Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015. 335 sivua.)

Romaanin kaupunki on kaukainen paikka käytännössä muusta maailmasta eristyksessä sijaitsevalla saarella. Elämä Neuvoston hallitsemassa yhteisössä on tarkoin säädeltyä ja määriteltyä, ja jokaisella kansalaisella on oma tarkka paikkansa ja tehtävänsä, joista ei sovi hairahtua. Unien näkeminen on kiellettyä, ja jos ihminen jää kiinni painajaisen hetkellä, eristetään hänet Tahrattujen Taloon josta kenelläkään ei ole paluuta. Elämä saarella on myllerryksessä: sitä koettelevat toistuvat tulvat, sekä jokin tuntematon, joka saa kasvit ja eläimet kuolemaan ja ihmiset sairastumaan.

Eliana on nuori kutoja, joka öisessä vartiovuorossaan löytää Seittien Talon kiviseltä pihalta julmasti puhekyvyttömäksi pahoinpidellyn, verissään makaavan tuntemattoman naisen. Nainen on Valeria, ja hänen käteensä on tatuoitu Elianan nimi. Eliana alkaa selvittää Valerian tarinaa, ja samalla kun mysteeri alkaa pala palalta selkiytyä, muodostuu Elianalle kuva saaren historiasta sekä siitä, kuka hän itse oikeastaan onkaan.

  Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin. 
  Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet. 
  Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut.


Kudottujen kujien kaupunki on aivan ihmeellisen hieno romaani. Sen taidokkaasti punottu kudelma kietoo lukijan utuiseen ja mystiseen tunnelmaansa, ja Itärannan omaperäinen ja vahvasti symbolinen tarina lumoaa lukijan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjailija on nimittäin luonut toiseen romaaniinsa sellaisen maailman, joka vangitsee lukijan niin pauloihinsa, että romaanin päätyttyä tarinan syövereistä on vaikeaa palata nykyhetkeen. Ollaan siis kuvitteellisella saarella ajassa, joka voisi olla yhtä lailla menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin, ja joka juuri siksi saa tarinan tuntumaan ajattomalta. Miljöönä saari on samanaikaisesti kaunis ja ahdistava: sen sateenväriset rannat ja ympärillä kuohuva meri kuulostavat ihanilta, mutta yhteiskunnassa vallitsevat lait ja normit rajaavat elämän niin ahtaaseen lokeroon, että lukiessa kurkkua kuristaa. Tarina sisältää paljon yhtymäkohtia meidän aikaamme ja maailmaamme, ja etenkin historiaan: Tahrattujen Talon seinien sisällä soivat toisen maailmansodan ja natsien ylläpitämien keskitysleirien kaiut. Kudottujen kujien kaupungin rivien väleissä on alusta loppuun tasaisen painostava tunnelma, joka on toki kirjalle pelkkää plussaa.

Itäranta kirjoittaa pakahduttavan kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä, sekä siitä, miten kaksi ihmistä voi löytää yhteisen kielen, vaikka se aluksi näyttää mahdottomalta. Hän on myös kirjoittanut romaaniinsa kauneimman ja koskettavimman kuvauksen kuolemasta ja surusta, jonka olen aikoihin lukenut. Romaanilla on syvästi humaani sanoma. Kudottujen kujien kaupunki luettaneen fantasiaromaaniksi, mutta aivan tyylipuhdasta fantasiaa se ei ole. Se on kuin hypnoottinen, kipeän kaunis, jännittävä ja paikoin julmakin aikuisten satu, joka toi paikoin mieleeni Leena Krohnin huikean Tainaronin. Se on myös hyvin kansainvälisen oloinen romaani viehättävästi nimettyjä henkilöhahmojaan myöten. Olen varma, että siitä tulee samanlainen kansainvälinen menestystarina kuin kirjailijan esikoisesta, Teemestarin kirjasta.

Nerokkaasti punotun juonen ohella rakastin Itärannan kieltä. Miten melankolisen kauniisti asioita voikaan ilmaista: Kun hetket ovat hitaita, kuiskaukset ympärillä kuohuva meri, tai kun vallitseva hiljaisuus on yhtä tiheää kuin suru, tai sanomatta jätetyt hyvästit. Tai kun ilta onkin päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki. Pakahduttavan kaunista tekstiä, eikä kuitenkaan yhtään imelää, vaan kirpeän raikasta kuin merituuli, kuulasta kuin syksyinen aamu. Ihastelin myös sitä, miten kauniisti kirjailija pyörittelee kutomisen ja unien tematiikkaa - noista kahdesta muodostuu se tarinan punainen lanka, joka johdattaa lukijaa kauniista alusta vaikuttavaan ja jopa kyyneliin saakka liikuttavaan loppuun saakka. Jos romaania pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, kertoisinkin sen olevan unenomainen kudelma.

Joskus kirjaa lukiessaan kuulee mielessään musiikkia. Kudottujen kujien kaupunki oli minulle vahvasti musiikillinen lukukokemus, ja mielessäni kirjan sivuja säesti alusta loppuun australialainen Lisa Gerrard. Jos Itärannan romaanilla olisi oma tunnuskappale tai musiikkivideo, se olisikin tämä Lisa Gerrardin Vespers. Videon kuohuva meri, sen painostava syvyys, yksinäisyys, surumielisyys ja rauha tuovat kirjan tunnelman iholle, ja Gerrardin kaunis altto kantaa sävyissään samaa melankoliaa, kaipuuta ja mystiikkaa kuin Itärannan kerronta.

  Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihin, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin. Muurit putoavat vaitonaisina syvään veteen, jokaista ovea pitelee lukko ja ikkunoita peittävät oksanjäykät ristikot. Jos menee riittävän lähelle, saattaa kuulla sanojen kahahtelua, ja aistia seinien takana monta yksinäisyyttä toistensa lomassa. Vielä lähempänä voi toisinaan tavoittaa huutoja, mutta ehkä ne ovat lokkien.

Kudottujen kujien kaupungista ovat kirjoittaneet hiljattain myös Katri ja Suketus, joiden arvioiden lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogeihin.