Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä (Tammi, 1996. 161 sivua. Alkuteos Hummelhonung, 1995. Suomentanut Rauno Ekholm.)

  Mutta hän halusi myös sanoa, että tässä tällä lailla rajoittuneessa ja kutistuneessa elämässä oli oma kauneutensa, kirkas ja puhdas hohde joka tuskin oli kuvattavissa ulkopuoliselle, paljaan elämisen erikoinen loiste. Ratkaisevaa oli tällöin melkein sairaalloinen kiinnittyminen ainoaan olennaiseen, hengissä pysymiseen. Ei, hengissä pysyminen oli tietysti väärä sana: elämän väliaikaiseen, tilapäiseen jatkamiseen, elämän hetkellisen pidentämisen seikkailuun. Sillä seikkailua se oli, voimille käyvää harjoitusta, sitäkin tuimempaa ja tiukempaa ja kovempaa, koska hänellä oli kilpakumppani tai pikemminkin vastustaja: veli, Olof, hän joka savumerkeillään jatkuvasti ilmoitti että sydän yhä löi.

Keski-ikäinen naiskirjailija saapuu Övrebergin kylän seurakuntakotiin pitämään esitelmää pyhimyksistä. Ollaan pohjoisruotsalaisella syrjäseudulla, talvi tekee tuloaan. Esitelmän jälkeen iäkäs, nuhruinen ja pahalta haiseva mies tulee naisen luokse ja kertoo tämän yöpyvän hänen talossaan. Miehen nimi on Hadar, ja hän on kuolemansairas - syöpäkasvain kuihduttaa häntä ja tekee tuhojaan hänen elimistössään. Nainen yöpyy Hadarin talossa, ja kun aamu koittaa on tienoo peittynyt lumeen. Nainen odottaa aurausauton saapumista aikomuksenaan lähteä takaisin etelään heti kun tiet saadaan auki, mutta itsensäkin yllättäen hän venyttää vierailunsa yhdestä yöstä useiden kuukausien mittaiseksi. Hän tutustuu ja kiintyy vähitellen Hadariin, ja alkaa pitää tästä huolta. Iltaisin hän kirjoittaa uutta kirjaa pyhimyksestä, pyhästä Kristoforoksesta.

Muuten autiossa maisemassa mäenrinteen takana on toinen talo, jossa asuu toinen sairas, vanha mies - Hadarin sydänvaivoja poteva veli Olof, jota nainen päätyy myös hoivaamaan. Veljekset eivät ole nähneet toisiaan aikoihin, mutta kumpikin on päättänyt elää toista kauemmin. Miehiä yhdistää vain sammumaton viha toisiaan kohtaan, sekä menneisyys, johon kuuluvat vaalea nainen, poika ja kesä 1959. Vähitellen kirjailijasta tulee viestinviejä ja se ehdottoman tarpeellinen välikappale, jonka avulla tarinat voidaan kertoa loppuun.


Olin varovaisesti kiinnostuneena katsellut Ruotsissa arvostetun ja palkitun Torgny Lindgrenin kirjoja kirjaston hyllyillä jo aiemmin, mutta luettuani erinomaisella kirjamaulla varustetun Ilselän Minnan hienon arvion tästä kyseisestä kirjasta tiesin, että Lindgreniä täytyy lukea! Vuosi siinä silti meni, mutta nyt kirja on luettu ja olen tosiaankin vaikuttunut. Huomaan lainanneeni alkuun samaa kohtaa Minnan kanssa, ja olevani muutenkin hänen kanssaan samaa mieltä: tämän kirjan jälkeen haluan lukea kaiken, mitä tuo ruotsalainen mestari on kirjoittanut. Lindgrenin pohjoisella tavalla kuulas ja rauhallinen kerronta tuo mieleeni loistavan Per Pettersonin, mutta saattaa olla, että Lindgren on hivenen vielä Pettersoniakin parempi. (Luen lisää kumpaakin ja kerron sitten, mihin tulokseen päädyn... )

Kimalaisen mettä on kooltaan pieni kirja, vain 161 sivua. Siinä ei myöskään tapahdu oikein mitään, vaan se on jopa meditatiivisuuteen asti verkkainen: on talvi, lunta sataa, kaksi vanhaa miestä lähestyy kuolemaa ja elää hiljaa kuin naava. Nainen kirjoittaa kirjaa jota monikaan ei tule lukemaan, kolmikko välttää häiriöitä ja tapahtumia, muu maailma on kaukana. Ja kuitenkin tämä pieni romaani sisältää paljon kokoaan suuremman tarinan. Olen lukenut Kimalaisen meden jälkeen jo muita kirjoja, ja silti huomaan mieleni viipyilevän pohjoisruotsalaisen syrjäseudun karussa maastossa, kauneimmassa maisemassa maan päällä. Mietin vieläkin kahta iäkästä ja sairasta veljestä, tukahdettuja tunteita ja sitä, mikä on kenellekin lopullinen totuus. Sekä romaanin loppua, joka on yksi vaikuttavimmista ja koskettavimmista aikoihin lukemistani. Lindgren päättää romaaninsa niin syvästi liikuttavalla tavalla, että viimeiset kuvat suorastaan syöpyvät mieleen.

Lindgrenin romaani on monien vastakohtaisuuksien kirja. On suolaista ja makeaa, muistoissa risteileviä syviä ojia ja korkeita valleja, on syövän riuduttama, kuihtunut isoveli ja vuosien herkuttelun paisuttama pikkuveli, jonka leuanalaiset ihrapoimut vapisevat ja tutisevat hänen hengittäessään. On myös kaksi täysin erilaista luonnetta, kaksi elettyä elämää, elämän luhistamia haaveita ja kaksi totuutta, kummallakin veljellä omansa. Lindgren avaa menneisyyden tapahtumia pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ne tulevat ilmi sivulauseissa samalla kun nainen tekee tulta uuniin, syöttää vanhuksia, hoivaa heidän haavojaan ja paiseitaan tai kuljettaa sänkyjen päädyistä ulos eritteidentäyteisiä sinkkiämpäreitä. Vastakohtaisuuksien ohella korostuu myös elämän toisteisuus, se miten ihminen loppuaikoinaan näkee ympärillään vain muistumia ja toistumia ja kertautumia ja palautumia menneestä ja jo eletystä.

  Ja hän oli tajunnut, että kaikki toistuisi, kaikki alkaa aina alusta, virrat laskevat lakkaamatta mereen eikä meri silti koskaan täyty.

Vaikka romaani ei ole vaikealukuinen, on siinä niin paljon viisaita lauseita ja ajatuksia, sekä erilaisia tasoja ja metaforia, ettei se yhdellä lukukerralla välttämättä edes täysin avaudu. Sen verran tuhtia tavaraa tämä oli, että luin kirjaa sen pienuudesta huolimatta useamman päivän ajan, pieniä pätkiä kerrallaan. Muutaman kymmenen sivun jälkeen luettua piti sulatella ja pohdiskella - timanttisia lauseita ja ajatelmia tuli vastaan miltei joka aukeamalla.

  Ihminen ei ymmärtänyt hitautta, ihminen käsitti vain sen mikä liikkui hänen omalla nopeudellaan. Ihminen ei ymmärtänyt rapautuvaa vuorta tai pystyyn kuolevaa männikköä tai mullan läpi kasvavia kiviä, edes omia kynsiään ihminen ei ymmärtänyt, miten ne kasvoivat. Aikaa ihminen pystyi ottamaan itselleen, mutta ei koskaan hitautta. Sen vuoksi ihminen luki sanomalehtiä. Että täyttäisi itsensä tapahtumilla ja ajalla. Mutta hitaus oli paljon sitkeämpää ja vahvempaa kuin aika, aika loppui nopeasti, mutta hitaus ei loppunut juuri koskaan.

Kun ihminen sairastaa ja tekee kuolemaa, se ei useinkaan ole kaunista tai erityisen puhdasta katsottavaa. Lindgrenin kerronta on kaunistelematonta ja jopa raadollisuuteen saakka rehellistä ja uskottavaa, mutta hämmästyttävintä on, miten kaikkien kipujen, loputtomien eritteiden, ja elämän nektaria erittävien märkäpaiseiden keskeltä kirkastuu jotain hämmästyttävän kaunista ja viisasta. Romaani jättää kaikesta huolimatta puhtaan olon, ja jollain ihmeellisellä tapaa valaistuneen - kirjan luettuaan tuntee kuin ei olisikaan lukenut sängyissään makaavista, kuihtuvista, ja sisältäpäin mätänevistä kuolemaa tekevistä vanhuksista, vaan juuri niistä pyhimyksistä, joista kirjan nimettömäksi jäävä kirjailijanainen kirjoissaan kertoo. Ja juuri siksi Lindgren on niin ihmeellinen, hämmästyttävän viisas ja taitava kirjailija. Juuri siksi tämä kirja todellakin kannattaa lukea!