lauantai 29. lokakuuta 2011

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa


Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011. 222 sivua.)

  Italialainen iltapäivä on raukea, ja kenenkään on vaikea tarttua mihinkään työhön. Tekee mieli istua ja katsella vuorten rinteitä, jotka jokainen omassa rytmissään laskeutuu alas Välimerta kohti. Kaukaiset niemet siintelevät udussa, näkyy pinjametsiä, Pollican katua ajaa merkillisiä italialaisia ajoneuvoja, jonkinlaisia kopillisia lavamopoja, joilla kuljetetaan elävää ja kuollutta painoa.

Uusimmassa teoksessaan Matkoilla Euroopassa Antti Tuuri muistelee tekemiään matkoja Italiassa, Islannissa, Norjassa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Tuuri on matkustellut paljon kahden eri vaimonsa kanssa, lisäksi teos sisältää muistelmapätkiä kirjailijan työhön liittyvistä matkoista muun muassa edesmenneen Bo Carpelanin kanssa. Tuuri suosii matkoillaan junaliikennettä, vuokra-autoja ja vuokrattavia asuntoja, ja olikin ihanaa lukea erityisesti junamatkoista Euroopan halki, sekä kiireettömästä lomailusta ystävien kanssa Italian maaseudulla. Paitsi mukavista matkamuistoistaan, kirjailija kertoo myös matkoilla kohdatuista vastoinkäymisistä; kuvaillessaan Geneven rautatieasemalla tapahtunutta salkkuvarkautta Tuuri saa hivenen kauhistuneen lukijan myötäelämään tapahtuneen kanssaan.

Tuuri kertoo matkoistaan rauhallisella ja vähäeleisellä tavalla, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa. Muun muassa kuvaus italialaisesta Acciarolin pikkukaupungista, joka mainostaa itseään Hemingwayn suosikkikaupunkina, huvitti minua kovasti: suuret kyltit toivottavat saapujat tervetulleiksi Hemingwayn kaupunkiin, rantahotellin ravintolan ruokalistassa väitetään, että Hemingway olisi oleillut täällä vuonna 1952. Kaupunki mainostaa itseään paikkakuntana, jossa Hemingway viihtyi ja kalasteli, ja kirjoitti kokemustensa perusteella romaaninsa Vanhus ja meri, josta sai sitten Nobelin palkinnon. [--] Vanhus ja meri ilmestyi jo vuonna 1952 ja oli kirjoitettu vuotta aikaisemmin, joten se ei voi perustua Hemingwayn kokemuksiin Acciarolissa. Myöhemmin Tuuri on tarkistanut Hemingway-elämäkerroista, ettei Hemingway vuonna 1952 ollut lainkaan Euroopassa. Tarina oli hauska, ja jotenkin niin kovin italialainen.

Antti Tuurin Talvisota on minulle yksi elämäni kirjoista ja samalla elokuvista. Koska itsekin rakastan syvästi matkustelua, tiesin haluavani lukea Tuurin matkakirjan heti tuoreeltaan. Kirja olikin juuri sitä mitä odotin sen olevan: korkeaa matkakuumetta nostattava lukukokemus, joka päästi samalla lukijan kurkistelemaan pieniin hetkiin arvostetun kirjailijan elämästä. Niissä hetkissä syödään hyvin, juodaan kahvia ja kirjoitetaan kurinalaisesti joka päivä, sekä nautitaan elämän pienistä iloista, ja ystävien ja läheisten seurasta.

  Aamulla sataa yhä, mutta se on kevyttä keväistä vihmaa; kävellään Gibertin isoon keltaiseen kirjakauppaan Place Saint-Michelille ja tutkitaan, mitä kirjoja täällä nyt pidetään esillä; jaksetaan nousta kaupan kaikkiin kerroksiin. Suomalaisia kirjailijoita löydämme vain Arto Paasilinnan ja Mika Waltarin, Sofi Oksasesta ei vielä tiedetä mitään.

Rakastan muuten itsekin junalla matkustamista ja erityisesti siihen liittyvää reissaamisen tunnelmaa. Minulle yksi unohtumattomimmista junamatkoista on ollut matka Lontoosta Pohjois-Ranskan kautta Brysseliin keväällä 2010, kun tuhkapilvi pakotti tuhannet matkustajat etsimään vaihtoehtoja lentomatkustukselle, niin minutkin. Muita loppuelämäksi mieleenpainuneita junamatkoja ovat olleet matka Tokiosta Kiotoon luotijunalla, junamatka halki keväisen Toscanan, ja hieman yllättäen nuoruusvuosien lähijunamatka Korsosta Helsinkiin Ankkarockin hikisissä jälkimainingeissa, joskus silloin kauan sitten kun kyseinen festari oli vielä maksuton ja huomattavasti pienemmän mittakaavan tapahtuma. :)

Kokonaisuutena Matkoilla Euroopassa on lämminsävyinen ja miellyttävä lukukokemus, josta rehdin pohjalaisen herrasmieskirjailijan ääni kumpuaa alusta loppuun. Teos on vähäeleisen viehättävä, ja juuri sopiva välipalakirja luettavaksi kahden haastavamman kirjan välissä syyssateiden aikaan, kun mieli palaa Pariisin pienille kujille tai roomalaisaukioille istumaan suihkulähteen juurelle katusoittajia kuuntelemaan.

  Matkan tarkoitus on matka eikä perille pääseminen.

Tuurin mukana Matkoilla Euroopassa on käyty myös blogeissa Kirjainten virrassa ja Saran kirjat.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Minun blogini

Kuva: weheartit

Monessa kirjablogissa on viime aikoina luotu oma alasivunsa blogin esittelylle, viimeksi Sinisen linnan kirjaston Maria kirjoitti oman esittelynsä alkuviikosta. Ajattelin ottaa Mariasta mallia, ja esittelenkin nyt lyhyesti itseäni ja blogiani.


Olen koulutukseltani ja ammatiltani kahden erikoisalan sairaanhoitaja, en ole koskaan opiskellut päivääkään kirjallisuutta tai mitään siihen liittyvää. Kuten monelle muullekin kirjabloggaajalle, lukeminen on minulle elämäntapa ja tämän blogin pitäminen rakas harrastus, joka tuottaa mielihyvää ja auttaa jaksamaan arjessa. Kirjojen lisäksi rakastan matkustelua, valokuvausta, eläimiä ja historiaa. Luonteeltani olen toisaalta varsin herkkä ja tunteellinen, toisaalta vahvaa selviytyjätyyppiä. Kirjoja luen niihin syvästi eläytyen, olen suurien tunteiden ihminen, itken herkästi ja nauran paljon. :) Olen kummallinen sekoitus vanhan ajan kilttiä runotyttöä ja itsenäistä, modernia naista, joka kulkee yksin ympäri maailmaa rinkka selässä.

Luen kirjallisuutta melko laidasta laitaan, eniten nautin historiaan (erityisesti Suomen sotiin) sijoittuvasta kirjallisuudesta, hyvästä fantasiasta ja laadukkaista (erityisesti brittiläisistä) lukuromaaneista. Myös dekkareita, kauhua, runoja ja tyttökirjoja luen mielelläni. Luen eniten suomeksi, jonkin verran englanniksi, ja jatkossa toivottavasti pikkuisen myös ruotsiksi. Blogin myötä olen huomannut lukevani aiempaa enemmän uutuuskirjoja, mutta luen paljon myös vanhempaa kirjallisuutta. Olen aiemmin ollut vähän klassikkokammoinen, mutta viime aikoina olen alkanut päästä eroon kammostani ja olenkin alkanut enenevässä määrin lukea myös klassikoita. Rakastan erilaisia kirjablogimaailman kirjahaasteita ja osallistunkin niihin ahkerasti.

Blogini on puhtaasti oma lukupäiväkirjani, jossa kirjoitan lukemieni kirjojen herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. En edes yritä kirjoittaa kirja-analyyseja tai varsinaisia arvioita, vaan kirjoitan lukukokemuksistani ensisijaisesti muistaakseni itse jälkikäteen millainen lukemani kirja on ollut ja mitä olen siitä ajatellut (huomio koululaiset, täältä on siis turhaa etsiä hienoja analyyseja joita voisi kopioida omiin äidinkielen ja kirjallisuuden tehtäviinsä! :). Kirjablogimaailmassa tärkeitä asioita ovat myös yhteisöllisyys ja kirjoista ja lukukokemuksista syntyvät keskustelut, joiden koen olevan ihana lisä kirjallisuusaiheisen blogin pitämisessä.

Suurimman osan lukemistani kirjoista lainaan kirjastosta (olen lähikirjastoni suurkuluttaja ja vakioasiakas), osa kirjoista löytyy omasta hyllystäni (ostan liikaa melko paljon kirjoja erityisesti kirppareilta ja alennusmyynneistä), osan olen lainannut ystäviltäni tai siskoni valtavasta kirjahyllystä. Lisäksi pieni osa lukemistani kirjoista on kustantamoilta pyytämiäni ja saamiani arvostelukappaleita. Se, että lukemani kirja on arvostelukappale, ei vaikuta millään tavalla lukukokemukseeni, vaan luen kirjan ja kirjoitan siitä täysin samalla tavalla kuin kaikista muistakin kirjoista, rehellisesti ja ilmaisten oman subjektiivisen mielipiteeni. Yhteistyöstä kustantamoiden kanssa olen erityisen iloinen ja kiitollinen. :)


Ps. Tuleeko mieleenne jotain lisättävää?
Ps 2. Olen ollut viime aikoina vähän luku- ja blogijumissa, mutta pikkuhiljaa jumi alkaa helpottaa ja lukeminen ja bloggaaminen alkavat taas tuntua hyvältä. Ehtikin tulla jo vähän ikävä. :) Vastailen aiempien postauksieni kommentteihin loppuviikon aikana, kiitos kaikille ihanista kommenteistanne!

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Michael Cunningham: Tunnit


Michael Cunningham: Tunnit (Gummerus, 2000. 235 sivua. Alkuteos The Hours, 1998. + Gummeruksen äänikirja 2009. Lukija Eero Saarinen, kesto 7 h 40 min. )

Yksi päivä. Kolme naista ja kolme kaupunkia kolmessa eri aikakaudessa; kirjailija Virginia Woolf Richmondissa, Lontoon esikaupungissa vuonna 1923, kotiäiti Laura Brown Los Angelesissa vuonna 1949 ja nykyajan Mrs. Dalloway, Clarissa Vaughan New Yorkissa 1900-luvun lopulla. Kolme elämää, kolme suudelmaa, ja kaiken yllä kuoleman häilyvä varjo.

Virginia Woolf kirjoittaa ensimmäistä merkittävää romaaniaan Mrs. Dallowayta. Raskaana oleva Laura karkaa omassa ajassaan hotelliin lukemaan tätä kyseistä kirjaa, ja Clarissa puolestaan on itse kuin Mrs. Dalloway suunnitellessaan juhlia palkitulle, aidsia sairastavalle runoilijaystävälleen Richardille. Näiden kolmen naisen elämät ja kohtalot kietoutuvat yhteen kuin vanhan puun juuret muodostaen hienon ja ehjän kertomuksen elämän sattumanvaraisuudesta, ihmisen valintojen summasta, ja niistä äärimmäisistä teoista, joihin voimakkaasta ahdistuksesta kärsivä ihminen voi päätyä.


Olen aikoinaan katsonut kirjan pohjalta tehdyn elokuvan useampaankin otteeseen, ja rakastanut sitä. Tarkoitukseni oli lukea tämä Pulitzer-palkittu kirjakin jo kauan sitten, mutta lopulta tämä osoittautui olevan paras mahdollinen ajankohta kirjan lukemiselle; olin onnistunut unohtamaan parikin loppuvaiheen juonenkäännettä, joten vaikka kirja sisälsikin paljon ennestään tuttua, se onnistui lopussa yllättämään minut täysin! Tämä oli myös siitä erikoinen lukukokemus, että luin Tunnit paitsi perinteisenä kirjana, kuuntelin sen samoihin aikoihin myös äärettömän miellyttävä-äänisen Eero Saarisen lukemana äänikirjana.

Cunningham tempaa lukijan haastavalle mutta palkitsevalle matkalle. Kirja on kerronnaltaan kirkas, herkällä tavalla kaunis ja säkenöivä kuin harvinainen ja hieno jalokivi. Kolmen naisen tarinat kietoutuvat toisiinsa nerokkaalla, yllättävälläkin tavalla, ollen silti erillisiä, ja omina pieninä kokonaisuuksinaan täydellisen ehjiä. Huomasin kirjaa lukiessani suhtautuvani näihin kolmeen naiseen pitkälti samaan tapaan kuin aikanaan katsoessani elokuvan; Virginia kiehtoi ja kiinnosti minua eniten, Laura tuntui tutulta ja niin kovin samastuttavalta, kun Clarissa taas jäi minulle viileän etäiseksi miltei kirjan loppuun asti. Vasta pienen, Clarissan elämänkumppanin Sallyn kautta kerrotun osion myötä pääsin vähän lähemmäs tätä vahvaa ja modernia naista.

Sama hienoinen etäisyyden tunne vaivasi minua paikoitellen läpi koko kirjan. Vaikka se on mielestäni niin upea ja kaunis, että kaunokirjallisena teoksena se miltei hipoo täydellisyyttä, tunsin silti jotain jäävän minun ja kirjan väliin niin että se jätti minut kädenmitan päähän itsestään, ei päästänyt täysin sisäänsä. Tunnit on varmasti yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia koskaan lukemiani kirjoja, mutta niiden rakkaimpien joukkoon se ei ansioistaan huolimatta nouse. En muuttaisi kirjasta mitään, enkä vaihtaisi siitä sanaakaan, mutta jostain syystä se tosiaan jätti minut hivenen etäälle. Olen kuitenkin onnellinen että luin kirjan, nautin sen huikean kauniista kielestä, vaikuttavasta ja ajatuksia herättävästä tarinasta, ja siitä lähes taianomaisesta tunnelmasta jonka kirjailija on onnistunut luomaan.

Hän on ehtinyt kirjan puoliväliin. Ajaessaan rouva Latchin talolle hän on täynnä lukemaansa: Clarissaa ja mielipuolta Septimusta, kukkia, kutsuja. Kukat ajelehtivat yhä hänen mielessään; hahmo autossa, lentokone viesteineen. Laura on eräänlaisella hämärän vyöhykkeellä, maailmassa joka käsittää 20-luvun Lontoon, turkoosin hotellihuoneen ja tämän auton joka ajaa tuttua katua. Hän on oma itsensä eikä oma itsensä. Hän on nainen Lontoossa, aristokraatti, kalvas ja hurmaava, hiukan epäaito, hän on Virginia Woolf ja hän on tämä toinen hänenä itsenään tunnettu sekasortoinen, kompasteleva olento, äiti, autonajaja, Linnunradan kaltainen kieppuva juova puhdasta elämää, Kittyn ystävä (Kittyn jota hän on suudellut, joka saattaa tehdä kuolemaa), kaksi kättä, joissa on korallinväriset kynnet (yksi lohjennut) ja vihkisormus timantteineen ja jotka pusertavat Chevroletin rattia, kun vaaleansininen Plymouth painaa jarruvaloja hänen edessään, kun myöhäisiltapäivän kesäaurinko omaksuu syvän kultavärinsä, kun orava loikkaa puhelinlangalle häntä vaaleanharmaana kysymysmerkkinä.

Tunneista ovat hurmaantuneet myös Kirjavan kammarin Karoliina, Kuutar, Pihi nainenKirjahiiri Kirjojen maailmassa ja Anki. Itse jatkan matkaani Tunneista Virginia Woolfiin, ja kun aika tuntuu oikealta, myös Cunninghamin mielenkiintoisen uutuuden, Illan tullen -romaanin pariin.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka


Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus, 2011. 221 sivua. Alkuteos La Mécanique du cœur, 2007.)

Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi.
Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.
Sillä silloin sydämesi kellon suuri tuntiviisari
puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat
ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.

On maailman kylmin päivä Edinburghissa huhtikuussa 1874. Lumihiutaleet satavat maahan ilmaakin keveämpinä, suihkulähteet jähmettyvät jääkimpuiksi, meren aallot ritisevät kuin rikkoutuva ikkunalasi ja linnut jäätyvät kuoliaaksi kesken lentonsa. Kaupungin korkeimman kukkulan, muinaisen tulivuoren, laella vanhassa talossa syntyy Jack, pieni poika, jonka sydän on jäätynyt. Kätilönä toimii tohtori Madeleine, omia kyyneleitään keräävä, kaupunkilaisten hulluksi ja noidaksi leimaama kätilö, jonka elämäntehtävänä on auttaa huono-osaisia, yksinäisiä ja hyljeksittyjä naisia. Madeleine on kekseliäs ja taitava ihmisten korjaaja, hän osaa tehdä ihmisille proteeseja, lasisilmiä ja puujalkoja. Nainen pelastaa Jackin hengen asettamalla käkikellon tahdistamaan pojan sydäntä.

Jackin äiti hylkää poikansa. Omituista, tikittävää ja kukkuvaa poikaa ei kukaan huoli ottolapsekseen, mutta Jack saa onnekseen kasvaa Madeleinen hellässä huomassa. Eräänä päivänä Jack tapaa torilla kukkivalta puulta näyttävän pienen tytön, jonka laulu muistuttaa satakielen viserrystä ja joka tanssii linnun lailla. Tyttö on Miss Acacia, andalusialainen flamencolaulajatar, joka on niin likinäköinen että tanssiessaan hän törmäilee ympäriinsä. Jack rakastuu tulisesti, hänen sykkeensä kiihtyy ja äkkiä hänen sydämensä käkikello alkaa kukkua äänekkäästi. Torin väki pelkää Jackia ja Madeleine vie hänet kiireesti kotiin. Siellä vanha nainen varoittaa Jackia ettei tämän hauras sydän monimutkaisine mekanismeineen kestä rakastumista, tai muitakaan suuria tunteita. Jack ei kuitenkaan pysty koskaan unohtamaan Acaciaa, ja neljätoistavuotiaana hän lähteekin etsimään unelmiensa rakastettua.

Madeleine pakkaa minulle laukun, jossa on kyynelpurkkeja ja vaatteita. En osaa auttaa häntä. Voisin lausahtaa jotain tärkeää tai viikata vaatteitani, mutta kökötän hievahtamatta kuin naula lattiassa.
Hän piilottaa sydämeni avaimen päällystakin taskuun, niin että voin vetää itseni käyntiin tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten hän asettelee laukkuuni ruskeaan paperiin käärittyjä ohukaisia ja kätkee housuntaskuihini kirjoja.

Alkaa hurja matka Lontoon kautta Ranskaan ja sieltä lopulta Andalusiaan. Matkalla Jack tapaa pelottavan kaimansa, Viiltäjä-Jackin, ja saa matkaseurakseen sympaattisen George Mélièsin, legendaarisen taikurin (ja tulevan elokuvaohjaajan). Lopulta Jack löytää Miss Acacian.


Tämän kirjan ilmestymistä olen kiihkeästi odottanut koko syksyn! Kun tapahtumapaikkana on 1800-luvun Edinburgh, ja kirjan mainostetaan olevan synkänkaunis, vinksahtanut rakkaustarina, joka huokuu timburtonmaista tunnelmaa, omintakeista huumoria ja runollista taikaa, olin aivan varma että edessä on pakahduttavan ihana lukukokemus ja rakastuin jo etukäteen mielikuvaan, joka minulle oli kirjasta syntynyt. Tämän piti olla ihan kaikella tapaa juuri minulle sopiva kirja. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Kun opiskelin ammattiini, minulle opetettiin että paras palautteen anto tapahtuu hampurilaismallilla; ensin jotain positiivista, sitten rakentavaa kritiikkiä, ja lopuksi vielä jotain positiivista. Tässä tekstissäni aion noudattaa tätä mallia, mutta voin jo tässä kohtaa kertoa että tässä hampurilaisessa on todella paksu ja sitkeä pihvi, ja sämpylää vain nimeksi. :) Jos siis haluat lukea Sydämen mekaniikan, heittäytyä sen vinksahtaneeseen maailmaan ja nauttia tarinasta ilman minkäänlaisia etukäteismielikuvia, kehotan lopettamaan tämän tekstin lukemisen tähän!

Ensin jotain positiivista, hmm. No, kirjahan on ulkoisesti kaunis kuin koru! Sen hurmaavan goottilaisessa, punamustavalkoisessa kannessa riittää katseltavaa ja ihailtavaa, ja graafisen suunnittelun tehnyt Jenni Noponen ansaitseekin kunniamaininnan, kansi on ehdottomasti yksi kauneimpia koskaan näkemiäni. Olin aivan innoissani kun sain kirjan lopulta käsiini, hypistelin sitä onnellisena ja sen painomustekin tuntui tuoksuvan jotenkin paremmalle (!). Tarina alkoi ihastuttavasti, ja tempauduin ensin täysillä sen timburtonmaiseen, hivenen nyrjähtäneeseen maailmaan. Tarinan hahmot kuvittelin alusta asti Burtonin upean elokuvan Corpse Bride tyyppisiksi suurisilmäisiksi animaatiohahmoiksi, koska koko tarinassa oli jotakin epäihmismäistä.



En ikävä kyllä päässyt tarinassa toista lukua pidemmälle, kun aloin huomata Malzieun sanavalintojen, kielikuvien ja ajankuvauksen olevan todella ontuvaa, mies hypähteli jatkuvasti väärässä aikakaudessa. Olen lukenut monia hienoja Skotlantiin sijoittuvia romaaneja, sekä monia hienoja 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, mutta tämä ei valitettavasti lukeudu kumpiinkaan niistä. Historiaan sijoittuvia romaaneja lukiessani olen tottunut siihen, että ajankuvaus on tarkkaa ja kirjailijan tekemä tutkimus- ja pohjatyö näkyy, lukeminen on nautittavaa koska voin uskoa todeksi, tai edes mahdolliseksi sen mitä luen. Tämä tarina kertoo kummajaisista ja friikeistä, eikä sen sikäli toki ole tarkoituskaan olla uskottavaa, mutta silti olisin odottanut kirjailijan pysyttelevän edes jollain tasolla suhteellisen realistisessa historiankuvauksessa. Sydämen mekaniikkaa lukiessani ajattelin jatkuvasti kouluikäisen Malzieun (joka on siis myös ranskalaisen Dionysos -bändin laulaja) luistaneen historiantunneiltaan osallistuakseen bänditreeneihin, kirjan ajankuvaus kun oli aivan levällään.

Ensimmäisenä minua alkoi närästää, kun kukaan ei suostunut adoptoimaan Jackia, ja poika hylättiin lukuisissa adoptiotilanteissa (termi "adoptio" on otettu hiljalleen käyttöön vasta 1920-luvulla), joissa hän oli esillä kuin asuntonäytössä. Koulun edustalla seisovat naiset olivat kuin pulleita muovikanoja. Tarinan alussa, kun Madeleine ompeli Jackin rintaa kiinni asetettuaan sinne käkikellon, Jack näytti siltä kuin hänen ihonsa olisi vanhentunut ja ryppyinen kuin Charles Bronsonilla (myös huuliharppukostajana tunnettu Bronson on syntynyt 1921). Erään prostituoidun ääni muistutti singlen nopeudella soitetun LP-levyn vikinää (LP-levyt eli vinyylilevyt on kehitetty vuonna 1948). Kun Jack lähti etsimään Acaciaa, hän matkusti junilla, laivoilla ja itse rakennetuilla rullalaudoilla kohti Andalusiaa (ensimmäiset potkulaudat on kehitetty 1900-luvun alussa). Kun Jack ja hänen ystävänsä George Méliès vuonna 1888 ylittivät hurjalla vauhdilla lyonilaisen sillan rullalaudoillaan, ohikulkijat taputtivat heille kuin he johtaisivat Ranskan ympäriajoa (ensimmäinen Ranskan ympäriajo on ajettu vuonna 1903). Tarvitseeko minun sanoa enempää? Jo se, että ärsyyntyneenä tarkistelin vähän väliä faktoja netistä, kertoo siitä etten pystynyt millään tavalla vain heittäytymään kirjan maailmaan ja nauttimaan tarinasta.

En myöskään kyennyt aistimaan tarinassa mitään skottilaista, vaikka se oli yksi niistä asioista joita kirjalta eniten odotin. Skottilaisuus oli jotenkin täydellisen huolimattomasti päälleliimattua, ja jos kirjailija ei olisi muutamaan otteeseen maininnut nimeä Edinburgh, en olisi mitenkään muistanut tai ymmärtänyt tarinan alkupuoliskon sijoittuvan Skotlantiin. Verrattuna esimerkiksi Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjan teoksiin, joissa skottilaisuus huokuu vahvana jokaiselta kirjan sivulta, tämä oli todella heikko esitys. Sääli, sillä Edinburgh on lumoavan satumainen, varsinainen tarujen kaupunki, jossa olisi ollut aineksia tarinan huikeaksi kulissiksi. Kun tarina eteni Ranskaan ja Espanjaan, paikankuvaus ja tunnelmakin muuttuivat edukseen, selkeästi oltiin kirjailijalle omemmalla maaperällä.

Olen ikuinen romantikko ja minusta on ihanaa uppoutua romanttiseen tarinaan, mutta tämän teoksen kohdalla se yleensä minussa häviölle jäävä realisti peittosi romantikon mennen tullen. Kirjaa lukiessa minua lähinnä vain ärsytti niin paljon etten pystynyt heittäytymään saati sitten hullaantumaan kirjan maailmaan. Jackin pakkomielteinen rakkauskaan ei tuntunut kauniin romanttiselta vaan jotenkin tuhruiselta, ja kirjan sisältämät seksuaaliset viittaukset olivat kömpelöitä ja ontuvia. Kun Jack tapasi Acacian ensimmäistä kertaa, hän oli kymmenvuotias (!) poika. Jackin ensivaikutelma tytöstä oli että hänen rintansa muistuttavat kahta pientä marenkia, jotka tekisi mieli ahmia, ja seuraavana yönä Jack näki unen, jossa Acacia lipoo hänen minuuttiviisariaan hellästi. Sopivatko tämmöiset mielikuvat todella kymmenvuotiaan pojan mieleen, vai onko minusta tullut keski-ikäinen kukkahattutäti, joka ei enää muista millaista on olla kymmenvuotias ja ihastunut vastakkaiseen sukupuoleen?

Oi voi. Tässä oli niin paljon ihania elementtejä, mutta toteutus mätti pahemman kerran. Edes minulle yleensä takuuvarmat Skotlanti ja 1800-luku, tai edes se pieni timburtonmaisuus (joka minusta toteutui lähinnä vain kirjan alkuvaiheilla) eivät riittäneet pelastamaan tätä tarinaa. Tämä on niitä kirjoja, joita todella olisin halunnut rakastaa, olisin halunnut voida sanoa että onpa ranskalainen rokkari onnistunut kirjoittamaan kelpo kirjan. Mutta kun ei niin ei.

Toki kirjalla oli myös hetkensä, ja paikoin sen kummallinen huumori silmälasikimppuineen ja puolisokeana törmäilevine laulajattarineen sai minut ihan oikeasti hymyilemään. Ajattelin myös että näistä aineksista voi kyllä kunnon tuunaamisella saada aikaiseksi ihan viihdyttävän elokuvan, tsemppiä vaan Luc Bessonille, joka kyseisen projektin parissa puuhastelee!

Mietin lukuisissa kohdissa että olisi ollut mielenkiintoista nähdä millaiseksi tarinaksi nämä mainiot ainekset olisivat taipuneet loistavan Neil Gaimanin käsissä. Uskon että Gaimanin kirjoittamana olisin todella rakastanutkin tätä tarinaa, hän olisi kirjoittanut hurmaavan ja kaikessa satumaisuudessaan uskottavan kertomuksen tästä nyrjähtäneestä maailmasta jossa kaikki on mahdollista. Tästä teoksesta en kuitenkaan löytänyt mitään yhteneväisyyksiä Gaimanin kirjoihin, vaan ennemminkin Cecelia Ahernin aikuisten satuihin (esimerkiksi romaaniin Ihmemaa), joissa myös on periaatteessa aineksia hyvään tarinaan, mutta huono kieli ja minulle liiallisuuksiin menevä naiivius onnistuvat latistamaan kokonaisuuden. Yllättäen teos toi mieleeni myös Paulo Coelhon kökösti kirjoitetut elämäntaito-oppaat, tässäkin pohdittiin, miten ihmiset eivät pidä mistään, mikä on liian erilaista kuin he itse, tai miten ihminen voi hyväksyä erilaisuudenkin, jos näkee toisen todellisen sydämen.

Jos antaisin blogissani tähtiä, Sydämen mekaniikalle en taitaisi voida antaa edes kahta tähteä. Huokaus.

Voihan olla että olen itse vain vanha, jäykistelevä ja mielikuvitukseton pökkelö, enkä osannut lukea tätä kirjaa oikein. :) Vaikka minä petyin raskaasti tähän kirjaan, tokihan tästä voi moni nauttia kovastikin. Kokeilkaa itse!

Sydämen mekaniikkaa on luettu parissa muussakin suomalaisessa kirjablogissa; Lumiomena-blogin Katja osasi nauttia tästä tarinasta paljon enemmän kuin minä, ja Réa kirjahamsteri-blogissaan luki tästä englanninkielisen käännöksen.

torstai 13. lokakuuta 2011

Jussi Valtonen: Siipien kantamat


Jussi Valtonen: Siipien kantamat (Tammi, 2007. 193 sivua.)

Juhani on keski-ikäinen, elämän kolhima lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Syksyllä uuden lukuvuoden alkaessa koulun toiselle luokalle tulee uusi oppilas, Marianne, jonka perhe on muuttanut takaisin Suomeen Yhdysvalloista. Varhaiskypsä, sanavalmis ja kaunis Marianne tekee Juhaniin vaikutuksen, ja näiden kahden välille muodostuu ajan myötä lämmin ja läheinen suhde. Juhani ja Marianne keskustelevat paljon kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, jota kumpikin tahollaan harrastaa.

Ennen kuin Mariannen piti lähteä kotiin vanhempiensa luokse olemaan lukiolainen, päätin ottaa härkää sarvista. Se istui vieressäni käpertyneenä sohvannurkkaan minun vihreät villasukkani jalassaan ja tuoksui nuorelta naiselta, niin lähellä, että jos ajattelin sitä, kaikki sisälläni kääntyi ympäri. Kysyin Mariannelta, mitä meidän välillämme oli.
  - Intertekstuaalisuutta, Marianne vastasi.

Velvollisuudentuntoinen Juhani ymmärtää asetelman mahdottomuuden, yrittää vastustaa tunteitaan Mariannea kohtaan, ja ryhtyy eräänä mökkiviikonloppuna suhteeseen lähes ikäisensä naisen, kivaleikkejä kehittelevän Marjutin kanssa. Aluksi yhteinen arki toisen aikuisen kanssa tuntuu hyvältä ja turvalliselta, mutta ennen pitkää Juhani huomaa sisällään piilevän tyhjän tunteen ja sen, miten usein Marianne hänen mieleensä hiipii. Vähitellen mies kerii auki muistojaan ja menneisyyttään, oman elämänsä kipupisteitä, ja samalla joutuu kohtaamaan uusia vastoinkäymisiä. Miksi on niin, että jotkut ihmiset eivät ole hyviä olemaan onnellisia?


Siipien kantamat on vahva kertomus suurista ja vaikeista teemoista: nuoruudesta, ikääntymisestä, sairaudesta, kuolemasta, opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta, ja kyllä - myös rakkaudesta. Se sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia yhtä lailla suomalaisiin klassikoihin kuin brittiläiseen chick litiin, ja jo pelkästään se seikka oli minusta tavattoman viehättävä piirre tässä romaanissa. Valtosen teksti on rikasta ja sujuvaa, ja paikoin hän ruotii raikkaan sarkastisesti muun muassa suomalaista koulumaailmaa, tekstissä niin oppilaat kuin opettajatkin saavat osansa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta, kun kysyttiin nykyfilosofiasta.

Olen kerrassaan yliherkkä eläinten kärsimysten suhteen, ja minun pitääkin tunnustaa että tämä kirja oli jäädä kesken alkumetreillään, kun Juhanin koira sairastui ja jouduttiin lopettamaan. Itkin ja luin - ja onneksi jatkoin eteenpäin, sillä pidin kokonaisuudessaan kirjasta valtavasti. Vaikeita aiheita, siis myös kuolemaa, käsitellään kirjassa herkän kauniisti, mutta kuitenkin samalla realistisen toteavasti. Tarinassa on oivallisella tavalla samanaikaisesti läsnä surua ja kuitenkin valoisaa toivoa. Surustaan huolimatta kirja on myös jotenkin hiljaisella tavalla lohdullinen.

Juhanin hahmo oli aito ja rehellinen, ja siksi varsin uskottava kuva suomalaisesta keski-ikäisestä miehestä. Selvästi masentunut, herkkä ja kiltti Juhani valloitti minut lukijana puolelleen heti kirjan alkuvaiheilta lähtien. Sen sijaan Marianne uhkasi jäädä hieman etäiseksi ja ohueksikin, kunnes tarinan loppuvaiheilla tytön hahmoon tuli hivenen enemmän tarttumapintaa. Kirjan lopetus oli mielestäni erityisen onnistunut; samanaikaisesti se jäi avoimeksi, ja kuitenkin kaikki oli valmista, taitavasti loppuun asti paketoitua.

Siipien kantamat on älykäs, koskettava, monisäikeinen ja hieman melankolinen pieni lukuromaani, jossa pientä on lopulta vain kirjan sivumäärä. Teoksen myötä ihastuin suuresti Jussi Valtosen kykyyn ja tapaan kirjoittaa vahvaa suomalaista proosaa, ja haluan ehdottomasti lukea miehen muutkin teokset. Tämä mies totisesti osaa kirjoittaa! Intertekstuaalisuudessaan teos johdatti minut myös muiden kirjojen äärelle, ja huimaavan pitkän lukulistani jatkeeksi liitänkin nyt myös teoksessa useasti mainitun Marja-Liisa Vartion klassikon Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö.

Siipien kantamat on vakuuttanut myös anni.M:nIlsenMarianSusanSannanJum-Jumin ja Rachellen.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Öisiä tunnustuksia

Kirjapäivitykset antavat vielä hetken odottaa itseään, ja niiden sijasta vastaan tänään tähän ihanan Kannesta kanteen -blogin Kaisalta saamaltani tunnustukseen. Kiitos Kaisa! <3


Tunnustuksen saajan tulee kiittää tunnustuksesta,
jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille
ja kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa.

Ensin jaan tunnustuksen seuraaville ihanille kirjablogeille,
joissa on aina yhtä ihanaa vierailla: 


ja lisäksi jaan yhden ylimääräisen bonustunnustuksen,
joka lähtee ihanaiseen kosmetiikkablogi Nonnulaan! :)

Sitten niihin tunnustuksiin! Näin keskellä työputkea voin vain haaveilla täydellisestä vapaapäivästä, ja vastaankin tunnustukseen kertomalla, mitkä kahdeksan asiaa tekisivät vapaapäivästä täydellisen:

- Pitkät yöunet ja mahdollisuus nukkua aamulla pitkään, niin että aamulla herätessä olo on virkeä ja energinen.
- Aamupalaksi iso latte! Ja jos mahdollista, mieluiten Starbucksin syntisen hyvä vaniljalatte (jonka juominen tosin tarkoittaisi sitä, että heräisin jossain muualla kuin Suomessa :)
- Puhdas koti, eläviä kukkia maljakossa. Pioneja, oransseja ruusuja tai valkoisia tulppaaneja. <3
- Rentouttava käynti hierojalla tai kampaajalla.
- Jonkun minulle tärkeän ihmisen seura.
- Jotain hyvää itsetehtyä ruokaa ja lasillinen ihanaa chileläistä punaviiniä. Kenties kevyehköjä lämpimiä Neljän Juuston voileipiä (tuorejuustoa, auraa, viipale vuohenjuustoa, mozzarellaa, punasipulia ja oliiveja...).
- Joku erinomaisen hyvä kirja, tietenkin!
- Ja iltapuhteeksi tulevan matkan suunnittelua, matkakirjojen lueskelua ja optimaalisessa tilanteessa jopa pakkaamista seuraavan päivän reissulle lähtöä varten. :)

Kuva: weheartit

Tunnustuksia tässä kun jaellaan, niin jaellaan sitten oikein urakalla. Sain taannoin edellä mainitusta kosmetiikkablogi Nonnulasta tämän Ihanan Blogin Tunnustuksen, kiitos Nonnu-kulta! <3


Tätäkin tunnustusta on tarkoitus jakaa eteenpäin peräti 
kymmenelle ihanalle blogille,
ja jaankin tämän kaikille kahdeksalle jo edellä mainitsemalleni blogille
(kahdeksantena siis Kannesta kanteen -blogi,
kun Nonnulastahan tämän siis sain :)
sekä vielä lisäksi seuraaville kahdelle:


Nyt on fiilis kuin Oscar-gaalan jälkeen. :)
Mukavaa, syksyisen kuulasta ja energistä viikkoa teille kaikille! <3

lauantai 8. lokakuuta 2011

Meren alla on helpompi hengittää

Välimeri Barcelonan rannikolla 2011

Tämä viikko on mennyt melkoisen väsyneissä merkeissä. En ole jaksanut kunnolla edes lukea blogeja saati kirjoittaa itse, olen vain katsellut dvd:ltä elokuvia ja hyviä sarjoja (muun muassa BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarjan, noin sadannen kerran :) ja lukenut vähän kirjoja. Sekä kuunnellut paljon musiikkia! Tällä viikolla ajattelin musahaasteen sijasta kirjoittaakin lauantaiaamun ratoksi muutaman sanasen eräästä minua viime aikoina koskettaneesta biisistä, sekä hyvästä uudesta bändistä.

Nimittäin yksi viime aikojen tärkeimmistä uusista "tuttavuuksistani" musiikkirintamalla on bändi, jonka cd:n voitin ihanaisen Linnean Kujerruksia -blogin taannoisessa arvonnassa: kyseessä on siis Tuomas Peurakoski Ensemble ja yhtyeen nimeä kantava esikoispitkäsoitto. Olen kuunnellut cd:tä todella paljon nyt viimeisen viikon aikana, ja ollut aivan ihastunut tämän minulle ennestään tuntemattoman bändin taidolla ja hyvällä maulla tekemään musiikkiin. Onkin jotenkin aina yhtä sykähdyttävää löytää uutta musiikkia, josta todella pitää. :)

Biisejä pääsee kuuntelemaan yhtyeen kotisivuilta. Itseäni erityisesti kappale Beguine on puhutellut heti ensikuulemasta lähtien. Biisissä on kauniit sanat, laulaja Tuomaksen ääni muistuttaa mielestäni miehisessä pehmeydessään kovasti Samuli Edelmannia, ja erityisesti biisin loppupuolen upea kitarasoolo on kuulijalle melkoista herkkua. Oih.

Bändillä on omat sivunsa myös Facebookissa (joita pääsee tarkastelemaan myös ilman omaa fb-tiliä), ja sieltä onkin ollut mielenkiintoista lueskella bändin jäsenten ajatuksia ja tunnelmia muun muassa biisien syntyyn liittyen. Suosikkibiisistäni Beguinesta Tuomas kirjoittaa juuri niin kauniisti, kuin mitä biisi itsessäänkin on: Beguine oli mielestäni aina enemmän maalaus kuin tarina. Kuva jostain kaukaisesta ajasta. Tai oikeastaan paikasta jossa aika ei merkinnyt enää mitään. Paikasta jossa on enää vesi ja taivas. Luonnollisesti sen takia sen tekstin kirjoittaminen oli ehkä vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Ei hauskoja tai nyrjähtäneitä hahmoja eikä nokkeluutta.

Ihanan Beguinen myötä toivotan teille mukavaa lauantaipäivää! <3
Yritän itse tässä viikonlopun aikana reipastua,
saada kirjoitettua pari kirjapäivitystä ja tehtyä
pienimuotoisen kommentointikierroksen muissa kirjablogeissa. :)

Kuva täältä.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"


Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 - Swannin tie: Combray (Otava, 2008. 230 sivua. Alkuteos À la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann, Première partie: Combray, 1913.)

  Pääsiäisen alusviikolla aina junalla tullessamme oli Combray etäältä, runsaan neljän peninkulman päästä nähden pelkkä kirkko, kirkko kuin tiivistelmä koko kaupungista: se edusti sitä, puhui siitä ja sen puolesta matkojen taa, ja lähemmäs tultaessa sen näki keskellä peltoja, vasten tuulta, kuin paimenen lampaittensa keskestä, harmaa- ja villavaselkäiset, yhteen kertyneet talot sen korkean tumman viitan helmoihin painautuneina; siellä täällä niitä reunusti suojavallin jäänne yhtä täydellisenä ympyränkaarena kuin jossakin keskiaikaisessa pikkukaupunkikuvassa.

Swannin tie: Combray on siis Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen nide, ja se toimii ikään kuin johdatuksena romaanisarjan maailmaan. Kertoja on heiveröinen ja sairaalloinen nuori pariisilaispoika ja niteessä hän kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä Combrayssa vietettyjä kesäisiä päiviä. Poikaa ohjataan lähinnä sivistyneiden harrasteiden kuten lukemisen pariin, ja hänen isoäitinsä epäilee ettei pojasta niillä keinoin tule ikinä vankkaa ja tarmokasta. Setä taas toivoo pojasta uutta Victor Hugoa. Poika kaipaa kipeästi enemmän huomiota erityisesti rakastamaltaan äidiltä, iltaiset nukkumaanmenot ja öinen ero äidistä tuntuu pieneltä kuolemalta. Hän pääsee kuitenkin myös kurkistelemaan aikuisten maailmaan, muun muassa lukemalla aikuisten kirjallisuutta ja kuuntelemalla avoimesta ikkunastaan puutarhan päivällispöydästä kantautuvia keskusteluja. Myös setänsä luona tapaamansa kevytkenkäinen nainen, kokotti, herättää pojassa suurta kiinnostusta.

Lähistöllä asuva nuorempi herra Swann on kertojan perheen luona usein nähty päivällisvieras. Perhe ei tiedä mitään Swannin loisteliaasta maailmanmiehen elämästä. Tämä pörssivälittäjän poika on varakkaampi kuin mitä luullaan, ja liikkuu Pariisin parhaimmissa seurapiireissä. Teoksessa mainitaan myös Swannin huulipunaa käyttävä ja hiuksiaan värjäävä vaimo sekä heidän pieni, suloinen tyttärensä, jonka sinisiin silmiin kertoja kerran rakastuu tytön sattumalta nähdessään.

Kertoja kuvailee runsaan rönsyilevällä tyylillään Combrayta ja isovanhempiensa taloa siellä, sukulaisiaan ja muita elämänsä keskeisiä henkilöitä. Sekä pieniä yksityiskohtia kaupungista, kirkosta, puutarhasta, ja jopa Françoisen valtakunnasta, keittiöstä, sekä naisen valmistamista herkullisista ruokalajeista.

Silloin kun minä menin alakertaan tiedustelemaan ruokalistaa, päivällisen valmistus oli jo alkanut, ja Françoise, ohjaten luonnonvoimia, jotka olivat tulleet hänen avukseen kuin saduissa, joissa jättiläiset pestautuvat keittäjiksi, kohensi hiiliä, pani perunat kypsymään höyryyn, antoi tulen viimeistellä kulinaariset taideteokset, jotka sitä ennen oli valmisteltu keramiikka-astioissa, isoissa vadeissa, padoissa, kuparipannuissa ja kalakeittimissä, riistaruukuissa, leivosmuoteissa ja jälkiruokavuoissa, ja siinä ohella kaikenlaisissa kattiloissa, joita oli täydellinen kokoelma. Minä pysähdyin katselemaan pöydällä olevia, keittiötytön juuri riipimiä herneitä, jotka olivat rivissä ja lasketut kuin vihreät kuulat jossain pelissä, mutta erityisesti minua hurmasivat parsat, ultramariininsinisen- ja vaaleanpunaisenkirjavat, joiden tähkä, ohuelti malvanväriseksi ja kirkkaansiniseksi sivelty, vaalenee tuskin havaittavissa juureen päin - joka kuitenkin on vielä likainen kasvupaikasta - hohdellen ylimaallisesti, sateenkaaren väreissä.


En edes yritä alkaa tulkita tai analysoida kirjaa, vaan kerron nyt lähinnä omasta lukukokemuksestani, sekä kirjan herättämistä tuntemuksista. Kun aloittelin Proust-urakkaani, minulla oli vähän, sanoisinko, Daavid & Goljat -tyyppiset tunnelmat. Suunnittelin lukevani kirjaa kymmenen sivua päivässä vaikka väkisin, jotta saisin niteen kuukaudessa luettua. Haistoin henkistä ammoniakkia ja ryhdyin lukemaan. Yllätykseni olikin suuri, kun huomasin jo melko alkuvaiheessa pitäväni kirjasta, eikä sen lukeminen tuntunutkaan yhtään väkinäiseltä pakkopullalta. Itse asiassa vähän hämmästellen löysin itsestäni jopa jonkinasteisen tajunnanvirtakirjallisuuden ystävän!

Tekstin lukeminen oli sikäli vaativaa, että se vaati siihen paneutumista, sekä rauhaa ja aikaa. Proust ei harrasta turhia kappalejakoja, tai ylipäänsä yhtään minkäänlaisia kappalejakoja, joten koko nide on käytännössä yhtä pitkää pötköä. Asiasta edetään seuraavaan, kun edellinen on riittävän perusteellisesti ja pohjia myöten kuvailtu ja käsitelty. Kirjassa ei oikeastaan varsinaisesti tapahdu yhtään mitään.

Proustin kieli on kuitenkin taidokasta, ja hän kuvailee asioita kauniisti ja rikkaasti. Niin rikkaasti, että lukija näkee silmissään kesäisen pienen ranskalaiskaupungin, kirkon valossa välkehtivät lasimaalaukset, ja aikuisten päivälliset vehreässä puutarhassa. Teksti on hyvin ranskalaista, hyvin romanttissävytteistä, ja siten hyvin kaunista, eläväistäkin. Kirja sisältää myös paljon kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvää pohdintaa, sekä viittauksia kirjallisuuteen, joka lisää sisällön viehätystä.

Teoksessa minulla oli kaksi suosikkihahmoa. Ensimmäinen on kertojan isotäti, joka ei sairaalloisuuttaan suostu poistumaan vuoteestaan kuin huoneen tuuletuksen ajaksi naapurihuoneeseen, ja joka elää sukulaisten, palvelijoiden ja naapureiden kertomista juoruista, sekä vahtimalla ikkunastaan silmä kovana kaupunkilaisten menemisiä. Toinen suosikkihahmoni on palvelijatar Françoise, järkevä, riuska ja tarkkanäköinen nainen. Myös herra Swann vaikutti mielenkiintoiselta henkilöltä, varakkuudestaan ja asemastaan huolimatta lupsakalta ja mukavalta mieheltä.

Kertoja itse herätti minussa hivenen ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka kyseessä olikin lapsi, minua hetkittäin ärsytti esimerkiksi se huikea melodramaattisuus mikä liittyi pojan iltaiseen nukkumaanmenoon, tai syksyiseen paluuseen Pariisiin, kun poika itki eroa rakkaista orapihlajista (!). Toisaalta hänessä oli paljon viehättäviä ja hurmaavia ominaisuuksia; esimerkiksi se oli minusta jotenkin hellyyttävää, miten hän syvästi rakasti teatteria näkemättä kuitenkaan koskaan yhtään teatteriesitystä. Tämän taiteilijasielun kyky nähdä kauneutta kaikessa ja suhtautuminen kaikkeen niin syvällä intohimolla oli myös ehdottoman ihailtavaa.

Tämä ensimmäinen nidehän sisälsi sen kuuluisan madeleineleivos- ja lehmuksenkukkatee -kohtauksen. En tiedä mitä olin siltä odottanut, mutta kohtauksen luettuani olin vähän pettynyt: tässäkö se nyt oli? Toisaalta olin myös iloinen, tuntui ihmeelliseltä lukea millaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä teehen kostutettu leivoksenpalanen voi jollekin saada aikaan. Kohtaus sai myös leivoksen ja teen maun nousemaan kielelle (tosin koska en ole koskaan maistanut sen paremmin lehmuksenkukkateetä kuin madeleineleivostakaan, tuli mieleeni paremminkin jonkinlainen jasmiiniteen ja murokakun kaltainen yhdistelmä :).

Millaisia kokemuksia ja tuntemuksia teille muille kimppalukuun osallistujille tämä ensimmäinen nide sai aikaan? Saitteko luettua teoksen loppuun, oliko lukeminen helppoa ja miellyttävää vai puuduttavan työlästä? Tuntuuko ensimmäisen niteen jälkeen siltä, että haluaisitte jatkaa seuraavaan? Entä mitä piditte kirjan henkilöistä? Sana on vapaa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...