaipausta täynnä. Luettuani Välähdyksiä peilissä en ole enää aivan sama, vaan hieman itseni viereen liikahtanut, oman mieleni maisemaan muuttanut. Ja tässä juuri on hyvä. ♥

  Vanhetessaan ihminen muuttaa yhä enemmän mielensä maisemaan. Kadonneeseen maisemaan. Muistin salaperäisiin onkaloihin, joissa on tallella kaikki menetetty.

***

Myös MinnaJoana ja Maria ovat vaikuttuneet. Itse huomaan olleeni keväällä kirjasta niin tiloissa, etten ole muistanut vastata Kadonneet askeleet -postaukset kommentteihin. Pahoittelut! Teen sen nyt.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Toni Morrison: Koti


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014. 133 sivua. Alkuteos Home, 2012. Suomentanut Seppo Loponen.)

  Georgian Lotus on maailman kamalin paikka, kamalampi kuin mikään taistelutanner. Tantereella on sentään jokin tavoite, kiihkoa, rohkeutta ja jonkin verran voitonmahdollisuuksia lukuisten tappionmahdollisuuksien joukossa. Kuolema on varma juttu, mutta yhtä varma on elämäkin. Ainoa vain, ettei sitä voi tietää ennalta. 
  Lotuksessa tiesi ennalta, koska siellä ei ollut tulevaisuutta, vain pitkiä ajantappojaksoja. Siellä ei ollut muuta tavoitetta kuin hengitys, ei mitään voitettavaa eikä, lukuun ottamatta jonkun toisen hiljaista kuolemaa, mitään mikä voisi elää tai minkä vuoksi kannattaisi elää.

Eletään 1930-lukua, kun nuori musta ja varaton texasilaisperhe saa häädön. He joutuvat jättämään eläimensä ja omaisuutensa, ja mukanaan vain vaatekori ja säkillinen työkaluja he aloittavat raskaan matkan isovanhempien luo Georgian Lotukseen, pienelle paikkakunnalle, jossa ei ole mitään - vain satakunta ihmistä kituuttamassa huterissa hökkeleissään, rehkien pelloilla, joita eivät omista, joita eivät saa omistaa, eivätkä edes halua omistaa. Perheen äiti on viimeisillään raskaana, ja hän synnyttää tyttövauvan matkan varrella patjalle kirkon kellariin. Tytöstä tulee Ycidra, "Cee", ja hänen neljä vuotta vanhempi isoveljensä Frank ottaa tytön heti siipiensä suojaan.

Lasten elämä ei ole helppoa. Heidän vanhempansa raatavat aamusta iltaan kerätäkseen rahaa omaa kotia varten, ja isoäiti purkaa uuden asumisjärjestelyn, ahtauden ja hankaluuden aiheuttaman ärtymyksensä ja vihansa lapsiin, erityisesti öisin parkuvaan pikkuvauvaan. Lapsilla on vain toisensa. Kumpikin haaveilee pääsevänsä pois Lotuksesta, ja lopulta haaveet toteutuvat vuosien kuluttua: nuori Frank värväytyy armeijaan ja joutuu Korean sotaan, alaikäinen Cee taas solmii pikaisen avioliiton huonon miehen kanssa, muuttaa Atlantaan ja päätyy lopulta apulaiseksi valkoihoiselle lääkärille, joka vannoo rotuhygienian nimeen.

Eräänä päivänä sodasta pahasti traumatisoituneena palannut Frank saa kirjeen. "Tule äkkiä. Siskosi kuolee jos vitkastelet." Mies karkaa sairaalasta ja lähtee kohti kotiseutuaan, jota kohtaan hän tuntee vain vihaa. Hän on kuitenkin aina huolehtinut avuttomasta ja pienestä siskostaan ja aikoo tehdä niin nytkin. Sisarusten on tullut aika palata kotiin.


Koti on tuorein nobelisti Morrisonilta suomennettu teos, ja luettuani kirjailijalta viime vuosina pari varhaisempaa romaania halusin lukea tämän uusimmankin pian sen ilmestyttyä. Koti on mitaltaan pienoisromaani, mutta kuten Morrisonilta sopii odottaa, on se tarinaltaan suuri ja painava. Olen aiemmin lukenut teokset Minun kansani, minun rakkaani ja Sinisimmät silmät, ja Koti käsittelee osin samoja teemoja - mustien huonoa asemaa ja surullista historiaa, rodullista itsetuntoa erityisesti naisen näkökulmasta ja rakkaudettomuuden vaikutusta ihmisen kehitykseen -, mutta se on lempeämpi ja vähemmän vihainen kuin MKMR tai Sinisimmät silmät. Myös kerronnaltaan Koti on suoraviivaisempi ja helppotajuisempi kuin edeltäjänsä olematta kuitenkaan millään tavalla helppo kirja. Odotin paljon, mutta lopulta sain vielä vähän enemmän: Koti on aivan maagisen hieno ja väkevä romaani, ja Seppo Loposen laatukäännös ansaitsee tälläkin kertaa täydet pisteet.

Morrison sanoo paljon mutta tiiviisti ja näennäisen vähällä. Hän kuvaa taitavasti sodassa traumatisoituneen nuorukaisen mieltä, jota piinaavat harhaiset ja väkivaltaiset kohtaukset, painajaiset ja kauhukuvat. Frank on sotaveteraani vain 24-vuotiaana, ja hänen paniikkinsa ja pakokauhunsa ovat aidosti aistittavissa. Sotaan sijoittuvien takautumien aikana lämpimän veren ja epätoivon melkein haistaa nenässään. Myös Ceen epävarmuus ja itsetunto-ongelmat on kuvattu ihailtavan luontevasti ja alleviivaamatta. Kummankin tuskaa ja elämässä ajelehtimista ymmärtää, sisaruksiin kiintyy ja heille toivoo hyvää.

Romaani on rakenteeltaan kiehtova, sillä tarina muodostaa lopuksi täydellisen ympyrän. Kerronta on jotenkin rauhallista ja hiljaisella tavalla väkevää, ja sen sisältämä kontrasti on tehokas: sodan kauheuksien ja Ceen kokemien kammottavien asioiden rinnalla sisarusten välinen rakkaus ja side sekä mustan yhteisön naisten välittäminen ja huolenpito tuntuvat pakahduttavilta. Eniten ihastelin kursiivilla kirjoitettuja osuuksia, joissa kuuluu Frankin oma ääni, kun hän puhuttelee kirjan kertojaa. Tuon toteutus on suorastaan nerokas!

Koti näyttää, että elämästä voi löytää hyvyyttä, toivoa ja rauhaa silloinkin, kun sitä ei jaksa kohdalleen enää edes odottaa. Sisarusten kotiinpaluu on koskettava, ja Morrison kuvaa hienosti sitä, miten Frank ja Cee kohtaavat menneisyyden ja toisensa. Vanhalta kotiseudulta löytyy jotakin palaamisen arvoista, ajatuksia, jotka lämmittävät yhtä lailla lapsuudenkotiinsa kaipaavan lukijan mieltä, kuin kotiinsa palaavaa romaanihenkilöä: voisiko olla niin, ettei Lotus olekaan se maailman kamalin paikka, vaan kuitenkin koti, joka tuntuu yhtä aikaa tuoreelta ja ikivanhalta, turvalliselta ja vaativalta? Romaanin loppu on koskettavan kaunis, se palkitsee ja jättää lukijan raskaan lukukokemuksen päätteeksi valoon ja rauhaan. Sisarusten on haudattava menneisyyden painolasti, ja otettava tulevaisuus vastaan sellaisena kuin se tulee, ilman pelkoa. Tulevaisuus, jossa on lupaus toivosta ja selviytymisestä.

  "Jossain sinun sisälläsi on se vapaa ihminen, josta minä nyt puhun. Etsi se ja anna sen tehdä jotain hyvää tässä maailmassa."

Kotia on luettu mm. näissäkin: Reader, why did I marry him?Kirsin kirjanurkkaEniten minua kiinnostaa tieKirjakaapin kummitusLukuneuvoja.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema


Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema (Johnny Kniga, 2014. 216 sivua. Alkuteos Carmen Zita og døden, 2013. Suomentanut Tarja Teva.)

  Hänen katseensa vaelsi ikkunaan, ja Sejer ajatteli Carmenia. Mikä tytön motiivi olisi voinut olla, jos hän oli heittänyt Tommyn tieten tahtoen veteen? Sekö ettei hän jaksanut enää? Että Tommy ei ollut toivottu lapsi toisin kuin tyttö oli väittänyt? Että lapsi oli riistänyt hänen vapautensa, että lapsen erilaisuus oli ollut raskas velvollisuus, liian suuri taakka, ylipääsemätön, elinikäinen ja kaiken muun peittoava tukala kuorma? Ja sitten, tänä päivänä, keskiviikkona elokuun kymmenentenä hän oli ottanut askeleen päästäkseen pojasta lopullisesti eroon? Ehkä siksi että poika oli erilainen, saattoiko vastaus olla se? Tai sitten kyse ei ollut mistään sellaisesta. Ehkä oli tapahtunut pelkkä traaginen onnettomuus, sellainen joita sattuu usein ja jotka eivät ole kenenkään syytä.

On tavallinen loppukesän päivä norjalaisessa pikkukaupungissa. Ulkona on tukahduttavan paahtava helle, ja nuoren perheen talo tuntuu kuumalta kuin pätsi. Perheen isä Nicolai on viileässä kellarissa korjaamassa moottoripyörää, ja 19-vuotias äiti Carmen avaa ulko-oven selälleen auki, jotta ilma vaihtuisi edes hieman. Heidän yksivuotias Down-poikansa Tommy on juuri oppinut kävelemään. Poika jää alastomana istumaan viltille, kun äiti piipahtaa kylpyhuoneeseen laittamaan pyykkejä. Seuraavassa hetkessä Nicolai havahtuu korjauspuuhistaan tuskanhuutoon: Carmen on löytänyt lapsen hukkuneena pihan laidalla sijaitsevasta lammikosta. Elvytys ei tuota tulosta, ja perheen esikoinen menehtyy.

Yllättävän kuolemantapauksen sattuminen on aina poliisiasia, ja siksi paikalle saapuu konstaapeli Jacob Skarre. Ilma on tyyni ja kaunis, ja nurmikko lammen rannalla keltaista ja kuivaa kuin heinä. Nurmella laiturin vieressä makaa pieni ihmislapsi, jolla on pikkuruiset kädet ja pyöreät posket, kalpeansinertävät ja viileät kuin sileä marmori. Lapsen vanhemmat ovat järkyttyneitä, ja nuori äiti itkee vuolaasti, mutta silti Skarren epäilys herää. Hänestä Carmen on jotenkin teennäinen ja välttelevä, ja tähän on vaikeaa saada katsekontaktia. Skarre kutsuu paikalle teknisen tutkinnan ja komisario Konrad Sejerin, jonka haastavana tehtävänä on selvittää, onko todella tapahtunut kammottava onnettomuus, vai onko äiti surmannut pienen vammaisen lapsensa.


Olen lukenut ennen blogiaikoja jokusen Fossumin teoksen, ja pitänyt niistä kaikista. Viime vuosina Fossum on vähän unohtunut ja dekkareiden lukeminen ollut muutenkin harmillisen vähäistä, mutta jokin aika sitten nappasin kirjaston pikalainahyllystä mukaani tämän norjalaisdekkaristin uusimman, josta olen kuullut paljon hyvää. Lukukokemukseeni olin tyytyväinen tälläkin kertaa, vaikkei tämä minusta aivan parasta Fossumia ollutkaan.

Kirjailijan kerronta on melko suoraviivaista ja kieli yksinkertaista. Edellisestä Fossum-lukukerrastani on helposti jo neljä, viisi vuotta, enkä siksi osaa tehdä kovinkaan luotettavaa vertailua, mutta muistelen esimerkiksi Sejer-dekkarisarjan ulkopuolisten teosten Jonas Eckel ja Marraskuun neljännen vastainen yö olleen jotenkin kaunokirjallisesti vahvempia. Carmen Zitan vahvuus on kuitenkin toisaalla: tälläkin teoksellaan Karin Fossum osoittaa olevansa ihmisen syvimpiä pohjavirtoja ymmärtävä ja niitä taitavasti kuvaava kirjailija. Carmen Zitan henkilöhahmot ovat tavallisuudessaan ja arkisuudessaan vakuuttavia ja mieleenpainuvia. Tarina on jotenkin vilpitön, se koskettaa, ja erityisesti pienen Tommyn ja hänen isänsä puolesta tuntee lukiessaan syvää surua.

Komisario Konrad Sejer, jonka ympärille Fossumin dekkarisarja rakentuu, on sympaattinen hahmo: vaimoaan yhä kaipaava ikääntyvä leskimies, joka elelee kaksin koiransa, ruttuisen Frank-nimisen shar pein, kanssa. Koiralla onkin dekkarissa vähäinen mutta tärkeä rooli. Päähenkilönsä lailla koko tarina on jotenkin sympaattinen: miltei verkkaisuuteen saakka rauhallinen ja vähäeleinen, brittiläisiä cozy mystery -tyyppisiä dekkareita muistuttava. Äkkinäiset käänteet, vauhdikkuus ja pelottava piinaavuus loistavat poissaolollaan, mutta Fossum haastaa lukijan pohtimaan ihmisen mieltä, ja kaikkea sitä mustaa ja kieroa, mitä kauniin pinnan alle voi kätkeytyä. Lopun käänne on veikeä, hieman epäuskottava, ja silti kekseliäisyydessään mainio. Tämä enimmäkseen kuumaan kesään sijoittuva helppolukuinen dekkari on sopivaa luettavaa talvella kesänkaipuiselle, tai kesällä päiviään riippumatossa viettävälle lomalaiselle.

Carmen Zitan ovat lukeneet myös AnnikaLukuneuvoja ja Marjatta.

***

Kiitos taas kaikista kommenteista aiempiin postauksiini, olette kultaisia! Viikonloppuna luvassa kommentteihinvastaamistalkoot Tampereen suunnalla! Pus ja hyvää viikonloppua! :)

tiistai 13. tammikuuta 2015

Pirkko Saisio: Signaali


Pirkko Saisio: Signaali (Siltala, 2014. 296 sivua.)

  Kun menen uuteen ympäristöön ja tapaan uusia ihmisiä, vierastan kaikkea ja kaikkia, olen itsekseni ylimielinen, argumentoin mielessäni kaikkea ja kaikkia vastaan, etsin ympäriltäni turhamaisuutta ja tuomitsen sen, tyhjänpäiväisyyttä ja tuomitsen sen, pinnallisuutta ja tuomitsen sen, etsin itsepintaisesti tilanteita, joissa voin näkyvästi ja rohkeasti olla eri mieltä mistä tahansa kenen kanssa tahansa. 
  Ja tähän minua ajaa vimma, jota en saa hallintaani. 
Vähän ajan kuluttua, aika pian, alan pitää ihmisistä.
  Ensin hoivaan jotakin Ulla Carlssonin tapaista pienikokoista naista, kannan laukkuja, avaan ovia, järjestän avaimia, autokyytejä, päänsärkytabletteja ja silitysrautoja, kehun ja kannustan (aina vilpittömästi), rauhoitan, lohdutan, puolustan, lasken uskallettua leikkiä, tunnustan sitä ja tätä, puhun väistämättä sivu suuni ja paljastan salaisuuksia, kadun sitä, laulan vähän jos tunnelma niin vaatii, puhun liikaa, en saa poikki puhettani, elämöin ja heiluttelen käsiäni kuin ulkomaalaiset.

  Neljässä päivässä ehdin kiintyä ihmisiin niin että pyydän kaikkien puhelinnumeroita, halaan niitäkin, jotka eivät halua tulla halatuiksi, nieleskelen palaa kurkustani, vilkutan pitkään hyvästiksi, ja sitten tunnen oloni tyhjäksi.

Suosikkikirjailijani Pirkko Saision syksyllä ilmestynyt uutuusteos Signaali on eräänlainen omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma. Hieman vaikeasti määriteltävä, vahvasti kaunokirjallinen, kiehtovasti fragmentaarinen, ja aivan hillittömän ihana! Halusin kirjoittaa alkuun poikkeuksellisen pitkän sitaatin kirjasta, sillä se kuvaa niin hyvin Saision kerrontaa ja hänen persoonaansa, joka on vahvasti läsnä Signaalin jokaisella sivulla. Teksti on lämmintä, älykästä, oivaltavaa, terävää ja tarkkanäköistä. Ja ennen kaikkea huvittuneen itseironista: itselleen hymyilevä Saisio saa lukijankin hymyilemään kerran toisensa jälkeen.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat nauraa itselleen, ja suhtautua elämään sellaisella sopivan letkeällä vakavuudella, sillä sellainen ihminen haluaisin itsekin olla (ja toivottavasti edes vähän olenkin). Signaalia lukiessani nautin, ja tunsin jatkuvasti lähes riehakasta riemastusta: Saisio selvästi tuntee oman dramaturgiansa aika hyvin, hänellä on pistämätön huumorintaju ja sellaista elämänviisautta ja sydämen sivistystä, jota ei voi kenellekään opettaa. Ja vaikka kirjailijalla on myös akateeminen tausta ja tuore kunniatohtorin arvonimi, on hänen tekstinsä helposti lähestyttävää ja mukaansa tempaavaa.

Opi oleen.

Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olen kuullut, ja se on kyllä hyvä.

Signaali on kiehtova sekoitus muistoja (joiden tarkkuutta Saisio itsekin epäilee) ja fiktiota, johon kirjailijalla on toki rajaton vapaus. Hän sijoittaa tapahtumia oman elämänsä janalle hauskassa epäjärjestyksessä, kirjoittaa tajunnanvirtaisesti mutta samalla ihailtavan hallitusti, kertoo tarinoita, jotka vuotavat kuin seula, ja kuvaa itse teostaan mitään kirjallisuudenlajia edustamattomaksi hortoiluksi sekä kummalliseksi kirjalliseksi otukseksi. Ihan hillitöntä!

Myös kirjoittajana Finlandia-palkittu Saisio on loistava. Teksti on taidokasta ja sujuvaa, kielikuvat ja ajatelmat riemastuttavia -- esimerkiksi kun syöpäpotilaan pää on paljasta nahkaa, josta sojottaa harjaksia kuin itäeurooppalaisesta lounasannoksesta, kun alkukesäisen Tampereen maisema on odotuksesta ja räjähtävästä vihreydestä turvonnut, kun heinäkuun valo on puhkikulunutta ja litteää, tai kun itärajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä. Paikoin tekstissä on helmiä, sellaisia kipeää tekevän kauniita. Signaalin lukeminen oli todellinen nautinto.

Eilen täällä, tänään poissa. 
  Tänään täällä, huomenna poissa.

Ei jälkiä, ei minkäänlaisia. 
  Vesi huuhtoo kaiken.
  Jää runnoo kaiken alleen, hävittää.

Tällaista ei voi kokea yksin.

Tämä saari musertaa ihmisen, ellei vierellä ole joku, joka laulaa, lukee runoa, polttaa tupakkaa, on hiljaa, enimmäkseen on hiljaa, jakaa tämän väistämättömyyden.

Signaalista ovat kirjoittaneet myös MinnaMarjatta ja Hanna, sekä Liisa, joka osallistui syksyllä Helsingin kirjamessuilla Saisio-lukupiiriin. Liisan blogista kannattaa käydä lukemassa lukupiiriläisten kokemuksia ja etenkin Saision omia mietteitä kirjastaan ja sen kirjoittamisprosessista.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Otan sinut, äkäpussi


Anni Polva: Otan sinut, äkäpussi (Karisto, 1952. 178 sivua.)

  Hyvä avioliitto oli ainoa oikotie pois virkanaisen verorasituksista. Mitäkö miesväki sitten oikeastaan merkitsi hänelle? No, sitä samaa kai kuin kaikille muillekin nuorille tytöille, vaikkei hän tuittupäisyydessään suostunut juoksemaan heidän jäljessään. Ilman miehiä maailma olisi totta tosiaan ollut aivan tylsä, ja hän tunsi vilunväreitä ajatellessaan, millaista maailmassa olisi, jos se olisi täynnä pelkkää naisväkeä. Miesten kanssa oli mukava jutella, mukava tanssia, ja mukava kiusoitella heitä, sillä sitä vartenhan heidät oli luotukin, että olisivat naisten älyn kovasimina ja elättäisivät kuka yhden, kuka useampia vaimoja, kukin kykyjensä ja rahatulojensa mukaan. Rakkaus oli asia erikseen, ja Sirkku yritti vakuuttaa sydämelleen, ettei lopultakaan uskonut koko sekapäiseksi tekevän Amorin olemassaoloon, mikä lienee ollut Ellin ja hänen kaltaistensa luoma kaunis unikuva. Hänestä tuntui, että jos sellainen kumma voima kuin rakkaus olisi ollut olemassa, sen olisi pitänyt mullistaa koko ihmisen elämä päälaelleen, puristaa sydän tuhansiksi sirpaleiksi ja saada kaikki muu tuntumaan turhanaikaiselta. Ainakaan hänelle itselleen ei milloinkaan ollut tapahtunut mitään sellaista.

Nuori Sirkku työskentelee konekirjoittajattarena pienen firman konttorissa. Hän on kihloissa Olli-maisterin kanssa, joka on kuin kultakaivos, varakas ja koulutettu, ja Sirkun silmissä siintää tulevaisuus arvostetun tohtorin rouvana. Mitä siitä, että Olli on kiinnostunut vain kirjoistaan, että hänen ohimonsa ovat lukuhuolista arveluttavasti harventuneet ja mustasankaiset silmälasit tekevät hänet kirjatoukan näköiseksi, tai että olo Ollin kanssa tuntuu arkipäiväiseltä ja haalealta. Mies on hyvä naimakauppa vähävaraiselle tytölle, eikä Sirkku osaa oikeaa rakkautta kaivatakaan.

Kunnes eräänä päivänä yleensä toivottomana myöhästelijänä tunnettu nainen saapuu työtoverin pienen kujeen myötä vahingossa tunnin etuajassa konttorille. Hän kuulee johtajan huoneesta hyräilyä, ja löytää sieltä pitkän miehen, jolla on naurava silmäpari, ilkikurinen hymy, ja syvä ja täyteläinen ääni kuin bassoviululla. Ensikohtaaminen kaikki konttorin naiset hurmaavan Aarnen kanssa ei suju kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta mies iskee silmänsä pippuriseen ja topakkaan Sirkkuun, joka on silkkaa tulta ja tappuraa naiseksi. Hän haluaa kesyttää tuon vaikeaksi valloitettavaksi väitetyn villikissan ja saada tämän unohtamaan maisteriskihlattunsa. Alkaa viikkoja kestävä kissa ja hiiri -leikki, jonka aikana suloiset väärinkäsitykset seuraavat toisiaan, ja Sirkkukin saa lopulta huomata joutuneensa Amorin nuolien kohteeksi.


Anni Polvan syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Kirjablogeissa satavuotispäivää on juhlistettu bloggaamalla Polvan kirjoista pitkin päivää -- Kulttuuri kukoistaa -blogista löytyy lista kaikista päivän Polva-bloggauksista.

Kuten niin moni muukin suomalaistyttö, olen minäkin kasvanut Polvan Tiina-kirjojen parissa. Sen sijaan kirjailijan aikuisille suunnattuja romaaneja en ole koskaan kokeillut, ja siksi päätinkin lukea satavuotisjuhlan kunniaksi tämän kierrätyskeskuksesta aikoinaan pelastamani romaanin vuodelta 1952. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta Otan sinut, äkäpussi osoittautui mainioksi kirjaksi. Tämän parempaa kotimaista romanttista hömppää en ole tainnut koskaan lukea, eli Polvasta voisi moni nykypäivän chick lit-kirjailija ottaa oppia.

Äkäpussi on kepeää, suloista hattaraa, sellaista ihanan nostalgista hupsistakeikkaa-kirjallisuutta, mutta se iskee romantiikannälkään kuin sata volttia. Tarina on ennalta arvattava -- jo kirjan nimi kertoo, mitä siinä tulee tapahtumaan -- mutta sellaisenaankin nokkelasti ja ovelasti kirjoitettu. Viisikymmenlukulaiset kielikuvat ovat mainioita ja niin kuvaavia: naisen hyinen olemus ei jääne epäselväksi, jos hänen äänensä on kuin avantovettä, ja jokainen nainen tietää, millaisia ovat sellaiset suudelmat, jotka tuntuvat siltä kuin olisi saanut taivaan lahjaksi. Ajankuvaus hurmaa nykyaikaiseen tasa-arvoon tottuneen: naiset ovat naisellisia höpsöjä korkokenkineen ja kiharoineen, miehissä sekoittuvat äly, ritarillisuus ja mustasukkaisuus. Vieraita ja vanhempia ihmisiä teititellään, firman johtajan auktoriteettia ei kyseenalaisteta, mies antaa naiselle kukkia ja villi ilta työtovereiden kanssa tarkoittaa hauskoja kahvikekkereitä naisen vuokrahuoneessa.

Romaanin henkilöhahmot ovat kuin vanhoista mustavalkoisista Suomi-filmeistä: on helppoa kuvitella mielessään pippurinen ja sapekkaita sanoja suustaan päästelevä Sirkku, hänen silmälasipäinen lukutoukkakihlattunsa Olli, sekä komea ja suloisella tavalla ilkikurinen Aarne. Välillä matkustetaan linja-autolla maaseudulle, todistetaan romanttisia kohtauksia kuunvalossa, painaudutaan vasten miestä ja suudellaan niin, että polvet notkahtavat. Ihanaa, ajattelee ikuinen romantikko ja nostalgikko minussa!

Äkäpussi on hykerryttävän suloinen ja hupsu romaani, jossa rakastutaan, kiusoitellaan ja leikitellään, epäillään itseä ja muita, podetaan mustasukkaisuutta ja kärsitään sydänkivuista, ja koko ajan lukija tietää suuntaavansa kohti onnellista loppua. Kirjan luettuaan olo on kuplivalla tavalla iloinen. Äkäpussi on juuri sopivan kokoinen suupala makeaa, kuin pieni ihana leivos, joka tyydyttää makeannälän täydellisesti. Tällaista lukisin mielelläni lisää!

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kirjavuodesta 2014 Kirjan vuoteen 2015

Uusi vuosi on jo hyvällä alullaan, joten lienee korkea aika vilkaista vielä kerran taakse jääneeseen kirjavuoteen. Nyt on vain käynyt niin hassusti, etten osaa sanoa paljonko olen viime vuonna lukenut! Edellinen läppärini irtisanoi yhteistyösopimuksensa loppusyksystä, ja sen uumenissa lojuu (paitsi kymmeniätuhansia varmuuskopioimattomia valokuvia -- tähän väliin kylmää hikeä ja paniikinomaista nieleskelyä -- myös) viime vuoden luettujeni lista. Veikkaisin luettuja kirjoja olevan jotakin kuudenkymmenen ja kahdeksankymmenen väliltä, mutta paha mennä sanomaan. Argh! Luettujen lukumäärä tuskin on tuota suurempi, sillä iso osa viime vuodesta oli kummallisen nihkeää: kärsin jonkinasteisesta lukujumista toukokuulta aina pitkälle syksyyn asti (jumi johtui milloin mistäkin, työkiireistä, lukuisista sosiaalisista menoista, huonosta voinnista, liian hyvistä kirjoista, jalkapallon MM-kisoistakin totta kai). Jumin aikana luin enemmän tai vähemmän, välillä en ollenkaan. Onneksi syksyllä alkoi helpottaa, ja nyt olo tuntuu taas tutulta, sillä lukisin vain koko ajan -- elämä mokoma vain haittaa lukuharrastusta. :) Joulun ja uudenvuodenkin olen ollut tiiviisti töissä, mutta pian koittavia pitkiä jouluvapaita odotan kuin vasikka kevätlaitumia. Lukuaikaa, vihdoinkin!


Nyt tekee mieli listata vähän viime vuoden parhaita. Olen nyt niin salaperäinen, etten tässä vaiheessa hiisku (paria poikkeusta lukuun ottamatta) sanaakaan niistä suosikeistani, jotka on julkaistu vuonna 2014 (sillä niistä lisää kuun lopun blogistania-äänestyksissä), vaan keskityn vanhempiin kirjoihin. Seuraavassa kymmenen kirjaa, jotka jättivät viime vuonna mieleeni lähtemättömän jäljen. Linkkejä bloggauksiin on vain osassa kirjoista, sillä lukujumin lisäksi olen kärsinyt myös blogijumista. Mutta älä menetä toivorikkauttas millän taval, sillä aion kyllä vielä kirjoittaa niistä bloggaamattomistakin. :)

Mutta joo, kirjavuoteni 2014 parhaat kirjat:

- Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
- Kazuo Ishiguro: Me orvot
- Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
- Toni Morrison: Sinisimmät silmät
- José Saramago: Kertomus sokeudesta
- W. G. Sebald: Austerlitz
- Carol Shields: Pikkuseikkoja

sekä ehdottomana top kolmosena suuret kirjarakkauteni...

- Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet
- Bo Carpelan: Kesän varjot
- Antti Hyry: Aitta

Aah! 

Erikseen mainittakoon vielä vuoden parhaina runokirjoina Pirkko Soinisen Murretut päivät ja Katriina Ranteen Ohikulkijan tuoksu, vuoden parhaana dekkarina Jari Järvelän Tyttö ja pommi, ja vuoden parhaana klassikkona Daphne du Maurierin Rebekka.

Vaikkei kirjavuoteni ehkä määrällisesti ollut järin kaksinen, oli se laadullisesti hieno -- luin kuitenkin monta upeaa, mieleenpainuvaa kirjaa. Merkittävin uusi kirjailijalöytöni oli ehdottomasti Hannu-Pekka Björkman, josta jo huhtikuussa totesin löytäneeni itselleni valonkantajan. 

Vuosi 2014 piti sisällään paljon muutakin hienoa: Oli ihania matkoja Englantiin, Portugaliin, Ruotsiin, Tanskaan, Kuusamoon, Hankoon ja Porvooseen. Pääsin ensimmäistä kertaa Taivalkosken Päätaloviikolle, kävin kirjamessuilla Vihtorin kirjastossaTampereella ja Helsingissä. Liityin kahteen (!) lukupiiriin, nautin olostani Annikin runofestareilla ja kuulin suursuosikkiani Joel Haahtelaa sekä lähikirjastossani että Kirjailijan kanssa -lukupiirissä. Osallistuin Taiteiden/Tapahtumien yöhön Tampereella ja Hämeenlinnassa.

Harrastin paljon muutakin kulttuuria: Kävin taidenäyttelyissä joista parhaina mieleen jäivät Ateneumin Tove Janssonin juhlavuoden näyttely sekä Hämeenlinnan Taidemuseon Taiteilijatoveruutta -näyttely. Kävin katsomassa musikaaleja (Lontoossa Once, Mamma Mia, The Commitments), oopperassa (Figaron häät) ja katsomassa venäläistä balettia (Pähkinänsärkijä), liikutuin Tampereen Tuomiokirkossa maineikasta Campanella -naiskuoroa kuunnellessani. Näin livenä suursuosikkejani (Robbie Williamsin, J. Karjalaisen, Pauli Hanhiniemen, Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin). Kävin teatterissa (vuoden paras näytelmä oli ehdottomasti TTT:n Yöllisen koiran merkillinen tapaus), ja vielä enemmän elokuvissa (vuoden parhaat leffat olivat Fury, The Invisible Woman ja Le Week-End), sekä koukutuin tv-sarjoista (Downton Abbey  aina vaan, ja uusin suursuosikkisarjani Sons of Anarchy). Kävin kuuntelemassa Santtu-Matias Rouvalin johtamaa Tampereen Filharmoniaa -- voi rakkaus!  Olipa hieno vuosi!


Mutta nyt on aika kääntää katse tulevaisuuteen. Uuden vuoden kynnyksellä on aina jotenkin niin ihanaa elää siinä illuusiossa, että edessä on hieno uusi vuosi, jonka aikana teen vaikka mitä, ja luenkin varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Ja miksen lukisi, sillä onhan nyt aluillaan Kirjan vuosi 2015!

Mielessä siintää lukusuunnitelmia ja henkilökohtaisia tavoitteita, mutta tärkeimpinä ehkä seuraavat:

- Haluan yrittää lukea sata kirjaa.

- Aion lukea yhden klassikon kuussa.

- Alan vihdoin lukea läpi Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa.

- Yritän lukea aiempaa enemmän myös dekkareita ja fantasiaa, joiden lukemisen huomaan blogiaikana jostain syystä vähentyneen.

- Pyrin lukemaan uutuuksien lisäksi myös mahdollisimman paljon kirjoja, jotka ovat ilmestyneet 1-5:n viime vuoden sisällä, ja siten omalta osaltani taistelen kirjan aivan liian lyhyttä elinkaarta vastaan.

- Luen vuoden 2015 aikana mahdollisimman paljon Eeva Joenpeltoa, Mika Waltaria ja Marja-Liisa Vartiota, joihin jokaiseen on tarkoitukseni ollut tutustua jo parinkymmenen vuoden ajan. Nyt on vihdoin aika siirtyä sanoista tekoihin!

- Osallistun lukuhaasteisiin. Mihin kaikkiin, sitä en vielä osaa sanoa. Kirjoittanen erillisen haastepostauksen jossakin vaiheessa lähiaikoina.

Lopuksi muistutan teitä vielä viime helmikuussa aloittamastani runohaasteesta. Vielä on reilu kuukausi aikaa osallistua! :)


Nyt on aika toivottaa mitä hienointa alkanutta vuotta 2015 teille jokaiselle! Pitäköön se sisällään paljon huikeita lukuelämyksiä, iloa ja onnenkimpaleita! 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...