Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Bazar, 2012. 334 sivua. Alkuteos Lappskatteland. En familjesaga, 2006.)

  Njenna ei tiennyt tarkalleen, milloin mies oli palannut hänen ajatuksiinsa. Ehkä arkun avaaminen oli saanut hänet muistojen valtaan. Mutta illalla, kun hän makasi sängyssä pieni ja lämmin lapsenlapsi vieressään, hän kuiskasi tytön korvaan tarinan ihmeellisestä miehestä, joka osasi muuttaa itsensä kolmeksi eri eläimeksi. Miehen nimi oli Aanta Naahkese. Hän näyttäytyi joskus linnun, joskus kalan ja joskus poron hahmossa ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää, pohjatonta lähdettä. Halutessaan hän pystyi puhumaan maahisten kanssa.

Åsele, Ruotsin Lappi, kesä 1861. Njenna on nuori, aikuisuuden kynnyksellä elävä saamelaistyttö. Hänen sydämensä on valloittanut mustatukkainen ja palavasilmäinen mies, Aanta Naahkese, joka tuoksuu tuulelta ja tulelta. Miehellä on taito valloittaa ihmisten sydämet, ja huhutaan hänellä olevan myös lapinnoidan, šamaanin kykyjä. Njennan perhe on vanhaa metsäsaamelaisten sukua, mutta ruotsalaisten uudisasukkaiden saapuminen suvun maille on ajanut perheen ahtaalle. Uudisasukkaat rakentavat mökkejään saamelaisten maille, kalastavat järvet miltei tyhjiksi, polttavat metsiä parantaakseen karjansa laidunmaita ja tuputtavat kristinuskoaan omiin jumaliinsa uskoville saamelaisille.

Juhannuksen alla Aanta Naahkese tekee Njennalle kiinnostuksensa ja tunteensa tiettäväksi. Onnellinen tyttö yrittää pitää onnensa salassa perheeltään, ja hän vetäytyy kuljeskelemaan tunturijärven rantaan haaveillen samalla kosinnasta. Järven rannassa hänet kuitenkin yllättää suurikokoinen uudisasukas. Mies raiskaa tytön, ja samalla väkivaltaisella hetkellä kirjoitetaan kokonaisen suvun historia uudelleen.

Finnmark, kevät 2002. Nuori nainen löytää äitinsä ullakolta vanhat, kauniit, käsintehdyt kengännauhat. Äiti kertoo ettei tiedä, mistä kengännauhat ovat peräisin. Perheessä ei ole koskaan korostettu saamelaisia sukujuuria, ja tarinan minäkertoja on kokenut kärsineensä juurettomuudesta koko ikänsä, kuuluvansa ei-mihinkään. Koska esineet puhuvat, vaikka ihmiset vaikenevat, nainen alkaa selvittää kengännauhojen tarinaa ja aloittaa samalla matkan oman sukunsa vaiettuun historiaan.

Rakastan sukutarinoita, ja kun luin Bazarin kevätkuvastosta tästä Wennströmin kirjasta, tiesin heti haluavani lukea tämän. Odotin pääseväni kokemaan ja lukemaan lappalaista eksotiikkaa, yhden suvun historiaa lähes sadanviidenkymmenen vuoden ajalta, kaunista luontoa, kiinnostavia ihmiskohtaloita sekä pientä ripausta maagista realismia. Sitä kaikkea teos lopulta pitikin sisällään. Lapinkylä on viehättävä ja elämänmakuinen kertomus neljän sukupolven naisista ja heidän vaietusta surustaan.

Lapinkylä vei minut kylmien tunturipurojen äärelle ja vaeltelemaan kukkivien kanervien keskelle. Istuin mielessäni kodan edustalla nuotion ääressä, haistoin savun ja pannukahvin, kuulin kaukaa kiirivän joikaamisen ja tunsin käsissäni pehmeän poronnahan. 1800-luvulle sijoittuva Njennan nuoruudesta ja perheestä kertova osuus olikin teoksen parasta antia, nautin kovasti lukiessani metsäsaamelaisten arjesta ja jatkuvasta vuorovaikutuksesta luonnon kanssa.

Myös yliluonnollisella oli teoksessa tärkeä osansa. Erilaiset uskomukset ja suusta suuhun kulkeutuvat tarinat värittivät Lapinkylää ja antoivat sille oman eksoottisen mausteensa. Usko keijukaisten, maahisten ja näkkien olemassaoloon oli vahva, ja kiroukset ja noitakeinot varjostivat elämää. Yliluonnolliset elementit solahtivat kerrontaan luontevasti ja lisäsivät teoksen viehättävyyttä. Oletko sinä nähnyt keijukaisten tanssivan?

Lapinkylä on kuitenkin ennen kaikkea kertomus jostakin kipeästä. Se kuvaa onnistuneesti sukupolvesta toiseen periytyvää häpeää ja vaikenemisen mallia. Se kertoo juurettomuudesta, ja toisaalta vahvasta sukuperinnöstä, jota ihminen kantaa sisällään usein tietämättäänkin. Kirja herätti paljon ajatuksia, ja lukiessani huomasinkin peilaavani omaa historiaani kirjan tapahtumiin. Uskon kirjan tapahtumien ja sen herättämien ajatusten kytevän mielessäni vielä pitkään - tämä on teos, jonka jälkimaku on tumma ja viipyilevä.

Wennströmin tarina on vahva ja mielenkiintoinen. Jostain syystä koin kuitenkin kerronnan paikoin hieman raskaaksi, ja siitä syystä en hurmaantunut kirjasta aivan siinä määrin kuin olin etukäteen toivonut. Raskaiden teemojen ja ajoittain melko raskaan tunnelman vastapainoksi olisin kaivannut kerrontaan jonkinlaista ilmavuutta. Lukuromaaniksi kirja olikin mielestäni yllättävän hidaslukuinen ja jopa hieman raskassoutuinen. Kokonaisuutena lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle, kirjan kannet suljettuani olin tyytyväinen lukemaani. Erityisesti saamelaisuuden historian kuvauksena Lapinkylä on onnistunut. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan muiden kirjabloggaajien mielipiteitä kirjasta.