sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kansallisooppera: Tristan ja Isolde

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Tristan ja Isolde 14.5.2016
Musiikki ja libretto: Richard Wagner (1857-59)

Musiikinjohto: Hannu Lintu
Ohjaus: Elisabeth Linton (uusintaohjaus Anna Kelo ja Jere Erkkilä)
Kuoron valmennus: Marco Ozbic ja Marge Mehilane
Kantaesitys Münchenissä 10.6.1865
Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.5.2013
Kolme näytöstä, kesto n. 4 tuntia 40 minuuttia (sis. kaksi väliaikaa)
Lavastus Steffen Aarfing, puvut Marie í Dali, valaistus Jesper Kongshaug

Suomen Kansallisoopperan orkesteri
Suomen Kansallisoopperan kuoro

Ensimmäisessä näytöksessä corwallilainen sotasankari Tristan (Jyrki Anttila, tenori) kuljettaa laivallaan irlantilaista prinsessa Isoldea (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano) vaimoksi Cornwallin kuningas Markelle (Jyrki Korhonen, basso). Aiemmin Irlannin ja Cornwallin välisessä sodassa Tristan on surmannut Isolden sulhasen, Moroldin, ja Isolde on vannonut kostoa. Ennen kuin laiva saapuu satamaan, Isolde päättää riistää henkensä ja samalla Tristanin hengen jakamalla tämän kanssa sovinnonmaljan, joka sisältää kuolettavaa juomaa. Hän pyytää uskollista palvelijatartaan, Brangäneä (Lilli Paasikivi, mezzosopraano), valmistamaan juoman, mutta tämä vaihtaakin kuolemanjuoman Isolden tietämättä lemmenjuomaan. Tristan ja Isolde nauttivat maljan, ja kun laiva saapuu satamaan, he eivät rakkaudesta sokeina näe kuin toisensa.

Toisessa näytöksessä Tristan tulee tapaamaan Isoldea yöllä, kun kuningas Marken seurue lähtee metsästämään. Brangäne pitää vahtia, kun rakastavaiset vannovat toisilleen ikuista rakkauttaan. He ymmärtävät, etteivät voi olla ikuisesti yhdessä muuten kuin kuoleman kautta. Kun aamu alkaa sarastaa, metsästysseurue palaa ja yllättää rakastavaiset kesken kaiken. Kuningas Marke on murtunut Tristanin petoksesta, ja Tristan puolestaan suree, että hän on pettänyt rakkaan kuninkaansa. Näytöksen päätteeksi ritari Melot (Olli Tuovinen, baritoni), Tristanin ystävä ja kuninkaan luottomies, haavoittaa Tristania miekalla.

Kolmannessa näytöksessä pahasti haavoittunut Tristan tekee kuolemaa sukunsa linnassa, Kareolissa. Sinne hänet on tuonut hänen uskottunsa, Kurwenal (Tommi Hakala, baritoni), joka on lähettänyt joukkonsa noutamaan Isoldea Tristanin luo. Tristan herää ja tuntee pakahduttavaa tuskaa siitä, ettei voi elää rakkaan Isoldensa kanssa. Hetkeksi toivo herää, kun laiva saapuu satamaan ja tuo Isolden mukanaan, mutta rakastavaiset ennättävät vain syleillä toisiaan ennen kuin Tristan kuolee. Isoldea seuraa kuningas Marke joukkoineen. Hänelle on selvinnyt totuus lemmenjuomasta ja siitä, ettei Tristan pettänytkään kuningasta, mutta Marken armahdus ja siunaus saapuvat liian myöhään. Isolde laulaa vielä pakahduttavan kauniin, viimeisen laulunsa (Liebestod), ja menehtyy sitten suruunsa rakkaan Tristaninsa viereen. Rakastavaiset ovat vihdoin ikuisesti yhdessä.

(Kuvassa Johanna Rusanen-Kartano ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Ennen kuin menen tarkemmin itse oopperaan, voisin kirjoittaa hieman siitä, millaisin eväin lähdin tätä oopperajärkälettä kokemaan. Olen kuunnellut ja rakastanut oopperaa 15-vuotiaasta lähtien, eli äkkiseltään laskettuna neljännesvuosisadan, mutta Wagner on ollut minulle aina vaikea pala - olen Puccini-entusiasti ja muutenkin ollut kaikki nämä vuodet italialaiseen päin kallellaan. Mielessäni tämä homma on mennyt vähän niin, että on oopperaa, ja sitten on Wagneria, joka tuntuu mestarillisuudessaan eräänlaiselta oopperan kuningas-, tai ainakin kestävyyslajilta.

Wagnerin taika on kuitenkin alkanut viime vuosina raivata tietään myös minun sydämeeni. Olen alkanut vähitellen päästä sisään hänen musiikkiinsa monen yksittäisen tekijän myötä: Olen löytänyt Tannhäuserin ihailemani ruotsalaisbaritoni Peter Mattein kautta, rakastunut Lohengrinin melodioihin kuultuani livenä professori Martti Rousin kokoaman kahdeksanhenkisen sello-orkesterin esittämiä katkelmia, ja ihastunut Tristanin ja Isolden sekä Parsifalin jumalaisen upeisiin alkusoittoihin ja niiden myötä alkanut kuunnella kyseisiä teoksia enemmänkin. Yksi tärkeä tekijä on ollut eräs ystäväni, joka on raskaan sarjan wagneristi. Hänen opastuksellaan olen saanut ihan uudenlaisen otteen Wagnerista, ja nyt tuntuu, että hieno matkani yhden maailmanhistorian suurimpien säveltäjien parissa on vihdoin hyvällä alulla.

Miksi Wagner on tuntunut minusta vaikealta? Ehkä siksi, että hänen musiikkinsa yleisolemus ja melodiakieli ovat niin kovin erilaisia kuin vaikkapa italialaisten tai ranskalaisten suurmiesten teoksissa. Wagnerilta ei löydy italialaiseen tapaan mieleen tarttuvia hittiaarioita - hänen musiikkiaan pitää kuunnellakin jotenkin ihan eri tavalla. Melodiat soljuvat ja virtaavat eteenpäin, ja niistä voi olla vaikeaa erottaa alkua ja loppua. Välillä muodoltaan äärimmäisen verkkainen ja näennäisen hillitty musiikki kätkee sisäänsä valtavia padottuja tunnemassoja. Leimallista lienee tietynlainen teosta kantava temaattinen toisto, josta olen kovin viehättynyt. Sen sijaan suurena haasteena itselleni koen sen, miten Wagner etenkin Tristanissa ja Isoldessa venyttää paikoin perinteisen tonaalisuuden rajoja. (Olen sillä tavoin epämusikaalinen ihminen, että musiikin atonaalisuus on minulle vaikeaa - hermostun ja ahdistun helposti, jos koen, etten saa musiikista kunnolla otetta.) Kuluneena viikonloppuna oli kuitenkin aika kokea Wagneria livenä ensimmäistä kertaa, ja nimenomaan haastavan Tristanin ja Isolden merkeissä, kun Kansallisoopperassa nähtiin vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen produktion tämänvuotinen ensiesitys.

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Kokemus olikin todella väkevä ja vaikuttava. Tristan ja Isolde on elämää (ja kuolemaa!) suurempi rakkaustarina, jonka liki viisituntisessa mitassa tapahtuu ulkoisesti ja näennäisesti lopulta melko vähän, mutta jonka pinnan alla kuohuu ja pulppuaa niin pakahduttavan suuria tunteita, että niitä on lähes mahdotonta mielessään käsitellä. Wagnerin musiikissa on niin monia tasoja ja kerroksia, ja vahvasti pitkän runon kaltaisessa libretossa valtavasti sellaista symboliikkaa, joka ei näin noviisille edes avaudu, mutta silti nautin kaikesta - ja kaiken kauneudesta - valtavasti. Esityksen jälkeen oli pakahduttava olo, hymyilin vain sanattomana ja onnellisena, jalatkin tärisivät vähän.

Väliaikoineen liki viisituntinen esitys kysyy toki katsojalta kestävyyttä ja hyviä istumalihaksia, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, millainen ponnistus se on esiintyjille. Kovimmille joutuvat kapellimestari, orkesteri ja tietenkin pääpari, Tristania esittävä tenori ja Isolden valtavan roolin laulava sopraano. Olin itse odottanutkin Tristania ja Isoldea kuin kuuta nousevaa nimenomaan siksi, että toisen päärooleista lauloi suurin kotimainen oopperalaulajatarsuosikkini, Johanna Rusanen-Kartano. Tiesin odottaa hyvää, mutta se, millaisiin mittoihin Rusasen suoritus venyi, löi kaltaiseni faninkin ällikältä. ♥ Hän oli huikea, häikäisevä, laulussaan uskomattoman väkevä ja karismassaan niin kirkkaasti säteilevä tähti, että hänen varjoonsa jäivät kevyesti kaikki muut - myös toinen päähenkilö, Tristan!

Vaikka Wagner-tulkinnoistaan kiitetty Jyrki Anttila teki nytkin hienon ja vakuuttavan roolin tähtitenorina, tuntui hänkin miltei sivuhenkilöltä aina silloin, kun Rusanen oli lavalla (eli käytännössä koko ensimmäisen ja toisen näytöksen). Tosin Anttilankin näytön paikka koitti kolmannessa näytöksessä, jossa Tristan laulaa todella pitkän ja vaativan monologimaisen aarian - ja se oli kerrassaan komeaa ja koskettavaa kuultavaa. Johanna Rusanen-Kartano on kuitenkin esityksen maagisin elementti ja taitaa nyt tehdä elämänsä roolityön. Hän on aivan jumalainen Wagner-tulkitsija, ja tuntuukin mahtavalta tietää, että hän jatkaa edelleen uraansa Wagnerin parissa: Kansallisoopperan ohjelmistoon on tulossa kotimaisin voimin toteutettava Wagnerin Ring-tetralogia vuosina 2019-2021, ja Rusanen laulaa tetralogiassa Brünnhilden roolin. ♥

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Koko ensemble teki kyllä valtavan hienoa ja vakuuttavaa työtä. Hannu Linnun komeasti ja tyylikkäästi johtama orkesteri oli huikean hyvä: jo alkusoitossa jylhäksi kasvava musiikki tuntui sisuskaluissa asti, ja juuri oikeanlaiselta kuulostava herkkänä ja voimakkaana vuorotteleva tulkinta hehkui koko oopperamaratonin ajan. Teoksessa on huumaavan kauniita jousiosioita, ja etenkin loppupuoliskolla puupuhaltimet soivat samettisen pehmeällä soundilla. Laulusuorituksista Lilli Paasikiven Brangäne oli kaunis ja vakuuttava, samoin Tommi Hakala loisti Kurwenalina - Hakala oli totuttuun tapaan myös näyttelijänä erinomainen. Jyrki Korhosen basso oli hyvin pehmeä ja miellyttävä, ja hänen toisen näytöksen tulkintansa tuskaisena ja haavoitettuna kuningas Markena oli riipaisevan koskettava. Olen muuten menossa katsomaan Tristanin ja Isolden uudelleen sen viimeiseen näytökseen 28.5., ja silloin Marken roolin laulaa kuningasbasso Matti Salminen. Pakahduttaa jo etukäteen!

Lavastus ja puvustus olivat yksinkertaisia ja hillittyjä, ja upeakutrinen Isolde kohosi taustasta valkoisissaan kauniina ja säteilevänä. Elävä tuli oli vaikuttava elementti ensimmäisen näytöksen lopussa: kun oopperan kuoro asteli lavalle roihut käsissään ja samaan aikaan Tristan ja Isolde olivat pakahtua vastatunnustettuun rakkauteensa, koettiin katsomossa suorastaan taianomaisia hetkiä. Myös kolmannessa näytöksessä iho nousi kananlihalle, kun lavan takaosassa saapasteleva hiljainen Kuolema odotti Tristanin kohtalon täyttymistä. Vaikuttavaa!

Tristan ja Isolde oli väkivahva, klassisella tavalla kaunis ja vakuuttava kokonaisuus. Iso ja lämmin kiitos koko työryhmälle! ♥ (Aloin muuten lukea kotiin päästyäni Richard Wagnerin omaelämäkertaa Elämäni. Tämä taitaa olla menoa.)

(Kuvassa Tommi Hakala, Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano, Jyrki Korhonen ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa aivan upealta kokemukselta. <3

    Minä olen oopperan suhteen lähinnä satunnaisfani, mutta ihan ensimmäinen ooppeerarakkauteni oli nimenomaan Wagnerin Nibelungin sormus, josta näin lapsena televisiotaltioinnin. Olin aivan lumoutunut sekä tarinasta että musiikista. Kansallisooppera siis kutsuu vuonna 2019!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, upea se todella oli. <3

      Oih, miten ihana ajatus: pieni Liisa tv:n äärellä lumoutumassa Wagner-klassikosta. <3 Sinun on kyllä aivan pakko päästä näkemään koko tetralogia, ja minun myös. Ihanaa, että elämässä ja maailmassa on olemassa tällaista kauneutta.

      Poista
  2. Näin lauantain esityksen, jossa Markellen roolin veti upea Matti Salminen. Näytös päätyi hänen kukitukseensa ja hauskaan pikku muisteluhetkeen niistä 400 esityksestä, joissa hän on oopperan lavalla ollut mukana. Hienoa jakaa tuollainen hetki. Laulajissa tai orkesterissa ei ollut moitteen sijaa, mutta ohjaus, lavastus, puvut ja myös valot olivat vaatimatonta tasoa. Näyttämökuvakin oli poikkeuksellisen staattinen. Pr -kuvista saa hyvinkin värikylläisen ja dynaamisen kuvan, mutta käytännössä vakutelma oli aivan toinen. Ohjaus oli mielikuvituksetonta ja välillä hullunkurisen alleviivaava. Viikatemieskin tuotiin toistuvasti paikalle synkästi heiluttamaan viikatettaan ja valuttamaan hiekkaa sormiensa läpi. Tristanin ja Isolden lemmenyössä ei ollut mitään suloa tai hekumaa. Olisi pitänyt olla, niin lopun traagisuus olisi ollut todellisempaa ja myös ohjauksen muun jähmeyden ja ankeuden olisi hyväksynyt paremmin. Esityksessä oli maakuntasarjan visuaalinen ilme, mutta musiikillinen kunnianhimo oli korkeaa tasoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, pahoittelut että vastaamiseni on kestänyt iäisyyden! Kiitos kommentistasi! :)

      Olemme olleet samassa esityksessä, sillä minäkin kävin katsomassa Tristanin ja Isolden uudelleen vielä 28.5. Oli kyllä hienoa päästä näkemään ja kuulemaan Matti Salmista lavalla, ja etenkin oli hyvin koskettavaa päästä todistamaan lopun kukitusta ja kiitoksia. Olen ihan samaa mieltä, oli hienoa jakaa tuollainen hetki oopperan rautaisten ammattilaisten ja täyden salillisen oopperan ystäviä kanssa.

      Olipa mielenkiintoista lukea ajatuksiasi ohjauksesta ja lavastuksesta. Minustakin lavastus oli hyvin hillitty ja yksinkertainen, mutta en oikein osaa verrata sitä mihinkään, sillä tämä oli ensimmäinen Wagner-oopperani livenä, ja tämä oli niin erilaista kuin mikään aiemmin näkemäni - kaikki siis italialaista, ranskalaista ja suomalaista, ja niihin minusta Wagneria ei voi verrata millään tavoin. Lokakuussa Finnkino välittää New Yorkin Metropolitan Operasta heidän uuden Tristan ja Isolde -produktionsa. Aion käydä katsomassa sen, sitten voin jo tehdä pientä vertailua. :)

      Musiikillisesti Kansallisoopperan Tristan ja Isolde oli kyllä erittäin vaikuttava, olen aivan samaa mieltä.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...