Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (Otava, 2008. 190 sivua.)

En voinut unohtaa viimeistä kirjettä, jonka olin saanut Sigridiltä. Minä en enää vastannut hänen kirjeisiinsä, ehkä hän ei enää odottanut sitä. Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

On joulukuinen aamu, lumihiutaleet leijuvat helsinkiläisen kerrostaloasunnon ikkunan editse. Kuusikymppinen oikeustieteen professori nauttii kotinsa keittiössä yksinäistä aamupalaa lukien samalla päivän sanomalehteä. Lehdessä hänen huomionsa kiinnittää artikkeli, jonka kuvasta katsoo tuttu nainen, nuoruuden rakastettu Sigrid. Artikkelin mukaan tämä äärivasemmistolaisena terroristina tunnettu nainen on päästetty ehdonalaiseen vapauteen kahdenkymmenenkuuden vankilavuoden jälkeen. Miehen mielessä herää suuria kysymyksiä: miten aikoinaan pasifismin nimeen vannoneesta tytöstä on voinut kasvaa ihmishenkiä riistävä terroristi? Olisiko mies voinut tehdä jotain estääkseen pahinta tapahtumasta?

Mies kapuaa ullakolle ja alkaa sen hieman uupuneessa tunnelmassa käydä läpi pölyyn peittyneitä muistoja opiskeluajoiltaan Heidelbergissä. Hän selailee vanhoja valokuvia, kirjeitä ja lehtileikkeitä, ja ne tuovat elävänä mieleen kaiken sen kuohunnan, jota tapahtui 1960- ja 70-luvuilla sekä Euroopan kaupungeissa että nuoren miehen mielessä.

Yhtäkkiä valokuvia oli vaikea katsoa. Hengittäminen tuntui raskaalta. Sama suru valtasi minut usein kun katselin vanhoja kuvia. Ne herättivät aluksi ihmetystä ja hilpeyttä, joka kohdistui pieniin yhdentekeviin yksityiskohtiin, kuten joskus muodikkaina pidettyihin silmälasinsankoihin, housunlahkeiden leveyteen tai ajoneuvojen muotoiluun, mutta jonka syvimmäinen pohjavire oli sittenkin surumielinen hämmennys tai ristiriita jonkin itselle käsittämättömän edessä, aikaa vasten paiskatun ihmisen edessä, mahdottomuudessa yhdistää toisiinsa nykyhetkeä ja menneisyyttä.

Mies on sairastellut ja palannut työhönsä pitkän toipumisen jälkeen, avioliitto horjahtelee ja masennuksesta toipuva aikuinen lapsi aiheuttaa huolta. Mies tuntee kaiken tämän keskellä olonsa irralliseksi ja kevyeksi, ja vaipuessaan yhä syvemmälle muistojen joukkoon tapahtuu lopulta se, minkä on tapahduttava. Työmatkallaan Kööpenhaminassa hän tarttuu menneisyyden kutsuun ja ostaa junalipun Saksaan toivoen voivansa vielä kerran tavata rakkaan Sigridinsä.

Olen lukenut nyt viisi Haahtelan romaania. Elena sai minut ihastumaan ja vakuuttumaan kirjailijan taidoista, Tule risteykseen seitsemältä taas rakastumaan päätä pahkaa. Traumbach jäi mieleen suloisen sympaattisena ja Katoamispiste huikean taidokkaana teoksena. Lumipäiväkirjakin sijoittui sydämessäni omaan lokeroonsa, teos sai vakavoitumaan, se herätteli ja ravisteli hellästi saaden minut miettimään omia menneisyyden valintojani ja niiden seurauksia vielä jopa useita päiviä kirjan lukemisen jälkeenkin. Tähän mennessä lukemistani Haahtelan teoksista tämä onkin mielestäni vakavin, ja omalla tavallaan eniten ajatuksia herättävä. Tärkeä, vakavuudessaan ehdottoman rakastettava kirja.

Moni paljon Haahtelaa lukenut on maininnut Lumipäiväkirjan olevan henkilökohtaisen suosikkilistansa häntäpäässä, erinomainen kirja, mutta Haahtelan kirjoista ehkä se vähiten rakas. Minulle taas teos oli kaikista miehen romaaneista henkilökohtaisesti puhuttelevin, ja siksi erityisen merkityksellinen. Vakavien teemojensa lisäksi teos sisältää ehdottomasti myös sen saman ihanuustekijän, minkä kaikki muutkin Haahtelan kirjat sisältävät. Se on pullollaan eteerisen kauniita lauseita joihin haluaisi pysähtyä nautiskelemaan, merkityksellisyyttä ja hetkiä, joiden tunnelma lumoaa. Lumipäiväkirja onkin lumihiutaleen kaltaisella tavalla kaunis ja uniikki, ja vakavuudestaan huolimatta siinä on samanlaista ilmavuutta kuin kevyesti satavassa pakkaslumessa.

Myöhemmin nukuin ja unessa tunsin oloni rauhalliseksi. Mikään ei painanut minua, menneessä oli yhtä paljon hyvää kuin huonoa ja kaikki teot kumosivat toisensa; niin kuin joskus tuntee voivansa siirtyä hetkeksi sivuun ja maailma ympärillä jatkaa kulkuaan, lipuu ohi, eikä kukaan tarvitse enää, ei kysy, eikä itselläkään ole mitään sanottavaa, päinvastoin: jokainen sana tuntuu turhalta, kaikki sanat on sanottu ja on helpompi olla puhumatta, eikä hiljaisuuskaan tunnu niin pahalta kuin joskus silloin kun sen sekoittaa yksinäisyyteen tai muuhun samankaltaiseen oloon.

Kirjoittaessani romaanista Tule risteykseen seitsemältä totesin sen olevan pieni pala täydellisyyttä. Lumipäiväkirjan kohdalla totean, että tämä kirja puolestaan sisältää palasen jotakin ikiaikaista viisautta. Sen rivien väleistä ja pienistä sanoista on löydettävissä jokin äärimmäisen oleellinen ja perustavanlaatuinen totuus ihmismielestä, ja siitä väistämättömästä nöyryydestä, jolla ikääntyvä ihminen katsoo taaksepäin omaa elettyä elämäänsä. Olen syvästi vaikuttunut, jälleen kerran. Haahtela on taas kerran osunut napakymppiin, tämä on kirja, jonka pariin tulen varmasti vielä kaihoisasti palaamaan.

Lumipäiväkirja on kuin maisema, jota on vaikeaa erottaa unesta, mutta joka on niin lähellä unta kuin todellisuus vain saattaa olla. Siinä maisemassa ovat lisäkseni ajelehtineet myös ainakin Pekka, Karoliina, Maria, Sanna, Naakku, Villasukka kirjahyllyssä ja Sanasulka.