perjantai 23. tammikuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava, 2014. 332 sivua.)

  Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat.
  Me läksimme siksi, että mieheni oli kuumapäinen ja ylpeä eikä tahtonut anella työtä niiltä, jotka löivät oven punikin edestä kiinni, läksimme uskon varassa, luottaen että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana. Me läksimme siksi, että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin. [--]
  Taakse jäi se mitä kutsuivat kotimaaksi, se joka oli kääntänyt meille selkänsä jo ennen kuin me sille.

Eletään kevättalvea 1922, kun Klara ja Ilja Tuomi jättävät kaiken ja hiihtävät rajan yli itään. Takana ovat kansalaissota ja Iljan aika punavankina, edessä unelma vapaudesta ja tasa-arvosta, joiden he uskovat toteutuvan vallankumouksen raunioista syntyneessä uudessa ihannevaltiossa, Neuvostoliitossa. He suuntaavat kohti toiveiden kaupunkia, Petrogradia, ja aloittavat kaiken alusta: taakse jäävät kotimaan lisäksi äidinkieli ja heidän vanhat nimensä. Uusi elämä alkaa kuitenkin karuissa merkeissä, kun pariskunta joutuu elämään koko kevään pimeässä pannuhuoneessa kuin luolaihmiset. Alkuaikojen tehtävistä tärkein on hengissä pysyminen - kaikesta on pulaa leipää ja maitoa myöten, ja kaupunki tuntuu hylkivän uusia asukkaitaan. Aatteen soihtu kuitenkin valaisee kirkkaasti, ja nuoret jaksavat jatkaa uuden maailman rakentamista vahvan aatteen ja ihanteiden voimalla.

Kesällä elämä alkaa pikkuhiljaa soljua uusiin uomiinsa, kun he saavat asuttavakseen pienen huoneen ja keittiön. He tekevät vaatimattomasta asumuksesta kotinsa, jonka seinällä kehystetty Leninin kuva muistuttaa kommunismin ihanteista. Syksyllä Klarasta tulee Lännen Vähemmistökansallisuuksien Yliopiston oppilas, ja Ilja puolestaan aloittaa insinööriopinnot samalla kun kunnostaa yliopistorakennusta. Vähitellen heille muodostuu läheinen ystäväpiiri, ja lopulta kaupunkiin päätyy myös sotamieheksi puna-armeijaan värväytynyt Lavr, Iljan pikkuveli. Jokainen heistä on osa suurta koneistoa, ja ylpeä siitä. Klara päätyy katulapsityöhön ja opetus- ja hoivatyö "Ilon sepissä" muodostuu hänen sydämenasiakseen. Hän etsii öisin kellareissa, viemäreissä ja sortuneissa rakennuksissa majailevia lapsia, risaisia, räkäisiä, äkäisiä ja täisiä, ja lapsenkaipuussaan hän adoptoi orvot sisarukset, Genjan ja Dunjan.

Ilja menestyy ja etenee urallaan ensin koulun kunnostamisesta ja ylläpidosta vastaavaksi tekniseksi johtajaksi, ja Leninin kuoltua Venäjän Kommunistisen puolueen silmäätekeväksi jäseneksi. Iljan ja Klaran avioliitto sen sijaan alkaa rakoilla samaan tahtiin, kuin Klaran usko vallankumouksen ihmeitä tekevään voimaan.

  Halusin myös sanoa, että aluksi on vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko ajan suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksista - että niitä on kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekevät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei koskaan tuntunut siltä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään - että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen.


Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa jonkin verran ennen blogiaikoja, ja nauttinut lukemastani suuresti. Tämä syksyllä Finlandia-ehdokkaaksikin (aivan syystä!) kohonnut Graniittimies on Kuopio-sarjalle eräänlainen sukulaisteos, sillä romaanin sivuhenkilö Lavr Tuomi on Kuopio-sarjan Lassi Tuomi.

Graniittimies ei ollut minulle millään tavalla helppo kirja. Sen maailma ottaa lukijan vastaan aluksi hieman nikotellen, samaan tapaan kuin Petrograd uudet asukkaansa, ja ensimmäisillä sivuilla olo tuntuu jotenkin yhtä ulkopuoliselta kuin alkuosassa kertojana toimivalla Klaralla uudessa kotikaupungissaan. Vähitellen kerronta kuitenkin imaisee mukaansa, ja kaupungin kadut alkavat elää mielessä omaa elämäänsä. Helppo ei ole myöskään kirjan aihe, sillä etenkin tunnetasolla Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa on hyvin vaikeaa käsittää. Romaanin viimeisellä kolmanneksella kertojanäkökulma vaihtuu, ja aikaa on kulunut reilut kymmenisen vuotta siitä, kun Klara ja Ilja saapuivat Neuvostoliittoon. Eletään Stalinin puhdistusten aikaa - aikaa, jolloin unelmista on jäljellä vain muistot, ja ihmisoikeudet ovat kuin morelaista utopiaa.

Klara on kiehtova hahmo. Tarinan alussa hän on nuoruuden intoa ja aatteen paloa täynnä, mutta jo ensimmäisen vuoden aikana karu totuus alkaa hänelle vähitellen paljastua. Suru ei kuulu kumouksellisen elämäntuntoihin, ja voidakseen kestää kaikkea ympärillä tapahtuvaa pitäisi olla sokea ja kuuro, eikä Klara ole kumpaakaan. Hänestä kumpuavat syvä inhimillisyys ja koko ajan voimistuva äidillisyys, ja hänen huolenpidostaan ja hoivastaan saavat nauttia paitsi kellareissa ja viemäreissä asuvat poloiset katulapset, myös nuori sirkustaiteilija Shura ja Iljan pikkuveli Lavr. Loputtomuudessaan toivoton työ, hankalat elinolosuhteet ja raskas elämä alkavat näkyä, ja vähitellen peilistä ja valokuvista katsoo yhä harmaampi ja vakavampi nainen, jonka katse on kuin vainotulla eläimellä. Terveyskin alkaa reistailla, naisen sydän alkaa olla hiutunut ja harsuinen.

Toinen romaanin kiinnostavimmista hahmoista on Lavr. Hänen tarinansa on yksi sivujuonteista, mutta hänen nopea kasvunsa ymmärtämättömästä ja tukea ja apua kaipaavasta nuorukaisesta liikaa nähneeksi aikuiseksi on huima ja hienosti kuvattu. Sen sijaan hänen tylyä ja vastenmielistä veljeään Iljaa paikoin melkein inhoaa - aina siihen saakka, kunnes alkaa ajatella hänen menneisyyttään: Alle 20-vuotiasta miestä, joka on ensin joutunut taistelemaan maanmiehiään vastaan, menettänyt ystäviään ja joutunut sitten vankileirille näkemään nälkää. Ymmärrys herää, sellainen tekisi kylmän kai kenestä tahansa. Koskettava on myös ajatus Klaran ja Iljan ensikohtaamisesta, sillä nuoret ovat katselleet toisiaan vankileirin piikkilanka-aitojen yli. Ei mikään ruusuinen alku rakkaudelle. Romaani saa ajattelemaan ihmiskohtaloita, niitä oikean elämän klaroja ja iljoja, ja sitä miten julmaa ja epäoikeudenmukaista elämä voi olla.

Moni kirjasta kirjoittanut on maininnut Petrogradin (myöhemmin Leningradin ja Pietarin) olevan yksi Graniittimiehen päähenkilöistä, ja olen aivan samaa mieltä. Kaupunki kohoaa tarinan komeaksi kulissiksi ja suorastaan tulvii kirjan sivuilta lukijan tajuntaan: Sen pölyävillä ja iljanteisilla kaduilla sekoittuvat ilo ja suru, siellä löyhkäävät jätteestä täyttyneet kanavat ja kodittomia piilottelevat kellarit, jossakin tuoksuvat hautuva kaali ja kuuma tee, johon joku on sekoittanut vadelmahilloa ja hunajaa. Paleltuneiden valitus peittyy hulppeista juhlista kantautuvaan musiikkiin, talvinen Neva henkäilee hyytäviä huurujaan ilmaan. Valtava vallankumouksen elänyt kaupunki huohottaa hengästyneenä, se on kuin kaadettu jättiläinen, joka yrittää päästä ylös.

Ihastelin romaanin vanhahtavaa kieltä, joka jo itsessään luo vahvaa ajankuvaa pienten ja selvästi pohdittujen yksityiskohtien lisäksi. Taustatyön määrä on täytynyt olla huikean suuri, ja lopputulos on huolellisuudessaan ja aitoudessaan ihailua herättävä. Kähkösen kerronta on korutonta ja toteavaa, mutta juuri sellaisena se tekee suuren vaikutuksen. Rivien välit ovat täynnä tarinoita, kansalaissodan muistoa ja suruja, ääneen lausumattomia ajatuksia, Stalinin puhdistuksissa menetettyjen kuvia. Tuntuu, ettei romaani yhdestä lukukerrasta tyhjene, vaan että paljon nähtävää, kuultavaa ja oivallettavaa jää huomaamatta: rivien väleillä on paljon sanottavaa, ne vaikertavat ja huutavat enkä siltikään kuule tai ymmärrä kaikkea. Haluaisinkin lukea nyt pian Kuopio-sarjan alusta loppuun ja Kähkösen tietoteoksen Vihan ja rakkauden liekit, ja palata sitten uudelleen Klaran rinnalla Petrogradin kaduille.

Graniittimies on surullinen ja ajatuksia herättävä tarina, jossa loputtomasta ja melkein lannistavasta harmaudesta pilkahtelee pieniä valojuovia. Se on väkevä, tärkeä ja suuri romaani, ja kirjan kannet suljettuaan mieli on kiitollinen siitä, että on juuri saanut lukea jotain erityisen hienoa. Pakahduttaa.


Graniittimiestä on luettu vaikka missä. Linkitän tähän jokusen blogiarvion, joista löytyy lisää linkkejä: Amman lukuhetki, Ilselä, Kannesta kanteenKirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitusKirjojen kamariKirsin kirjanurkka, Luetut, lukemattomat ja Täällä toisen tähden alla.

Vinkkaan kiinnostuneille lopuksi eräästä vuosi sitten lukemastani kirjasta, jossa käsitellään osin samaa aihetta. Joni Skiftesvikin romaanissa Yli tuulen ja sään punaisten joukossa taistellut aviopari lähtee Neuvostoliiton kultalaan paremman elämän toivossa. Eipä siinäkään hyvin käy.

15 kommenttia:

  1. En uskalla lukea tätä, koska pelkään altistuvani vaikutuksille. Palaan, kunhan olen tavannut Graniittimiehen. Kuvat katsoin ja ne on kerrassaan upeat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, sama juttu: en ole vieläkään lukenut tästä kuin pari blogiarviota, ja joitakin silmäillyt sieltä täältä. Ensin halusin lukea kirjan ilman ennakkoasenteita (sen tein jouluna), ja sen jälkeen olen tuskastellut blogikirjoituksen kanssa, enkä ole voinut lukea muiden tekstejä. :D Joten ymmärrän täysin! Odotan kovasti, että ehdit lukea tämän, sillä haluan todella lukea juuri sinun mietteitäsi Graniittimiehestä

      Kiitos kuvakehuista! ♥
      (Ja kiitos kommentistasi edelliseen postaukseen. ♥ Se veti niin sanattomaksi, etten ole kyennyt vielä vastaamaan sen postauksen kommentteihin ollenkaan. :) Keräilen itseäni vielä tämän päivän, sitten aloitan.)

      Poista
  2. Tämä oli surullinen ja slaavilaista melankoliaa täynnä oleva kirja. Jälleen yksi kirja nälästä ja kurjuudesta. Lainasin omassa tekstissäni kirjoituksen, jossa sanottiin, että heidän tuli nopeasti oppia kieli, jota he olivat oppineet vain vähän kansakoulussa, jota ihmettelin. Kuulostaa epätodelliselta, että venäjää olisi opetettu suomalaisessa kansakoulussa ehkä 1910-luvulla(Klaran ja Iljan kouluvuosina), kun kansakoulujärjestelmä sai lainvoiman 1921. Kansakouluja ei siis ollut ainakaan maaseuduilla ja koulut olivat kiertokouluja pitkälle sotavuosien yli maaseuduilla. Lukutaito, laskutaito ja kirjoittaminen sekä uskonto olivat tärkeimmät oppiaineet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, olen ihan samaa mieltä, surullinen ja melankolinen tämä on, ja taustalla soi kaihoisa slaavilaisuus.

      Mielenkiintoisia mietteitä kouluista ja venäjän opetuksesta! Olisipa kiinnostavaa kuulla Kähkösen vastaus mietteisiisi.

      Poista
  3. Hieno arvio hienosta kirjasta. Pidin Graniittimiehestä paljon, ja minuakin se innostaa lukemaan Kuopio-sarjaa, aikaisemmin olin lukenut vain Mustat morsiamet.

    VastaaPoista
  4. Voi miten hienosti tästä kirjoitit! Tuo Klaran hiutunut ja harsuinen sydän on surullisuudessaan jotakin niin suurta, siinä väreilee tämän tarinan sielu... Minullekin jäi tästä sellainen tunne, ettei tämä tullut luetuksi kerralla: tämä teos ansaitsee palaamisen, useammankin.

    VastaaPoista
  5. Tämä(kin) kirja on ilman muuta lukulistalla... Kirjoitat taas niin houkuttelevasti, että pakkohan Kähkösiin on tarttua. Jäänpä odottamaan maanantain äänestyksiä - kyllä on vaikea valita viimevuotisista ne kolme parasta kotimaista!

    VastaaPoista
  6. Tiedätkö, minun täytyy tunnustaa, että en ole lukenut Kähköstä ollenkaan, mutta asiaan on tulossa korjaus. Aloitan hänen tuotantoonsa tutustmisen Kuopio-sarjalla vielä tämän talven aikana, sillä hankin Mustat morsiamet ja Rautayöt jonkin kirjapuodin pokkarikampanjasta. Olen aina halunut ja aikonut lukea häntä, nyt vihdoin se tapahtuu!

    Graniittimies houkuttaisi kovasti. Kirjoitat teoksesta huumaavasti! <3

    VastaaPoista
  7. Kylläpä kirjoitat Graniittimiehestä hienosti! Ja nip kuvat - upeita!
    Graniittimiehen tunnelma on niin vahva, että se on edelleenkin, kuukausia lukemisen jälkeen, helppo palauttaa mieleen. Toisaalta tuntuu, että kirja pitäisi jossain vaiheessa lukea uudelleen. Olen varma, että toisella lukukerralla siitä tavoittaisi paljon lisää, tarinassa on niin paljon sisältöä.

    VastaaPoista
  8. Ihanasti kirjoitat! Minulle Graniittimies oli vuoden kovin kotimainen, ihastuin täysin. Innostuin Kähkösestä niin paljon, että latadin Kobolleni melkein koko Kuopio-sarjan ja olen jo toisesssa osassa. Lisäksi Vihan ja rakkauden liekit pitää lukea.

    VastaaPoista
  9. Hui, minulle tuli oikein kylmät väreet tätä bloggaustasi lukiessani! Luin myös kirjan joululoman aikana, mutta suoraan sanottuna tekisi mieli lukea se jo nyt uudestaan. Käsittämättömän tiivis kirja.

    VastaaPoista
  10. Hieno kuva! Ja upea romaani. Ihan harmittaa, etten voi äänestää tätä BF:ssa, koska sattuneesta syystä tuli bloggaustaukoa. Graniittimies jää kyllä mieleen ja sieluun.

    VastaaPoista
  11. " Sen pölyävillä ja iljanteisilla kaduilla sekoittuvat ilo ja suru, siellä löyhkäävät jätteestä täyttyneet kanavat ja kodittomia piilottelevat kellarit, jossakin tuoksuvat hautuva kaali ja kuuma tee, johon joku on sekoittanut vadelmahilloa ja hunajaa. Paleltuneiden valitus peittyy hulppeista juhlista kantautuvaan musiikkiin, talvinen Neva henkäilee hyytäviä huurujaan ilmaan. Valtava vallankumouksen elänyt kaupunki huohottaa hengästyneenä, se on kuin kaadettu jättiläinen, joka yrittää päästä ylös." Upeaa tekstiä, Sara <3 Vuodan verta, koska tämä kirja ei savuttanut minua. Pietari, aikakausi, kaikki hajut, Nevan vesi, tee hilloineen, tämä olisi ollut niin minua. Mutta taidanpa ostaa tämän joltain kirjatorilta edullisesti heti kun silmiin osuu. Ah, mikä voittaa slaavilaisen melankolian, sen erityislaatuisuuden!

    <3

    VastaaPoista
  12. En meinannut jaksaa lukea kyseistä opusta edes loppuun. Mielestäni henkilökuvat pitää muodostua siitä mitä henkilöt sanovat/tekevät, eikä kirjailijan puhkiselittämisillä joihin todella kyllästyin. Samoin Kähkönen sortuu laittamaan kirjaansa kaiken minkä suinkin saa selvilla sen aikaisesta elämästä tyyliin "tämänkin minä tiedän".

    VastaaPoista
  13. Kauhean tylsä opus.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...