Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 - Swannin tie: Combray (Otava, 2008. 230 sivua. Alkuteos À la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann, Première partie: Combray, 1913.)

  Pääsiäisen alusviikolla aina junalla tullessamme oli Combray etäältä, runsaan neljän peninkulman päästä nähden pelkkä kirkko, kirkko kuin tiivistelmä koko kaupungista: se edusti sitä, puhui siitä ja sen puolesta matkojen taa, ja lähemmäs tultaessa sen näki keskellä peltoja, vasten tuulta, kuin paimenen lampaittensa keskestä, harmaa- ja villavaselkäiset, yhteen kertyneet talot sen korkean tumman viitan helmoihin painautuneina; siellä täällä niitä reunusti suojavallin jäänne yhtä täydellisenä ympyränkaarena kuin jossakin keskiaikaisessa pikkukaupunkikuvassa.

Swannin tie: Combray on siis Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen nide, ja se toimii ikään kuin johdatuksena romaanisarjan maailmaan. Kertoja on heiveröinen ja sairaalloinen nuori pariisilaispoika ja niteessä hän kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä Combrayssa vietettyjä kesäisiä päiviä. Poikaa ohjataan lähinnä sivistyneiden harrasteiden kuten lukemisen pariin, ja hänen isoäitinsä epäilee ettei pojasta niillä keinoin tule ikinä vankkaa ja tarmokasta. Setä taas toivoo pojasta uutta Victor Hugoa. Poika kaipaa kipeästi enemmän huomiota erityisesti rakastamaltaan äidiltä, iltaiset nukkumaanmenot ja öinen ero äidistä tuntuu pieneltä kuolemalta. Hän pääsee kuitenkin myös kurkistelemaan aikuisten maailmaan, muun muassa lukemalla aikuisten kirjallisuutta ja kuuntelemalla avoimesta ikkunastaan puutarhan päivällispöydästä kantautuvia keskusteluja. Myös setänsä luona tapaamansa kevytkenkäinen nainen, kokotti, herättää pojassa suurta kiinnostusta.

Lähistöllä asuva nuorempi herra Swann on kertojan perheen luona usein nähty päivällisvieras. Perhe ei tiedä mitään Swannin loisteliaasta maailmanmiehen elämästä. Tämä pörssivälittäjän poika on varakkaampi kuin mitä luullaan, ja liikkuu Pariisin parhaimmissa seurapiireissä. Teoksessa mainitaan myös Swannin huulipunaa käyttävä ja hiuksiaan värjäävä vaimo sekä heidän pieni, suloinen tyttärensä, jonka sinisiin silmiin kertoja kerran rakastuu tytön sattumalta nähdessään.

Kertoja kuvailee runsaan rönsyilevällä tyylillään Combrayta ja isovanhempiensa taloa siellä, sukulaisiaan ja muita elämänsä keskeisiä henkilöitä. Sekä pieniä yksityiskohtia kaupungista, kirkosta, puutarhasta, ja jopa Françoisen valtakunnasta, keittiöstä, sekä naisen valmistamista herkullisista ruokalajeista.

Silloin kun minä menin alakertaan tiedustelemaan ruokalistaa, päivällisen valmistus oli jo alkanut, ja Françoise, ohjaten luonnonvoimia, jotka olivat tulleet hänen avukseen kuin saduissa, joissa jättiläiset pestautuvat keittäjiksi, kohensi hiiliä, pani perunat kypsymään höyryyn, antoi tulen viimeistellä kulinaariset taideteokset, jotka sitä ennen oli valmisteltu keramiikka-astioissa, isoissa vadeissa, padoissa, kuparipannuissa ja kalakeittimissä, riistaruukuissa, leivosmuoteissa ja jälkiruokavuoissa, ja siinä ohella kaikenlaisissa kattiloissa, joita oli täydellinen kokoelma. Minä pysähdyin katselemaan pöydällä olevia, keittiötytön juuri riipimiä herneitä, jotka olivat rivissä ja lasketut kuin vihreät kuulat jossain pelissä, mutta erityisesti minua hurmasivat parsat, ultramariininsinisen- ja vaaleanpunaisenkirjavat, joiden tähkä, ohuelti malvanväriseksi ja kirkkaansiniseksi sivelty, vaalenee tuskin havaittavissa juureen päin - joka kuitenkin on vielä likainen kasvupaikasta - hohdellen ylimaallisesti, sateenkaaren väreissä.

En edes yritä alkaa tulkita tai analysoida kirjaa, vaan kerron nyt lähinnä omasta lukukokemuksestani, sekä kirjan herättämistä tuntemuksista. Kun aloittelin Proust-urakkaani, minulla oli vähän, sanoisinko, Daavid & Goljat -tyyppiset tunnelmat. Suunnittelin lukevani kirjaa kymmenen sivua päivässä vaikka väkisin, jotta saisin niteen kuukaudessa luettua. Haistoin henkistä ammoniakkia ja ryhdyin lukemaan. Yllätykseni olikin suuri, kun huomasin jo melko alkuvaiheessa pitäväni kirjasta, eikä sen lukeminen tuntunutkaan yhtään väkinäiseltä pakkopullalta. Itse asiassa vähän hämmästellen löysin itsestäni jopa jonkinasteisen tajunnanvirtakirjallisuuden ystävän!

Tekstin lukeminen oli sikäli vaativaa, että se vaati siihen paneutumista, sekä rauhaa ja aikaa. Proust ei harrasta turhia kappalejakoja, tai ylipäänsä yhtään minkäänlaisia kappalejakoja, joten koko nide on käytännössä yhtä pitkää pötköä. Asiasta edetään seuraavaan, kun edellinen on riittävän perusteellisesti ja pohjia myöten kuvailtu ja käsitelty. Kirjassa ei oikeastaan varsinaisesti tapahdu yhtään mitään.

Proustin kieli on kuitenkin taidokasta, ja hän kuvailee asioita kauniisti ja rikkaasti. Niin rikkaasti, että lukija näkee silmissään kesäisen pienen ranskalaiskaupungin, kirkon valossa välkehtivät lasimaalaukset, ja aikuisten päivälliset vehreässä puutarhassa. Teksti on hyvin ranskalaista, hyvin romanttissävytteistä, ja siten hyvin kaunista, eläväistäkin. Kirja sisältää myös paljon kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvää pohdintaa, sekä viittauksia kirjallisuuteen, joka lisää sisällön viehätystä.

Teoksessa minulla oli kaksi suosikkihahmoa. Ensimmäinen on kertojan isotäti, joka ei sairaalloisuuttaan suostu poistumaan vuoteestaan kuin huoneen tuuletuksen ajaksi naapurihuoneeseen, ja joka elää sukulaisten, palvelijoiden ja naapureiden kertomista juoruista, sekä vahtimalla ikkunastaan silmä kovana kaupunkilaisten menemisiä. Toinen suosikkihahmoni on palvelijatar Françoise, järkevä, riuska ja tarkkanäköinen nainen. Myös herra Swann vaikutti mielenkiintoiselta henkilöltä, varakkuudestaan ja asemastaan huolimatta lupsakalta ja mukavalta mieheltä.

Kertoja itse herätti minussa hivenen ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka kyseessä olikin lapsi, minua hetkittäin ärsytti esimerkiksi se huikea melodramaattisuus mikä liittyi pojan iltaiseen nukkumaanmenoon, tai syksyiseen paluuseen Pariisiin, kun poika itki eroa rakkaista orapihlajista (!). Toisaalta hänessä oli paljon viehättäviä ja hurmaavia ominaisuuksia; esimerkiksi se oli minusta jotenkin hellyyttävää, miten hän syvästi rakasti teatteria näkemättä kuitenkaan koskaan yhtään teatteriesitystä. Tämän taiteilijasielun kyky nähdä kauneutta kaikessa ja suhtautuminen kaikkeen niin syvällä intohimolla oli myös ehdottoman ihailtavaa.

Tämä ensimmäinen nidehän sisälsi sen kuuluisan madeleineleivos- ja lehmuksenkukkatee -kohtauksen. En tiedä mitä olin siltä odottanut, mutta kohtauksen luettuani olin vähän pettynyt: tässäkö se nyt oli? Toisaalta olin myös iloinen, tuntui ihmeelliseltä lukea millaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä teehen kostutettu leivoksenpalanen voi jollekin saada aikaan. Kohtaus sai myös leivoksen ja teen maun nousemaan kielelle (tosin koska en ole koskaan maistanut sen paremmin lehmuksenkukkateetä kuin madeleineleivostakaan, tuli mieleeni paremminkin jonkinlainen jasmiiniteen ja murokakun kaltainen yhdistelmä :).

Millaisia kokemuksia ja tuntemuksia teille muille kimppalukuun osallistujille tämä ensimmäinen nide sai aikaan? Saitteko luettua teoksen loppuun, oliko lukeminen helppoa ja miellyttävää vai puuduttavan työlästä? Tuntuuko ensimmäisen niteen jälkeen siltä, että haluaisitte jatkaa seuraavaan? Entä mitä piditte kirjan henkilöistä? Sana on vapaa!