Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015. 317 sivua. Alkuteos Onda boken, 2015. Suomentanut Laura Beck.)

  Taikuus.
  Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan. [--]
  Totta kai se oli taikuutta! Opiskelijat olivat vankeina kertomuksen maailmassa, missä kertoja päätti mikä oli totta ja missä totuus vangitsi kuulijan, missä raaka loppu oli nyt yllättänyt heidät, lumonnut heidät, hypnotisoinut heidät.

1920-luvulla nuori, katkera ja epäonninen kirjailija Leander Granlund hukuttautuu kustavilaiselta rantakalliolta veljensä hääjuhlan muututtua kalmanhajuiseksi kaaokseksi. Koska mies ei ole saanut koskaan mitään julkaistua, hänestä ei jää jäljelle muuta kuin sysimusta muisto, sekä muutamia runoja vanhoissa päiväkirjoissa, kirjeissä ja päivälehdissä.

Noin yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin Granlundin nimi nousee esille Åbo Akademin kirjallisuustieteen laitoksen luennolla, kun eräs synkkämielinen humanistiopiskelija ilmoittaa haluavansa kirjoittaa esseen tästä edesmenneestä kirjailijasta. Sivuaineopiskelija Pasi Maars yllättää sanoillaan lehtori Mickel Backmanin täydellisesti, ja ajatus Granlundin menneisyyden ja käsikirjoitusten kaivelemisesta herättää lehtorin mielessä uinuneen levottomuuden ja romahduttaa hänen vuosia kestäneen uskonsa siihen, että kaikki on hallinnassa. Mitä Granlundin tarina pitää sisällään? Entä Backmanin oma tarina? Ja miksi viimeistä Granlundin kirjoittamaa runoteosta sanotaan Pahaksi kirjaksi, jonka lukemisesta joutuu helvettiin?


Joka vuosi syysiltojen pimetessä mielessäni tapahtuu sama asia: alan kaivata luettavakseni hyvää kauhuromaania. Tänä vuonna olin varannut pyhäinpäiväviikonlopulle tämän Kaj Korkea-ahon uutuusromaanin, jonka takakansi lupaa isoilla punaisilla kirjaimilla: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. No totta kai tuollaisilla saatesanoilla varustettu kirja on luettava. :)

Paha kirja osoittautui melko toisenlaiseksi romaaniksi kuin millaista olin kuvitellut ryhtyväni lukemaan. Se sisältää lopulta myös klassisia kauhuromaanin aineksia, mutta isossa roolissa teoksessa ovat myös arkipäiväisemmät teemat: parisuhdeongelmat, syyllisyyden tunne ja itsesyytökset, stressaava opiskelijaelämä rahahuolineen ja opintosuorituspaineineen, ja toisaalta keski-ikäisen mielen elämää ja omaa kehoaan kohtaan tuntema tympeys. Kauhutarinansa ohessa Paha kirja kuvaa kaunistelemattomasti akateemista maailmaa moninaisine ongelmineen, sekä suppeita ja sisäänpäinlämpiäviä suomenruotsalaisia kulttuuripiirejä. Kirjojen ja lukemisen ystävää ilahduttaa erityisesti se, että Pahan kirjan keskeisin sanoma on kirjallisuuden voima ja se, millainen vaikutus kirjallisuudella voi ihmismieleen voimakkaimmillaan olla.

Turkulainen yliopistomaailma tarjoaa tapahtumille kiehtovat puitteet. On helppoa nähdä mielessään auditorion penkkejä kuluttavat väsyneet ja hiljaiset (osin krapulaiset?) opiskelijat, salin edessä lattiaa jaloillaan mittaava mietteliäs ja selkävaivainen lehtori, tai ylioppilaskylän masentavat yksiöt mikropizzoineen ja tenttikirjakasoineen. Myös sinänsä viehättävä syksyn kuvaus luo tarinalle omaa, kolkonlaista henkeään: On kylmää ja raakaa, Turun keskusta lepää vasten tunkkaisen ankeaa marraskuun taivasta, ja ilma on kuin tulossa olevan talven tiivistettyä hengitystä. Pahaa kirjaa lukiessa mieli asettuu marraskuiseen maisemaan, joka ei totisesti ole liialla hilpeydellä pilattu.

Kirja nappaa otteeseensa heti ensimmäisessä luvussaan, kun lehtori Backman kertoo opiskelijoilleen Granlundin synkän tarinan. Tämän jälkeen kahden nykyhetkessä kuljetettavan tarinalinjan lankoja kurotaan kokoon yli sadan sivun verran, ja aloin jo tuntea oloni malttamattomaksi: milloin kirjassa päästään alkuvaiheen hienovaraisen painostavasta tunnelmasta itse asiaan, eli siihen kauhuun? No, kaikki aikanaan, ja Paha kirja lopulta kyllä palkitsee lukijansa, mutta sellaista niskavillat pystyyn nostattavaa kauhukokemusta en tältä kirjalta saanut. Eipä sillä, kiehtova kokonaisuus tämä on ja olin kyllä lukemaani tyytyväinen.

Paha kirja tarjoaa lukijalleen hillittyä ja pehmeää kauhua, sekä varmaotteista, sujuvasti kirjoitettua ja otteessaan pitävää kerrontaa. Romaanin yleisolemus on syksyisen synkkä ja sen valo on harmaata ja valjua, mutta paikoin tekstistä on löydettävissä ovelasti hymyilyttäviä yksityiskohtia, jotka keventävät lukukokemusta mukavasti. Jo kirjan alkulehdillä on huumoria, jolle tyrskähtelin moneen otteeseen:

Kaikki muuttuu hyväksi kun menet naimisiin. (trad.)

Kunhan et tee sitä Kustavissa. (Lisäys Iniöstä)

Pahan kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Katja, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja ja tuoreimpana juuri tänään Omppu.

P.S. Takakannelle on annettava koukuttavuuskiitosten ohella myös risuja: Lyhyt takakansiteksti sisältää sellaisen lapsuksen, että luin yli puolet romaanista odottaen takakannen muka-vihjaamaa olematonta (siis omassa päässäni kehittelemää) juonenkäännettä tulevaksi, jota ei tietenkään koskaan tullut. Höh!