Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (WSOY, 2013. 366 sivua.)

  Lenne mietti, millaista olisi olla täällä kahdestaan isän kanssa, jos äiti lähtisi. Äiti sanoi, että isä oli aina töissä. Isä suuttui siitä, mutta se oli totta. Kaiken päivät se oli jossain. Lenne oli usein mukana, mutta ei koulun takia aina voinut, ja isä oli metässä koulupäivien illatkin. Kuka sitten peittelisi ja sanoisi omaksi poropojaksi? Kenelle uskaltaisi sanoa, jos jokin asia pelotti. Ei sitä isälle ilennyt. Isälle näytettiin, kuinka hyvin jo pärjäsi ja äitille, kuinka rimpula vielä oli.

Pieni Korhosen perhe asuu Lapin syrjäseudulla, viidenkymmenen kilometrin päässä Sodankylän kirkolta. Perheen isä Jouni on poromies kuten hänen isänsä ja esi-isänsäkin ovat olleet, ja neljäsluokkalainen Lenne-poika on hyvää vauhtia kasvamassa isänsä kaltaiseksi, tämän jalanjälkien seuraajaksi. Perheen äiti Marianne puolestaan on junantuoma etelänvares, opintojen vuoksi aikanaan Lappiin muuttanut ja sille tielleen jäänyt. Perhettä on koetellut vastoinkäyminen toisensa perään; Marianne on monien keskenmenojen masentama, ja Jouni yrittää painia taloudellisten vaikeuksien kanssa. Parisuhde on parhaat päivänsä nähnyt, ja jatkuvat öiset riidat ja äidin toistuvat puheet takaisin etelään muutosta saavat Lennen oireilemaan koulussa. Herkästä ja fiksun oloisesta pojasta tulee vähitellen jatkuvasti jälki-istunnossa istuva häirikkö.

Kun kouluun saapuu uusi opettaja, etelästä tuntematonta lappilaista isäänsä etsimään lähtenyt Jyri, alkaa tapahtua. Marianne hakee ahdistavaan elämäänsä jännitystä suhteesta uuteen opettajaan, Jyri-parka taas ihastuu kauniiseen Marianneen päätä pahkaa. Suhteella on luonnollisesti seurauksensa, sillä onhan usein niin että väärin konstein hankittu hyvä ei kestä.

Isän kanssa kahden on odotellut hyllyssäni lukuvuoroaan jo jonkin aikaa. Lopulta kirja valikoitui luettavakseni juuri nyt, sillä liityin kirjaston lukupiiriin (ihanaa, iso haave toteutui!) ja maaliskuun lukupiirikirjana oli tämä Mentulan ensimmäinen romaani. Pidin kirjasta melko lailla, ja lukukokemus tuntui runsaan keskustelun perusteella olleen yhtä miellyttävä kaikille lukupiiriläisillemme. Isän kanssa kahden kertoo tuttuakin tutummista aiheista, onhan toimimattomista avioliitoista ja kolmiodraamoista kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia kirjoja. Se onkin tarinansa puolesta hieman kliseinen, ennalta-arvattava ja yllätyksetön, mutta ennen kaikkea hyvin lämminhenkinen ja sympaattinen romaani. Eihän pyörää tarvitse aina keksiä uudelleen - joskus riittää, että kertoo siitä oman versionsa, kunhan vain tekee sen hyvin, kuten Mentula tässä.

Mentula kuvaa hyvin monimutkaisia ihmissuhteita, vaikeaa perhetilannetta, elämää syrjäseudulla, vähän opettajan arkeakin. Erityisen taitava hän on lapsen ajatusmaailman kuvaajana, romaanin ehdottomasti koskettavinta antia oli päästä hetkeksi kymmenvuotiaan pojan nahkoihin. Kertojanäkökulmaa luvuittain vaihtamalla tarina etenee jouhevasti, kaikki päähenkilöt pääsevät ääneen ja lukijan on helppoa tutustua henkilöihin, ymmärtää heidän ratkaisujaan ja kiintyä heihin. Pidin paljon myös siitä, miten Mentula itse ymmärtää hahmojaan ja antaa heille tilaa hengittää: tarinassa ei moralisoida, osoitella ketään tai haeta syyllisiä. Ihmisen elämä ei aina ole niin helppoa ja yksioikoista, jokainen tekee vääriä valintoja ja päätöksiä, ja ehkä sitten oppii niistä jotakin tai ei - niin tai näin, mutta seurausten kanssa on jokaisen elettävä.

Kieli on sujuvaa, murredialogit värittävät tarinaa ja antavat sille juuri sopivasti potkua. Kerronnassa on rento mutta napakka ote, pieni annos hyvällä maulla toteutettua jäyhää huumoria keventää tunnelmaa ja tuo mieleen mestari Veikko Huovisen. Romaani on myös kovin aidon oloinen ja kaikkinensa uskottava; on selvää, että itsekin Lapissa asunut opettaja ja nykyinen rehtori Mentula tietää, mistä kirjoittaa. Lapin-kuvaus on herkullista - vihreät revontulet värisevät ja välkähtelevät, pakkasviima jäädyttää silmäripset yhteen, ja erämaan autius ja yksinäisyys voivat pelottaa tottumatonta, kun ainoina seuralaisina ovat vain kituliaiset koivut ja männyt sekä laiskanlaisesti päämäärättöminä vaeltelevat porot - mutta juuri sitä elävää Lapin-tunnelmaa jäin kaipaamaan vielä enemmän. Näin eteläisimmässä Suomessa varttuneen silmissä Lapin luonto ja lappilainen arkielämä tuntuvat ja näyttävät niin eksoottisilta, että niistä lukisi mielellään enemmänkin.

  Jouni kääntyi hetkeksi ja katsoi tien yli kulkevien porojen yli poikaansa. Se seisoi kädet levällään jämäkän oloisena, vaikka kapea niska paljasti heikkouden. Jouni ei nähnyt mutta tiesi, että Lennen huulet olisivat viivana, ja kielenkärki ulkona suun vasemmassa reunassa. Hänen poikansa, pieni poromies. Jouni näki, että Lenne nautti porohommissa olosta niin kuin hänkin. Metässä oli hyvä olla, mutta se muu sitten. Rahaa pitää olla, että sai ruokaa pöytään ja bensaa koneisiin. Ei tarvita kuin pari ahmaa ja karhua väärään paikkaan ja teurasporoja ei erotuksessa kerry. Jos petojen tappamat raadot jäävät kairaan pimentoon, ei voi hakea korvauksia. Sitten syödään mettää, mutta ei sitäkään aina voi kaataa. Toinen juttu on naiset. Jos semmoisen jostain tänne saa, niin pitäisi olla yhtä aikaa metässä ja sohvalla kyhnyttämässä. Perkele, kannattiko poikaa tähän yksinäisen miehen hommaan opastaa.

Kirja on esineenäkin hurjan kaunis; kannen värimaailma miellyttää silmää, sivujen oranssit reunat ja uuden luvun aloittavien välilehtien linnunmunan pintaa muistuttava hento kuviointi ihastuttavat. Graafikko Mika Tuominen on tehnyt hyvää työtä. Kokonaisuutena Isän kanssa kahden jätti niin hyvän jälkimaun ja positiivisen kiinnostuksen Mentulan muuta tuotantoa - esikoisnovellikokoelmaa Musta timantti, sekä kaikkea mahdollisesti tulevaa - kohtaan, että suosittelen kirjaa lämmöllä kaikille hyvien kotimaisten romaanien ystäville.

Muualla sanottua: Kirjainten virrassa, Notko, se lukeva peikko, Mari A:n kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja ja Lukuneuvoja.