lauantai 31. lokakuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015. 317 sivua. Alkuteos Onda boken, 2015. Suomentanut Laura Beck.)

  Taikuus.
  Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan. [--]
  Totta kai se oli taikuutta! Opiskelijat olivat vankeina kertomuksen maailmassa, missä kertoja päätti mikä oli totta ja missä totuus vangitsi kuulijan, missä raaka loppu oli nyt yllättänyt heidät, lumonnut heidät, hypnotisoinut heidät.

1920-luvulla nuori, katkera ja epäonninen kirjailija Leander Granlund hukuttautuu kustavilaiselta rantakalliolta veljensä hääjuhlan muututtua kalmanhajuiseksi kaaokseksi. Koska mies ei ole saanut koskaan mitään julkaistua, hänestä ei jää jäljelle muuta kuin sysimusta muisto, sekä muutamia runoja vanhoissa päiväkirjoissa, kirjeissä ja päivälehdissä.

Noin yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin Granlundin nimi nousee esille Åbo Akademin kirjallisuustieteen laitoksen luennolla, kun eräs synkkämielinen humanistiopiskelija ilmoittaa haluavansa kirjoittaa esseen tästä edesmenneestä kirjailijasta. Sivuaineopiskelija Pasi Maars yllättää sanoillaan lehtori Mickel Backmanin täydellisesti, ja ajatus Granlundin menneisyyden ja käsikirjoitusten kaivelemisesta herättää lehtorin mielessä uinuneen levottomuuden ja romahduttaa hänen vuosia kestäneen uskonsa siihen, että kaikki on hallinnassa. Mitä Granlundin tarina pitää sisällään? Entä Backmanin oma tarina? Ja miksi viimeistä Granlundin kirjoittamaa runoteosta sanotaan Pahaksi kirjaksi, jonka lukemisesta joutuu helvettiin?


Joka vuosi syysiltojen pimetessä mielessäni tapahtuu sama asia: alan kaivata luettavakseni hyvää kauhuromaania. Tänä vuonna olin varannut pyhäinpäiväviikonlopulle tämän Kaj Korkea-ahon uutuusromaanin, jonka takakansi lupaa isoilla punaisilla kirjaimilla: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. No totta kai tuollaisilla saatesanoilla varustettu kirja on luettava. :)

Paha kirja osoittautui melko toisenlaiseksi romaaniksi kuin millaista olin kuvitellut ryhtyväni lukemaan. Se sisältää lopulta myös klassisia kauhuromaanin aineksia, mutta isossa roolissa teoksessa ovat myös arkipäiväisemmät teemat: parisuhdeongelmat, syyllisyyden tunne ja itsesyytökset, stressaava opiskelijaelämä rahahuolineen ja opintosuorituspaineineen, ja toisaalta keski-ikäisen mielen elämää ja omaa kehoaan kohtaan tuntema tympeys. Kauhutarinansa ohessa Paha kirja kuvaa kaunistelemattomasti akateemista maailmaa moninaisine ongelmineen, sekä suppeita ja sisäänpäinlämpiäviä suomenruotsalaisia kulttuuripiirejä. Kirjojen ja lukemisen ystävää ilahduttaa erityisesti se, että Pahan kirjan keskeisin sanoma on kirjallisuuden voima ja se, millainen vaikutus kirjallisuudella voi ihmismieleen voimakkaimmillaan olla.

Turkulainen yliopistomaailma tarjoaa tapahtumille kiehtovat puitteet. On helppoa nähdä mielessään auditorion penkkejä kuluttavat väsyneet ja hiljaiset (osin krapulaiset?) opiskelijat, salin edessä lattiaa jaloillaan mittaava mietteliäs ja selkävaivainen lehtori, tai ylioppilaskylän masentavat yksiöt mikropizzoineen ja tenttikirjakasoineen. Myös sinänsä viehättävä syksyn kuvaus luo tarinalle omaa, kolkonlaista henkeään: On kylmää ja raakaa, Turun keskusta lepää vasten tunkkaisen ankeaa marraskuun taivasta, ja ilma on kuin tulossa olevan talven tiivistettyä hengitystä. Pahaa kirjaa lukiessa mieli asettuu marraskuiseen maisemaan, joka ei totisesti ole liialla hilpeydellä pilattu.

Kirja nappaa otteeseensa heti ensimmäisessä luvussaan, kun lehtori Backman kertoo opiskelijoilleen Granlundin synkän tarinan. Tämän jälkeen kahden nykyhetkessä kuljetettavan tarinalinjan lankoja kurotaan kokoon yli sadan sivun verran, ja aloin jo tuntea oloni malttamattomaksi: milloin kirjassa päästään alkuvaiheen hienovaraisen painostavasta tunnelmasta itse asiaan, eli siihen kauhuun? No, kaikki aikanaan, ja Paha kirja lopulta kyllä palkitsee lukijansa, mutta sellaista niskavillat pystyyn nostattavaa kauhukokemusta en tältä kirjalta saanut. Eipä sillä, kiehtova kokonaisuus tämä on ja olin kyllä lukemaani tyytyväinen.

Paha kirja tarjoaa lukijalleen hillittyä ja pehmeää kauhua, sekä varmaotteista, sujuvasti kirjoitettua ja otteessaan pitävää kerrontaa. Romaanin yleisolemus on syksyisen synkkä ja sen valo on harmaata ja valjua, mutta paikoin tekstistä on löydettävissä ovelasti hymyilyttäviä yksityiskohtia, jotka keventävät lukukokemusta mukavasti. Jo kirjan alkulehdillä on huumoria, jolle tyrskähtelin moneen otteeseen:

Kaikki muuttuu hyväksi kun menet naimisiin. (trad.)

Kunhan et tee sitä Kustavissa. (Lisäys Iniöstä)

Pahan kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Katja, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja ja tuoreimpana juuri tänään Omppu.

P.S. Takakannelle on annettava koukuttavuuskiitosten ohella myös risuja: Lyhyt takakansiteksti sisältää sellaisen lapsuksen, että luin yli puolet romaanista odottaen takakannen muka-vihjaamaa olematonta (siis omassa päässäni kehittelemää) juonenkäännettä tulevaksi, jota ei tietenkään koskaan tullut. Höh!

torstai 29. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015


Tämänvuotiset Helsingin kirjamessut on nyt eletty, voihan ihanuus ja rakkaus ja nyyh! Oli niin huikea viikonloppu, ja henkilökohtaisesti koen, että nämä olivat omalla kohdallani toistaiseksi parhaat messut ikinä - messujärjestäjälle vielä tässäkin kohtaa siis suuri kiitos bloggaripassista. ♥

Vietin Helsingissä kolme päivää, ja näin jälkikäteen on hymyilyttänyt se, että viikonloppu oli jotenkin ihanasti nykyisen (orastavasti keski-ikäisen) elämäni näköinen: Olen kopsutellut kolme päivää ympäri messuhallia mekossa ja 8-senttisissä korkokengissä (jotka osoittautuivat loistaviksi messukengiksi!), olen kuunnellut kymmeniä ihanan vakavastiotettavia kirjallisuuskeskusteluja (viikonloppunäkymäni ovat olleet pitkälti juuri ylläolevan kuvan kaltaisia), ja välillä olemme käyneet ystävien kanssa jatkamassa kirjallisuuskeskusteluja kuohuviinin äärellä. Iltaisin söimme hyvin (perjantaina Kämp Brasseriessa ja lauantaina Ravintola Olossa, oih! ♥ ), ja koko messuviikonloppu huipentui ihanasti Kansallisoopperalla PianoEspoon päätöskonsertissa, jossa norjalainen pianovirtuoosi Leif Ove Andsnes tulkitsi Sibeliusta, Beethovenia, Debussya ja Chopinia. Niin ihanaa kaikki! ♥

Mutta nyt hieman kuvatunnelmia messuilta. Tämä vuosi olikin siitä erikoinen, että käytin lähes koko messuajan erilaisten haastattelujen kuuntelemiseen, eikä minulla ole kamerassani yhtään (!) kuvaa messujen yleisistä tunnelmista. En myöskään missään vaiheessa ehtinyt kunnolla kirjaostoksille (mitä ihmettä??).


Perjantaina ensimmäinen kovasti odottamani haastattelu olikin yllättäen peruttu, kun suursuosikkini Asko Sahlberg oli estynyt saapumasta paikalle. Voi mikä pettymys! Repussani kulki mukana tuore ja hiljattain lukemani Irinan kuolemat, johon olisin kaivannut kirjailijan omistuskirjoitusta. No, ehkäpä ensi kerralla käy parempi tuuri. Pettymys unohtui kuitenkin viimeistään, kun pääsin kuulemaan toista suursuosikkiani, Leena Landeria, joka kertoi todella mielenkiintoisia taustatietoja tuoreen romaaninsa, Kuka vartijoita vartioi (jonka myös olen lukenut, ja voi nyyh miten se on ihana! ♥), tiimoilta.


Kuuntelimme kiinnostavaa keskustelua sota-aiheisesta kirjallisuudesta (joka on yksi henkilökohtaisista lempiaiheistani!). Ville Kaarnakari, Atso Haapanen ja Pekka Jaatinen kertoivat sotahistoriallisten tapahtumien käyttämisestä sotaromaanien lähtökohtana, yksityiskohtien oikeellisuuden merkityksestä, sekä sota-arkistojen tutkimisesta ja hyödyntämisestä kirjoitusvaiheessa.


Yksi perjantain kohokohdista oli se hetki, kun Jukka Petäjä haastatteli venäläissyntyistä Mihail Shishkiniä hänen keväällä suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Neidonhius. Shishkin on hyvin vangitseva kertoja sekä romaaniensa sivuilla, että livehaastatteluissa, ja haastattelua oli todella ilo kuunnella. Luin Neidonhiuksen keväällä ja vaikken varmasti ymmärtänyt siitä paljoakaan, oli siinä paljon sellaista, joka painui sydämeeni sinne jäädäkseen. (Bloggaan kirjasta toivottavasti pikapuolin...)


Olen lukenut Päivi Alasalmelta toistaiseksi vain novelleja, mutta hänen viimeisimmät romaaninsa kiinnostavat kovasti. Pajulinnun huudosta ja sen taustoista Alasalmea haastatteli mm. Kirjainten virrassa -blogistaan tuttu kustannustoimittaja Hanna Pudas, ja haastattelun jälkeen olisi tehnyt mieli ottaa kyseinen kirja ja mennä sen kanssa johonkin hiljaiseen nurkkaan lukemaan. Lukulistalle, ilman muuta! (Yläkuvassa on muuten kaksi valokuvaa yhdistettynä, Alasalmi ja Pudas eivät istuneet oikeasti aivan noin hassusti kiinni toisissaan. :D )


Sitten kaksi aina yhtä ihanaa naista: Merete Mazzarellaa (josta mietin, että miten kukaan voi olla noin kaunis ja tyylikäs ja viisas ja lämmin?) haastatteli Baba Lybeck (josta aivan samat sanat kuin Mazzarellasta!). Mazzarellalta on ilmestynyt uusi omaelämäkerrallinen teos, Aurinkokissan vuosi. Sen haluan lukea!


Perjantain alkuillassa pääsin kuulemaan kahta Joensuusta kotoisin olevaa viehättävää espoolaiskirjailijaa: Lavalla esikoiskirjailija Vuokko Sajaniemi ja toisen romaaninsa Kesäinen illuusioni kesällä julkaissut Karoliina Timonen.


Ennätin kuulemaan pienen otteen Emmi Itärannan esiintymisestä, kun hän kertoi tuoreesta romaanistaan Kudottujen kujien kaupunki. Pääsin myös tapaamaan kirjailijan pikaisesti, ja hän oli niin lämmin ja sydämellinen, että siitä pienestä hetkestä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.


Lauantaiaamun avasi Bonnierin kirjabloggareille järjestämä kirjallinen brunssi, jonka aikana pääsimme kuulemaan kahdeksaa kiinnostavaa esikoiskirjailijaa, ihanaa Katja Kettua, ja mikä parasta - venäläissuosikkiani Mihail Shishkiniä. Järjestäjälle vielä iso kiitos, tapahtuma oli niin hyvin suunniteltu, tunnelmaltaan viehättävän kodikas ja ohjelmaltaan kiinnostava! ♥


Kuvassa Simo Hiltunen (hänen esikoisensa on romaani nimeltä Lampaan vaatteissa), Roope Sarvilinna (Kateissa), Vuokko Sajaniemi (Pedot) ja Saara Turunen (Rakkaudenhirviö). Sajaniemen ja Turusen romaanit ovat ehdolla tämänvuotisen HS:n esikoiskirjapalkinnon voittajiksi.


Saara Turunen, Kaisa Haatanen (teoksensa Meikkipussin pohjalta), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Inga Röning (Hippiäinen) ja Jussi Seppänen (Kymmenottelu). Myös Seppäsen teos on esikoiskirjapalkintoehdokas.

Minulle tämä on ollut sikäli kummallinen kirjavuosi, etten ole tainnut lukea yhtään kotimaista esikoista. Kirjallisen brunssin jälkeen jäi tunne, että ainakin Sarvilinnan Kateissa, Sajaniemen Pedot, Mykkäsen Kolme maailmanloppua ja Seppäsen Kymmenottelu sopisivat hyvin kirjalliseen pirtaani, eli ainakin nuo teokset pyrin lukemaan toivottavasti vielä tämän vuoden aikana.


Anna-Riikka Carlson (joka on yksi haastattelijasuosikeistani) jututtaa Katja Kettua. Yöperhonen on ollut minulle yksi tämän vuoden kovimmista tapauksista - huikea kirja! ♥


WSOY:n Henrikki Timgren lukee ääneen Neidonhiuksen puhuttelevan moton. Ihana Mihail Shishkin odottaa vuoroaan. Oih! ♥ Shishkin antoi paljon ajattelemisen aihetta, ja erityisesti yhden ihastuttavan ajatelman taiteen merkityksestä eräänlaisena kuolemattomuuden välikappaleena haluan tallettaa ikiajoiksi sydämeeni.


Lauantainakin tapahtui vaikka mitä! Päivän kohokohta taisi kuitenkin olla puolenpäivän aikaan, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija ja kulttuurin moniottelija Jörn Donner keskustelivat Aleksis Kivi -lavalla kirjallisuudesta. Älykästä ja sivistynyttä - ja silti rentoa ja hauskaa. Olin tunnin ajan aivan muissa maailmoissa, ja keskustelun jälkeen aivan myyty. On meillä vaan mainio presidentti - ja Jörkkahan on aina ihana! ♥ Kyllä se vaan niin on, että lukeminen kannattaa aina.


Myös Sibelius-lavalla - ja Sibeliuksesta! - käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja. Suuren Sibba-fanin mieltä lämmitti ja liikutti erityisesti tämä: Aleksi Siltala haastatteli Kimmo Korhosta ja  Pekka Hakoa heidän hienosta tietoteoksestaan Elämän mosaiikki - Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. En ollut edes tiennyt kirjasta ennen viime viikonloppua, mutta esityksen kuultuani minun oli aivan pakko saada teos omakseni, ja niin siitä tuli toinen Virallisista Messuostoksistani.


Toinen, jo kauan ennen messuja päätetty Virallinen Messuostokseni oli Helena Ruuskan Eeva Joenpelto - Elämän kirjailijaHaastoin itseni jo vuodenvaihteessa lukemaan Joenpeltoa, ja nyt menossa on Lohja-sarjan avausteos Vetää kaikista ovista. Voi rakkaus, mikä kirja! ♥ Sibelius-lavalla kuultiin Joenpeltoon liittyen mielenkiintoinen keskustelu, kun Anna-Riikka Carlson jututti Maritta Lintusta ja Katja Kettua heidän kokemuksistaan elämästä Sammatin kirjailijaresidenssissä - suuressa talonpoikaistalossa, jonka Joenpelto testamenttasi WSOY:n kirjallisuussäätiölle annettavaksi kirjailijoiden käyttöön.


Stefan Moster haastattelee Sirpa Kähköstä ja Katri Lipsonia. Kaksikko keskusteli omien teostensa pohjalta Venäjän roolista suomalaisten romaanien tapahtumapaikkana. Kähkösen hienon Pietariin sijoittuvan Graniittimiehen olenkin jo lukenut, mutta nyt kiinnostuin kovasti myös Lipsonin teoksista. Hän on kirjoittanut teoksensa Kosmonautti hieman waltarimaiseen tapaan kirjoittaen Murmanskista kuitenkaan käymättä siellä. Tosi kiehtovaa!


Suursuosikkini Hannu Mäkelä, jota on päästävä kuuntelemaan joka messuilla vähintään kertaalleen! ♥ Tässä Mäkelä kertoo nuoruusvuosistaan Otavalla. Samasta aiheesta kertoo myös tuore muistelmateos Muistan - Otavan aika.


Anna Kortelainen osoittautui todella vangitsevaksi keskustelijaksi ja kertojaksi, jonka eläytyvää tarinointia olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan! Kortelainen kertoi teoksestaan Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. Kirja odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni, ja odotukset ovat kovat!


Sunnuntaina kävin jälleen kuuntelemassa keitäpä muita kuin suosikkejani Sirpa Kähköstä ja Hannu Mäkelää, jotka myös ovat hyvin sujuvasanaisia keskustelijoita, ja joiden kummankin älykkäitä näkemyksiä ja kiehtovia kokemuksia elämästä ja maailmasta kuuntelisi vaikka kuinka! Sunnuntaiaamuna Kähkönen ja Mäkelä kertoivat kokemuksistaan Kirjailijaliiton Pietarin kirjailijaresidenssistä, jossa kumpikin on ollut kirjoittamassa. Keskustelu herätti melkoisen Pietarin-matkakuumeen...


Ihanaa Petri Tammistakin kävin kuuntelemassa peräti kahteen kertaan. Meriromaani on myös yksi lukuvuoteni kohokohdista. Niin viisas, pieni suuri romaani, jossa on oikeastaan koko elämä. ♥ Myös Tammisen kohtaaminen oli sykähdyttävää: niin lämmin, läsnäoleva ja karismaattinen kirjailija.


Sunnuntain iltapäivän kohokohta oli aina yhtä ihanan Terhi Rannelan (josta minulla ei ole nyt kunnon kuvaa, nyyh!) Takauma-lavalla vetämä keskustelu, jossa työterveyslääkäri Katri Lipson ja psykiatri Joel Haahtela kertoivat kokemuksistaan lääkärin ja kirjailijan työn yhdistämisestä. ♥

*****

Messujen jälkeen iski vähän apeus, ja eroahdistus rakkaista ystävistäkin, mutta toisaalta näiden messutunnelmien aiheuttama leijuva olotila kannattelee luultavasti helposti yli synkimpien talvipäivien.  Ja hei - eihän seuraaviin kirjamessuihin ole enää kuin 51 viikkoa... :)

perjantai 23. lokakuuta 2015

Aapeli: Pikku Pietarin piha


Aapeli: Pikku Pietarin piha (WSOY, 1990. 1. painos 1958. 156 sivua.)

  Pietari oli nimi, jonka äiti oli hänelle vaatimalla vaatinut. Kas kun ei vielä Paavali tai Jeesus, oli isä sanonut, mutta äiti ei ollut antanut periksi vaan saanut Pietarinsa. Jormalainen oli leikkipäällä ollessaan näin itse kertonut. 
  Niin kuin Pietarissa nyt olisi jotakin vikaa! Ei sitten mitään vikaa!

Eletään kieltolain ajan kuopiolaisessa puutalokorttelissa. Pietari Jormalainen on nuori koulupoika, jonka äiti on sairastunut ja kuollut tuperkkeliin. Kotikorttelissa tapaa monenlaista väkeä: pihapiirissä asuvat herraskainen kangaskauppias rouvineen ja lapsineen, sekä juoppo kelloseppämestari vaimoineen, pienissä liikehuoneistoissaan taas työskentelevät kaksi parturineitiä sekä valokuvaaja, josta on huhujen mukaan tullut sodassa pirullinen mies. Pietarin isä on torikauppias, ja kaksikko asuu tiilisen piharakennuksen kylmässä ja kosteassa hellahuoneessa. Asumus on kehnonpuoleinen, mutta Pietari tietää, että he joutuvat asumaan siinä, koska hänen isänsä on punikki. Lyydia-äidin kuoltua Pietarin isä hankkii pojalleen uuden äidin, Karoliina-rouvan, joka on iso kuin vesitorni, ja jolla on monta leukaa, kaikki erikokoisia.


Aapelin, eli oikealta nimeltään Simo Puupposen, syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Tunnetun savolaiskirjailijan, toimittajan ja pakinoitsijan juhlavuotta kunnioittaakseen kourallinen kirjabloggaajia luki Aapelin teoksia, ja arvioita niistä voi lukea blogeista tänään näin syntymäpäivän kunniaksi. Koontipostaus kimppalukuun osallistuneista blogeista löytyy Amman lukuhetki -blogista, käykääpä kurkkaamassa!

Muistan hämärästi lapsuudestani lukeneeni joskus Aapelin lastenromaania, Vinskiä ja Vinsenttiä. En muista yhtään mitä kirjassa tapahtui, tai että luinko sitä edes koskaan kokonaan, mutta kirjan lämmin ja veikeä huumori on jättänyt mieleeni niin vahvan jäljen, että tämä miehen pääteos, Pikku Pietarin piha, tuntui heti jotenkin tutulta ja nostatti mieleen tunnelmia lapsuuden lukuhetkistä. Samanlaista lempeää lämpöä ja veikeää huumoria sisältää tämäkin kirja, ja juuri siksi lukukokemus tuntui vahvasti lohdulliselta. Pietarin ja hänen isänsä elämässä on paljon raskaita ja murheellisia asioita: perheen sairastunut ja kuollut äiti, sekä kansalaissodan ja vankileirien muisto, joka on edelleen tuore ja kipeä. On sydäntä lämmittävää lukea, miten puutalokorttelin yhteisö omalla tavallaan tukee puoliorvoksi jäänyttä poikaa, ja miten Pietari selviytyy elämässä eteenpäin surustaan ja äidinkaipuustaan huolimatta.

Myös Pietarin jumalsuhteella on kirjassa suuri merkitys. Hän muistaa lukea joka ilta Isä meidän tai Herran siunauksen, ja yrittää tehdä sen niin, että mukana on ajatusta. Jumala Taivaassa on muutenkin hänen juttukumppaninsa, jonka kautta hän saa kerrottua taivaassa asuvalle Lyydia-äidilleen pihapiirin uusimmat juorut ja kuulumiset, sillä äiti tahtoo aina tietää kaikki - kuka riiaa ketäkin, kuka on joutunut linnaan ja kuka haukkunut pihassa puolisonsa. Aapelin teksti tuntuukin niin aidosti pikkupojan suuhun sopivalta, että kirjaa lukiessaan melkein unohtaa sen olevan aikuisen miehen kirjoittamaa. Erityisen mainioita ovat kirjan henkilöhahmot, ja lukiessa mieleen nousevat Astrid Lindgrenin Eemeli-romaanit, sekä Melukylä herkullisine hahmoineen. 

Pikku Pietarin piha on sympaattinen, haikea ja lämmin romaani - pieni aarre, joka jättää kauniin jäljen sydämeen. Pikku Pietarin pihalla ovat viihtyneet myös ElinaJenni ja Aletheia.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Kirjamessupöhinää 2015


Alkaa taas olla se aika vuodesta: käsillä on intohimoisen kirjallisuusihmisen vuoden kohokohta, eli Helsingin kirjamessut 22.-25.10. Hurraa!  Aion itse messuta kolme kokonaista päivää, eli perjantaista sunnuntaihin, ja jotta olisin parhaassa mahdollisessa messuiskussa, olen ottanut syyslomanikin juuri tälle viikolle. :) Osallistun messuille järjestäjän tarjoamalla bloggaripassilla, josta suurkiitos jo tässä vaiheessa!

Listaan oheen messutärppejä itselleni, ja miksei vinkiksi muillekin. Luultavasti messupäiväni ovat mukava yhdistelmä sovittuja tapaamisia, päämäärätöntä haahuilua messulavojen tuntumassa ja antikvariaattiosastolla, sekä kellontarkkaa sukkulointia kiinnostavasta haastattelusta tai keskustelusta toiseen. Kaksi on kuitenkin varmaa: viikonlopusta tulee ihana, ja myöhään sunnuntai-iltana on varmasti melkoisen kaikkensa antanut olo. Mutta nyt niihin messutärppeihin. Listaan vähän jotakin myös torstaille. Noita menisin katsomaan, jos olisin messuilla jo silloin.

Torstai:

- WSOY:n syksyn kirjailijoita keskustelemassa uutuusteoksistaan. Lavalla kiinnostava joukko: Virpi Pöyhönen, Miina Supinen, Karoliina Timonen ja Johanna Venho. Klo 12.30, Sibelius-lava.

- Minä & Sibelius - 20 näkökulmaa säveltäjämestariin. Hieno teos, jossa nykyajan klassisen musiikin huippunimet kertovat Sibeliuksen musiikista ja omasta suhteestaan siihen. Klo 13, Sibelius-lava. (Tämän missaaminen harmittaa aivan erityisesti!)

- Kirjailija ja sananvapaus Venäjällä, Aino-sali klo 14. Keskustelemassa Lev Rubinstein ja Ljudmila Ulitskaja. Samaan aikaan olisi HS:n tähtihetken haastateltavana Kari Hotakainen Aleksis Kivi -lavalla.

- Pentti Haanpää 110 vuotta. Juhlavuoden sankarista keskustelemassa Matti Salminen ja henkilökohtainen suosikkini Juha Hurme. Klo 15, Kullervo-lava.

- Helsingin Sanomien haastattelussa Ljudmila Ulitskaja. Aleksis Kivi -lava, klo 15.30. Puheenaiheena Ulitskajan uusimmat suomennetut kirjat ja Venäjän sananvapaustilanne.

- Sattuma ja ennakoimattomuus. Keskustelua Venäjän kirjallisuuden klassikoista, Tolstoista ja Dostojevskista. Klo 16, Takauma-lava. Samaan aikaan Wine Cornerissa keskustellaan ihanan nobelisti W. B. Yeatsin juhlavuoden kunniaksi julkaistusta tuoreesta runoteos-suomennoksesta.

- Kirjallisuuden kuninkaallisia Mika Waltari -lavalla klo 17. Riikka Pulkkinen, Anja Snellman ja suursuosikkini Asko Sahlberg keskustelevat siitä, mistä kirjallisuus syntyy.


Perjantai:

- Klo 10.30 Mika Waltari -lavalla ollaan Anni Swanin kynän jäljillä, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 140 vuotta. Tähän en aivan ehdi, harmittaa.

- Klo 12.30 pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: Aleksis Kivi -lavalla haastatellaan suursuosikkiani Heidi Köngästä hänen uutuusromaanistaan Hertta, ja Mika Waltari -lavalla puolestaan haastattelussa on Laura Lindstedt, joka on kirjoittanut yhden kuluvan vuoden ylivoimaisesti hienoimmista romaaneista, Oneironin.

- Perjantaina pääsenkin jo sitten kuulemaan Asko Sahlbergia, jota haastatellaan Mika Waltari -lavalla klo 13. Hänen uutuusromaaninsa Irinan kuolemat on upea, ja ah, niin synkkä.

- Ja iik: Klo 14 Aleksis Kivi -lavalla HS:n tähtihetki-haastattelussa ihana Leena Lander. Tuore romaani Kuka vartijoita vartioi on juuri ilmestynyt.

- Klo 15.30 Aleksis Kivi -lavalla Mihail Shishkin ja romaaninsa Neidonhius. Luin kirjan keväällä (se on huikea!), ja kuulin kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa. Perjantaina haluan kuulla lisää.

- Sinuhen ilmestymisestä tulee kuluneeksi 70 vuotta. Wine Cornerissa keskustellaan klo 16.30. Samaan aikaan Sibelius-lavalla olisi taidehistorioitsija Riitta Konttinen kertomassa uudesta teoksestaan Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén. Luulen valitsevani jälkimmäisen.

- Myös klo 18 pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan: Aleksis Kivi -lavalla olisi Katja Kettu keskustelemassa tuoreesta Kätilö-elokuvasta, ja Katri Vala -lavalta löytyisi Emmi Itäranta, jonka toinen romaani, Kudottujen kujien kaupunki, teki minuun valtavan vaikutuksen.


Lauantai:

- Päivä alkaa bloggaajabrunssilla.

- Klo 14 Aleksis Kivi -lavalla HS:n tähtihetki-haastattelussa Sofi Oksanen ja uutuusromaaninsa Norma.

- Klo 15 Sibelius-lavalla haastatellaan Helena Ruuskaa, joka on kirjoittanut tuoreen elämäkerran Eeva Joenpelto - Elämän kirjailija. Joenpelto on yksi niistä kolmesta kirjailijasta, joiden tuotantoa aion tämän vuoden aikana lukea, ja Lohja-sarjan avausteos lähtenee mukaani messureissulle bussikirjakseni. Ruuskan kirja on myös pakollinen hankinta omaan hyllyyn.

- Joenpelto-teema jatkuu Sibelius-lavalla, kun klo 15.30 residenssikautensa juuri aloittanut Maritta Lintunen kertoo työskentelystään Joenpellon talossa Sammatissa.

- Venäjän rooli tapahtumapaikkana suomalaisessa kirjallisuudessa on kiehtova aihe. Aleksis Kivi -lavalla siitä ovat keskustelemassa Sirpa Kähkönen ja Katri Lipson klo 16.

- Samalla lavalla, eli Aleksis Kivellä, jatkaa suuresti ihailemani Hannu Mäkelä, jota Otavan ajan muistelmista haastattelee Markku Aalto. Klo 16.30.

- Klo 17 on ihan mahdotonta: Haluaisin olla neljässä paikassa yhtä aikaa! Kirjakahvilassa haastatellaan Antti Holmaa hänen Kauheimmat runot -kokoelmastaan, Eino Leino -lavalla taas Anna Kortelainen kertoo teoksestaan Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta. Aino-lavalla olisi jälleen huikea Mihail Shishkin, ja Sibelius-lavalta löytyisivät Kummelin miehet Timo Kahilainen, Heikki Hela, Heikki Silvennoinen, Heikki Vihinen ja Olli Keskinen. Mahdotonta valita mihin mennä, ehkä menen siis viideltä kahville ja jätän väliin kaikki! :)


Sunnuntai:

- Mika Waltari -lavalla haastatellaan Petri Tammista hänen hienosta Meriromaanistaan klo 11. Samaan aikaan Katri Vala -lavalla olisi huikea Leena Krohn ja romaaninsa Erehdys.

- Klo 11.30 on myös päällekkäisyyttä: Takauma-lavalla olisivat keskustelemassa Martti Anhava, Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä siitä, mikä merkitys kirjailijaresidensseillä on kirjailijoille ja kirjallisuudelle. Samaan aikaan Katri Vala -lavalla Katja Kettu ja Rosa Liksom keskustelevat venäläisestä kulttuurista suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

- Olin jo aiemmin tänä syksynä kuuntelemassa, kun ihana Claes Andersson luki otteita tuoreesta runoteoksestaan Aamu meren rannalla. Sunnuntaina hän on Mika Waltari -lavalla klo 12.30, sinne on pakko ehtiä!

- Klo 13-14 Aleksis Kivi -lavalla esitellään tämänvuotiset HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Tämän haastattelutilaisuuden seuraamisesta on tullut jo perinne, aion paikalle siis tänäkin vuonna. Tosin Sibelius-lavalla olisi osin samaan aikaan myös must-juttu: klo 13.30 Jenni Kirves ja Martti Turtola ovat keskustelemassa Jean ja Aino Sibeliuksen elämäntöistä, taiteesta ja läpi eliniän kestäneestä rakkaudesta.

- Klo 14 on taas ruuhkaa: Aleksis Kivi -lavalla tähtihetkessä haastatellaan Katja Kettua hänen romaanistaan Yöperhonen (joka on yksi huikeimmista pitkään aikaan), ja Sibelius-lavalla käsittelyssä ovat Sibeliuksen päiväkirjat. Menen kuitenkin Takauma-lavan ääreen, jossa ihana Terhi Rannela haastattelee Katri Lipsonia ja suursuosikkiani Joel Haahtelaa siitä, miten lääkärin ammatillinen tausta vaikuttaa kirjailijoiden teoksiin.

- JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään on ollut jo pitkään lukulistallani. Anna-Riikka Carlson haastattelee Koskista Aleksis Kivi -lavalla klo 16.



Huh! Palaan messutunnelmiin blogissa ensi viikon alussa. Tässä välissäkään täällä ei ole kuolemanhiljaista, vaan perjantaina täällä ja muutamassa muussakin kirjablogissa vietetään erään klassikokirjailijan syntymäpäivää.

Mutta nyt: Taianomaisen ihanaa messuviikonloppua kaikille teille ja meille, joiden suunta käy loppuviikosta kohti Helsingin Messukeskusta! Siellä nähdään! :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015. 335 sivua.)

Romaanin kaupunki on kaukainen paikka käytännössä muusta maailmasta eristyksessä sijaitsevalla saarella. Elämä Neuvoston hallitsemassa yhteisössä on tarkoin säädeltyä ja määriteltyä, ja jokaisella kansalaisella on oma tarkka paikkansa ja tehtävänsä, joista ei sovi hairahtua. Unien näkeminen on kiellettyä, ja jos ihminen jää kiinni painajaisen hetkellä, eristetään hänet Tahrattujen Taloon josta kenelläkään ei ole paluuta. Elämä saarella on myllerryksessä: sitä koettelevat toistuvat tulvat, sekä jokin tuntematon, joka saa kasvit ja eläimet kuolemaan ja ihmiset sairastumaan.

Eliana on nuori kutoja, joka öisessä vartiovuorossaan löytää Seittien Talon kiviseltä pihalta julmasti puhekyvyttömäksi pahoinpidellyn, verissään makaavan tuntemattoman naisen. Nainen on Valeria, ja hänen käteensä on tatuoitu Elianan nimi. Eliana alkaa selvittää Valerian tarinaa, ja samalla kun mysteeri alkaa pala palalta selkiytyä, muodostuu Elianalle kuva saaren historiasta sekä siitä, kuka hän itse oikeastaan onkaan.

  Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin. 
  Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet. 
  Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut.


Kudottujen kujien kaupunki on aivan ihmeellisen hieno romaani. Sen taidokkaasti punottu kudelma kietoo lukijan utuiseen ja mystiseen tunnelmaansa, ja Itärannan omaperäinen ja vahvasti symbolinen tarina lumoaa lukijan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjailija on nimittäin luonut toiseen romaaniinsa sellaisen maailman, joka vangitsee lukijan niin pauloihinsa, että romaanin päätyttyä tarinan syövereistä on vaikeaa palata nykyhetkeen. Ollaan siis kuvitteellisella saarella ajassa, joka voisi olla yhtä lailla menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin, ja joka juuri siksi saa tarinan tuntumaan ajattomalta. Miljöönä saari on samanaikaisesti kaunis ja ahdistava: sen sateenväriset rannat ja ympärillä kuohuva meri kuulostavat ihanilta, mutta yhteiskunnassa vallitsevat lait ja normit rajaavat elämän niin ahtaaseen lokeroon, että lukiessa kurkkua kuristaa. Tarina sisältää paljon yhtymäkohtia meidän aikaamme ja maailmaamme, ja etenkin historiaan: Tahrattujen Talon seinien sisällä soivat toisen maailmansodan ja natsien ylläpitämien keskitysleirien kaiut. Kudottujen kujien kaupungin rivien väleissä on alusta loppuun tasaisen painostava tunnelma, joka on toki kirjalle pelkkää plussaa.

Itäranta kirjoittaa pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sekä siitä, miten kaksi ihmistä voi löytää yhteisen kielen, vaikka se aluksi näyttää mahdottomalta. Hän on myös kirjoittanut romaaniinsa kauneimman ja koskettavimman kuvauksen kuolemasta ja surusta, jonka olen aikoihin lukenut. Romaanilla on syvästi humaani sanoma. Kudottujen kujien kaupunki luettaneen fantasiaromaaniksi, mutta aivan tyylipuhdasta fantasiaa se ei ole. Se on kuin hypnoottinen, kipeän kaunis, jännittävä ja paikoin julmakin aikuisten satu, joka toi paikoin mieleeni Leena Krohnin huikean Tainaronin. Se on myös hyvin kansainvälisen oloinen romaani viehättävästi nimettyjä henkilöhahmojaan myöten. Olen varma, että siitä tulee samanlainen kansainvälinen menestystarina kuin kirjailijan esikoisesta, Teemestarin kirjasta.

Nerokkaasti punotun juonen ohella rakastin Itärannan kieltä. Miten melankolisen kauniisti asioita voikaan ilmaista: Kun hetket ovat hitaita, kuiskaukset ympärillä kuohuva meri, tai kun vallitseva hiljaisuus on yhtä tiheää kuin suru, tai sanomatta jätetyt hyvästit. Tai kun ilta onkin päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki. Pakahduttavan kaunista tekstiä, eikä kuitenkaan yhtään imelää, vaan kirpeän raikasta kuin merituuli, kuulasta kuin syksyinen aamu. Ihastelin myös sitä, miten kauniisti kirjailija pyörittelee kutomisen ja unien tematiikkaa - noista kahdesta muodostuu se tarinan punainen lanka, joka johdattaa lukijaa kauniista alusta vaikuttavaan ja jopa kyyneliin saakka liikuttavaan loppuun saakka. Jos romaania pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, kertoisinkin sen olevan unenomainen kudelma.

Joskus kirjaa lukiessaan kuulee mielessään musiikkia. Kudottujen kujien kaupunki oli minulle vahvasti musiikillinen lukukokemus, ja mielessäni kirjan sivuja säesti alusta loppuun australialainen Lisa Gerrard. Jos Itärannan romaanilla olisi oma tunnuskappale tai musiikkivideo, se olisikin tämä Lisa Gerrardin Vespers. Videon kuohuva meri, sen painostava syvyys, yksinäisyys, surumielisyys ja rauha tuovat kirjan tunnelman iholle, ja Gerrardin kaunis altto kantaa sävyissään samaa melankoliaa, kaipuuta ja mystiikkaa kuin Itärannan kerronta.

  Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihin, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin. Muurit putoavat vaitonaisina syvään veteen, jokaista ovea pitelee lukko ja ikkunoita peittävät oksanjäykät ristikot. Jos menee riittävän lähelle, saattaa kuulla sanojen kahahtelua, ja aistia seinien takana monta yksinäisyyttä toistensa lomassa. Vielä lähempänä voi toisinaan tavoittaa huutoja, mutta ehkä ne ovat lokkien.


Kudottujen kujien kaupungista ovat kirjoittaneet hiljattain myös Katri ja Suketus, joiden arvioiden lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogeihin.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tampereen Teatteri: Yön kulkijat

(Kuvassa Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Yön kulkijat (The Night Alive) 16.10.2015
Käsikirjoitus: Conor McPherson, suomentanut Aino Piirola
Ohjaus: Mikko Viherjuuri
Pohjoismainen kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 19.3.2015
Kesto 2 tuntia 20 minuuttia
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Tuomas Vartola, äänet Ivan Bavard, kampaukset ja maskit Kirsi Rintala

Syksyisenä yönä kuu paistaa sisään pieneen ja sotkuiseen dublinilaishuoneeseen, jossa on kapea sänky, toisella seinustalla retkivuode, muutama tuoli, likaisia astioita pesualtaassa, lehtikasoja pitkin lattioita ja seinällä juliste, joka mainostaa kesäistä Suomea lomakohteena. Huoneen asukas Tommy (Jukka Leisti) on lähtenyt käymään kaupungilla, ja palaa kämpilleen mukanaan nuori ja verta valuva Aimee (Anna Andersson), jonka joku on pahoinpidellyt Dublinin yössä. Tommy tarjoaa tuntemattomalle naiselle hoivaa, teetä ja yösijan, ja kaksikon välille alkaa vähitellen muodostua lämmin luottamus.

Päivän koittaessa huoneeseen ilmestyvät myös Tommyn hieman heikkolahjainen ja hitaanpuoleinen ystävä Doc (Esa Latva-Äijö), sekä Tommyn vuokraisäntä, talon omistava iäkäs leskimies Maurice (Mikko Hänninen). Arka Aimee jää majailemaan Tommyn kämpille ja alkaa tehdä varovaista tuttavuutta kolmen ystävällisen oloisen miehen kanssa.

Eräänä yönä Aimeen menneisyys alkaa kuitenkin kummitella, kun paikalle saapuu hänen entinen poikaystävänsä, väkivaltainen ja huumeongelmainen Kenneth (Martti Manninen). Ennen lopullista mielenrauhaa tarvitaan jokunen verinen yhteenotto, säkillinen sängyn alle piilotettuja nauriita, peltirasiallinen käteistä rahaa ja hätäinen pakosuunnitelma kohti harvaan asuttua Suomea.

(Kuvassa Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Irlantilaisen Conor McPhersonin Yön kulkijat on saanut roppakaupalla kehuja, ja mm. New Yorkin teatterikriitikoiden parhaan uuden näytelmän palkinnon 2014. Odotimme ystäväni kanssa kovasti, että pääsemme näytelmää katsomaan, etenkin kun sen keskeisissä rooleissa näyttelevät suosikkimme Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö, joiden mestarillista yhteistyötä pääsimme seuraamaan viimeksi maaliskuussa Tampereen Teatterin näytelmässä Mustapukuinen nainen (joka teki meihin sellaisen vaikutuksen, että puhumme näytelmästä - ja etenkin sen eräästä mainiosta junakohtauksesta - vieläkin aina silloin tällöin).

Yön kulkijoita kannatti todella odottaa, sillä sen näyttelijäkaarti on huikea. Jukka Leisti onnistuu vaivattoman oloisesti olemaan samanaikaisesti hillittömän hauska (mitä hän on toki aina!) ja juuri sopivasti vakava. Tommyn hahmo on tavallinen irlantilainen mies, jonka elämää sävyttävät työ- ja perhe-elämää kohdanneet vastoinkäymiset, ja Leisti tuo rooliin sellaista inhimillistä lämpöä, lempeyttä ja uskottavuutta, että teatterilta poistui esityksen jälkeen jälleen kerran ainakin kaksi tyytyväisyydestä hykertelevää Leisti-fania. Esa Latva-Äijö taas on roolissaan hessuhopomaisena Docina niin ilmiömäisen taitava ja sympaattisen suloinen, että häntä teki mieli mennä väliajalla paijaamaan ja lohduttelemaan. Näytelmän positiivisin yllättäjä on kuitenkin ainoassa naisroolissa loistava Anna Andersson, joka on roolissaan niin herkkä ja aidon oloinen, että häntä katsoessaan unohtaa täysin katselevansa näyttelijää. Tästä vastavalmistuneesta näyttelijästä varmasti kuullaan vielä!

Tampereen Teatterin pieni Frenckellin lava on viehättävän intiimi paikka. Tällä kertaa intiimiyden tunne korostui entisestään, kun lavan takaosaan oli rakennettu toinen pieni katsomo, ja itse lava jäi siis kapeahkoksi kaistaleeksi kahden katsomon väliin. Tämä asetti varmasti erityisiä haasteita mm. valaistukselle ja näyttelijöiden sijoittumiselle lavalla, mutta kaikki oli selvästi tarkkaan mietitty viimeistä piirtoa myöten. Valaistus salli katsojan keskittyä vain lavan tapahtumiin, eikä huomio kiinnittynyt vastapäätä istuvien katsojien kasvoihin tai ilmeisiin. Valaistuksen ja pimeyden vuoropuhelu oli muutenkin suunniteltu hienosti - Frenckell on nimittäin siitäkin veikeä paikka, että kun salin kaikki valot sammutetaan, siellä on todella mustaakin mustempaa, ja tätä pimeyttä hyödynnettiin paikoin varsin tehokkaasti. Istuimme ystäväni kanssa varsinaisen katsomon ensimmäisessä rivissä, ja se oli paikkana paras mahdollinen, sillä siinä sai ilokseen seurata näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja liikehdintää niin läheltä, että välillä tuntui kuin olisi itsekin ollut läsnä Tommyn pienessä dublinilaishuoneessa. Tämä tuntui aika ihanalta koko muun esityksen ajan, mutta kun roolissaan pelottavan vakuuttavasti huumehuuruista Kennethiä tulkitseva Martti Manninen riepoi vastanäyttelijöitään pitkin lavaa, teki melkein mieli piiloutua jonnekin suojaan.

Myös Yön kulkijoiden musiikkivalinnat ilahduttivat. Näytelmässä kuunnellaan mm. Van Morrisonin Brown Eyed Girliä, jammaillaan Marvin Gayen What's Going Onin tahdissa, ja tehdään jouluvalmisteluja ehkäpä kaikkien aikojen parhaan joululaulun, The Poguesin ja Kirsty MacCollin Fairytale of New Yorkin virittäessä kuulijoita tunnelmaan. Kokonaisuutena Yön kulkijat on tasapainoinen ja hallittu: se sisältää sopivassa suhteessa draamaa, murhetta ja synkkyyttä, ja toisaalta aivan hillittömän hauskoja yksityiskohtia, joissa ohjaaja syystäkin luottaa taitavien näyttelijöidensä läsnäoloon ja karismaan. Näytelmän loppukohtaus on veikeä ja se saa sydämessä läikähtelemään mukavasti. Yön kulkijoiden huumori on lämmintä ja päällimmäiseksi esitys jättää mieleen vahvasti humaanin sanoman - viestin siitä, että yön mustimmassakin pimeydessä inhimillinen lämpö voi valaista kuin kirkkain tähti.

Hieno näytelmä, hieno toteutus, huikeat näyttelijät. Tälle lämmin suositus ja tekijöille suuri kiitos!

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Historiallinen Kööpenhamina

Tarkoitukseni oli julkaista tämä postaus jo viime viikon lopulla, mutta niin vain viime päivätkin ovat olleet jälleen niin täynnä ohjelmaa, että postausparka on saanut lojua keskeneräisenä luonnoskansiossa, kun itse olen migreenipäissäni rientänyt töiden, luentojen, koiralenkkien ja klassisen musiikin konserttien välillä. :) Mutta nyt on vihdoin kunnon vapaat, ja aikaa panostaa blogiin, jee! Aloitan siis tällä lupailemallani toisella Köpis-jutulla, ja lähipäivinä luvassa on hienoja uutuuskirjoja (luettujen ja seuraavaksi lukuun tulevien romaanien pinosta löytyy ainakin Sahlbergin Irinan kuolemat, Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, Landerin Kuka vartijoita vartioi ja Lindstedtin Oneiron), Pekka Kytömäen hieno esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa ja vähän Aleksis Kiven päivääkin. Mutta nyt vielä hetkeksi syyskesäiseen Tanskaan.

Minua ja matkaseuralaistani (moi Ninnu! ♥ ) yhdistää rakkaus historiaan. Siksi olikin jo etukäteen selvää, että Kööpenhaminassa kiertelemme mahdollisimman paljon myös historiallisissa kohteissa. Lauantaina vietimme useamman tunnin Rosenborgin kuninkaallisessa linnassa. Se on yksi Kööpenhaminan komeimmista rakennuksista, 1600-luvun alussa valmistunut saksalaistyylinen renessanssilinna. Nykyisin rakennus toimii museona, joka esittelee Tanskan kuninkaallisten esinekokoelmat 1500-luvulta 1800-luvulle. Linnassa säilytetään myös arvokkaita Kruunun jalokiviä.


Rosenborgin linnan kasvitieteellisessä puutarhassa ruusut kukkivat vielä komeasti. Tuntui ihan kesältä.





















Rosenborgin viereisessä puistossa vilkuttelee tuttu mies, kirjailija ja runoilija Hans Christian Andersen.


Yksi kiehtova tutustumiskohde oli keskustan Pyöreä torni vuodelta 1642. Kerrankin nousu korkeuksiin - mutta ei rappusia! :) No, ei ainakaan montaa.




Pyöreän tornin näköalatasanteelta on komeat näköalan yli Kööpenhaminan.

*****

Sunnuntaina suuntasimme toiseen kuninkaalliseen kohteeseen, neljästä palatsista koostuvaan Amalienborgin linnaan, josta pieni osa on yleisölle avointa museotilaa ja suurin osa Tanskan kuningasperheen talvikotina toimivia yksityistiloja. Museossa esitellään Tanskan kuningasperheen historiaa, ja se on täynnä kiehtovaa vanhaa esineistöä, valokuvia ja taidetta eri vuosikymmeniltä. Siinä missä Rosenborgissa keskitytään varhaisempien vuosisatojen historiaan, tarkastellaan Amalienborgissa kuninkaallisen suvun vaiheita vuodesta 1895 alkaen.


Satuimme paikalle hieman ennen puoltapäivää, juuri sopivasti näkemään jokapäiväisen vartion vaihdon.







Amalienborgin kupeessa sijaitsee Frederikin kirkko, jota kävimme ihailemassa myös sisältäpäin. Kirkossa oli iltapäivän aurinkoisina tunteina aivan tavattoman kaunis valo.




Näin. Nyt on Tanskan-kuvat käyty läpi ja on aika siirtyä kirjojen pariin. Lisään loppuviikon puuhalistalleni myös kommentteihin vastaamisen. Olen lukenut jokaisen saamani kommentin ja ilahtunut niistä kovasti, kiitos siis niistä kaikista! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...