Tampereen Teatteri: Yön kulkijat

(Kuvassa Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Yön kulkijat (The Night Alive) 16.10.2015
Käsikirjoitus: Conor McPherson, suomentanut Aino Piirola
Ohjaus: Mikko Viherjuuri
Pohjoismainen kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 19.3.2015
Kesto 2 tuntia 20 minuuttia
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Tuomas Vartola, äänet Ivan Bavard, kampaukset ja maskit Kirsi Rintala

Syksyisenä yönä kuu paistaa sisään pieneen ja sotkuiseen dublinilaishuoneeseen, jossa on kapea sänky, toisella seinustalla retkivuode, muutama tuoli, likaisia astioita pesualtaassa, lehtikasoja pitkin lattioita ja seinällä juliste, joka mainostaa kesäistä Suomea lomakohteena. Huoneen asukas Tommy (Jukka Leisti) on lähtenyt käymään kaupungilla, ja palaa kämpilleen mukanaan nuori ja verta valuva Aimee (Anna Andersson), jonka joku on pahoinpidellyt Dublinin yössä. Tommy tarjoaa tuntemattomalle naiselle hoivaa, teetä ja yösijan, ja kaksikon välille alkaa vähitellen muodostua lämmin luottamus.

Päivän koittaessa huoneeseen ilmestyvät myös Tommyn hieman heikkolahjainen ja hitaanpuoleinen ystävä Doc (Esa Latva-Äijö), sekä Tommyn vuokraisäntä, talon omistava iäkäs leskimies Maurice (Mikko Hänninen). Arka Aimee jää majailemaan Tommyn kämpille ja alkaa tehdä varovaista tuttavuutta kolmen ystävällisen oloisen miehen kanssa.

Eräänä yönä Aimeen menneisyys alkaa kuitenkin kummitella, kun paikalle saapuu hänen entinen poikaystävänsä, väkivaltainen ja huumeongelmainen Kenneth (Martti Manninen). Ennen lopullista mielenrauhaa tarvitaan jokunen verinen yhteenotto, säkillinen sängyn alle piilotettuja nauriita, peltirasiallinen käteistä rahaa ja hätäinen pakosuunnitelma kohti harvaan asuttua Suomea.

(Kuvassa Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Irlantilaisen Conor McPhersonin Yön kulkijat on saanut roppakaupalla kehuja, ja mm. New Yorkin teatterikriitikoiden parhaan uuden näytelmän palkinnon 2014. Odotimme ystäväni kanssa kovasti, että pääsemme näytelmää katsomaan, etenkin kun sen keskeisissä rooleissa näyttelevät suosikkimme Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö, joiden mestarillista yhteistyötä pääsimme seuraamaan viimeksi maaliskuussa Tampereen Teatterin näytelmässä Mustapukuinen nainen (joka teki meihin sellaisen vaikutuksen, että puhumme näytelmästä - ja etenkin sen eräästä mainiosta junakohtauksesta - vieläkin aina silloin tällöin).

Yön kulkijoita kannatti todella odottaa, sillä sen näyttelijäkaarti on huikea. Jukka Leisti onnistuu vaivattoman oloisesti olemaan samanaikaisesti hillittömän hauska (mitä hän on toki aina!) ja juuri sopivasti vakava. Tommyn hahmo on tavallinen irlantilainen mies, jonka elämää sävyttävät työ- ja perhe-elämää kohdanneet vastoinkäymiset, ja Leisti tuo rooliin sellaista inhimillistä lämpöä, lempeyttä ja uskottavuutta, että teatterilta poistui esityksen jälkeen jälleen kerran ainakin kaksi tyytyväisyydestä hykertelevää Leisti-fania. Esa Latva-Äijö taas on roolissaan hessuhopomaisena Docina niin ilmiömäisen taitava ja sympaattisen suloinen, että häntä teki mieli mennä väliajalla paijaamaan ja lohduttelemaan. Näytelmän positiivisin yllättäjä on kuitenkin ainoassa naisroolissa loistava Anna Andersson, joka on roolissaan niin herkkä ja aidon oloinen, että häntä katsoessaan unohtaa täysin katselevansa näyttelijää. Tästä vastavalmistuneesta näyttelijästä varmasti kuullaan vielä!

Tampereen Teatterin pieni Frenckellin lava on viehättävän intiimi paikka. Tällä kertaa intiimiyden tunne korostui entisestään, kun lavan takaosaan oli rakennettu toinen pieni katsomo, ja itse lava jäi siis kapeahkoksi kaistaleeksi kahden katsomon väliin. Tämä asetti varmasti erityisiä haasteita mm. valaistukselle ja näyttelijöiden sijoittumiselle lavalla, mutta kaikki oli selvästi tarkkaan mietitty viimeistä piirtoa myöten. Valaistus salli katsojan keskittyä vain lavan tapahtumiin, eikä huomio kiinnittynyt vastapäätä istuvien katsojien kasvoihin tai ilmeisiin. Valaistuksen ja pimeyden vuoropuhelu oli muutenkin suunniteltu hienosti - Frenckell on nimittäin siitäkin veikeä paikka, että kun salin kaikki valot sammutetaan, siellä on todella mustaakin mustempaa, ja tätä pimeyttä hyödynnettiin paikoin varsin tehokkaasti. Istuimme ystäväni kanssa varsinaisen katsomon ensimmäisessä rivissä, ja se oli paikkana paras mahdollinen, sillä siinä sai ilokseen seurata näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja liikehdintää niin läheltä, että välillä tuntui kuin olisi itsekin ollut läsnä Tommyn pienessä dublinilaishuoneessa. Tämä tuntui aika ihanalta koko muun esityksen ajan, mutta kun roolissaan pelottavan vakuuttavasti huumehuuruista Kennethiä tulkitseva Martti Manninen riepoi vastanäyttelijöitään pitkin lavaa, teki melkein mieli piiloutua jonnekin suojaan.

Myös Yön kulkijoiden musiikkivalinnat ilahduttivat. Näytelmässä kuunnellaan mm. Van Morrisonin Brown Eyed Girliä, jammaillaan Marvin Gayen What's Going Onin tahdissa, ja tehdään jouluvalmisteluja ehkäpä kaikkien aikojen parhaan joululaulun, The Poguesin ja Kirsty MacCollin Fairytale of New Yorkin virittäessä kuulijoita tunnelmaan. Kokonaisuutena Yön kulkijat on tasapainoinen ja hallittu: se sisältää sopivassa suhteessa draamaa, murhetta ja synkkyyttä, ja toisaalta aivan hillittömän hauskoja yksityiskohtia, joissa ohjaaja syystäkin luottaa taitavien näyttelijöidensä läsnäoloon ja karismaan. Näytelmän loppukohtaus on veikeä ja se saa sydämessä läikähtelemään mukavasti. Yön kulkijoiden huumori on lämmintä ja päällimmäiseksi esitys jättää mieleen vahvasti humaanin sanoman - viestin siitä, että yön mustimmassakin pimeydessä inhimillinen lämpö voi valaista kuin kirkkain tähti.

Hieno näytelmä, hieno toteutus, huikeat näyttelijät. Tälle lämmin suositus ja tekijöille suuri kiitos!