keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä


Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä (Otava, 1999. 143 sivua.)

  Muistan, miten kylmä se yö oli, miten raskaat monen vuoden talvien kostuttamat peitteet, joita ei ollut tuuletettu ulkona kevätauringossa ja tuulessa, ja miten oli pian noustava istumaan takan edessä olevaan keinutuoliin, lisättävä puita takkaan, haettava niitä pimeässä ja kylmässä yössä, hanki ratisi, se oli pinnaltaan jäätynyt yön pakkasessa, jos olisi pudonnut avain tai taskulamppu, lumi olisi viiltänyt kämmenselkiin pieniä, ohuita haavoja, samanlaisia kuin kissanpojan terävien kynsien viiltämät haavat ovat, hanki kuin ohutta, kirkasta lasia, kuutamolla, tiedän, se hohtaa, silloin varjot ovat pitkät, ne sinertävät, ja pelko, joka aina liittyy jonkin kauniin tai hyvän kokemiseen, valtaa mielen.

Vanha talo meren rannalla on ollut vuosia tyhjillään. Koittaa jälleen uusi kevät, ja maaliskuun aurinko alkaa rispaannuttaa lunta paljastaen hangen alta paljasta maata ja takkuista ruohoa. Valkoisen koivikon halki talolle astelee nainen, joka tulee hakemaan talosta jotakin hänelle kuuluvaa. On aika päästää irti menneisyydestä ja luopua talosta. Naisen mielessä tapahtuu kuitenkin jotain: hän sytyttää takkaan tulen ja alkaa hitaasti lämmittää taloa, joka haisee kylmyydelle, kauan tyhjillään ololle, hiirten ulosteille, yksinäisyydelle ja muistoille. Nainen on päättänyt jäädä. Lähistölle ilmestyy päivästä toiseen punainen auto, ja mies, joka tarkkailee naista puiden takaa.


Luin tämän kymmenen vuotta sitten tapaturmaisesti menehtyneen Raija Siekkisen kolmannen romaanin ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten, mutta blogitekstiä en silloin saanut aikaiseksi. Halusin kirjoittaa kirjasta nyt, sillä sen tapahtumat sijoittuvat osin juuri tähän aikaan vuodesta, ja kun etsin kirjasta sopivia sitaatteja huomasinkin lukevani koko romaanin uudelleen. Vertasin uutta lukukierrosta parin vuoden takaiseen ja sain huomata lukukokemusten olevan lähes identtiset. Kummallakin kerralla takeltelin samojen seikkojen kanssa, mutta yhtäkkiä kirjaa lukiessani huomasin uponneeni arvoitukselliseen tarinaan kuin pehmeään lumeen ja hengittäväni Siekkisen tekstin tahdissa. Se tapahtui täällä on jollakin lailla hyvin taianomainen, lähes hypnoottinen pieni romaani.

Aluksi lukeminen takkusi pahasti. Kirjassa on ihmeen paljon kirjoitus- ja painovirheitä, ja vaikka Siekkisen kieli on melkein henkeäsalpaavan kaunista on oikean lukurytmin löytäminen vähintäänkin haastavaa: kirjailija on tuntunut rakastavan pilkkuja niin paljon, että virkkeet ovat pisimmillään liki puolen sivun mittaisia, ja yhdessä virkkeessä on parisenkymmentä pilkkua. Myös kaksoispisteitä ja puolipisteitä löytyy paljon. Tiuha pilkuttaminen tekee tekstistä töksähtelevää ja sykäyksittäin etenevää, ja siksi koin sen hitaaksi ja hankalaksi lukea. Kun Siekkisen rytmiin pääsee mukaan vie tarina kuitenkin mennessään, ja lopulta se jättää niin vahvan jälkimaun, että lukukokemus tuntuu kokonaisuutena miltei erinomaiselta.

Se tapahtui täällä pyörittelee hienosti muistamisen ja unohtamisen teemoja. Se kertoo siitä, miten kaikki kuolemat muistuttavat toisiaan ollen samanaikaisesti niin erilaisia ja kuitenkin samankaltaisia, tai miten yksinäisyys ei välttämättä tunnu kipeältä, vaan pikemminkin tylpältä ja haalealta. Se kertoo niistä, jotka joutuvat jatkamaan elämäänsä puolison kuoleman jälkeen - elämää, jota varjostaa hentoinen surureuna. Ennen kaikkea Se tapahtui täällä on kertomus jaetusta yksinäisyydestä.

  Surun kehä, minä nyt ajattelen; sen ihmisen ympärille piirtämä kehä, läpäisemätön: muistojen, joihin lankeaa häikäisevä, kohtisuora valaistus. Hitaasti, hyvin hitaasti valo laskeutuu, loittonee, muuttuu illan hiipuvaksi valoksi. Siihen missä ennen oli kipu, asettuu haikeus, pysyvästi, on kuin aina olisi juhannusyön se hetki, jolloin aurinko katoaa näkyvistä, ja merelle katsoja tietää, että aika on liikahtanut, edessä, pian, puiden syksy, talvi: pian hanget saartavat tämänkin kesätalon, elämää vain hetki enää, ja että talven takana on uusi kevät, kesä, niin mahdoton kuvitella, uskoa.

Kiinnostuin Raija Siekkisestä alun perin siksi, että suosikkikirjailijani Joel Haahtela on kertonut pitävänsä naista kirjallisena idolinaan, ja jopa kirjoittanut faktaa ja fiktiota sekoittavan romaanin nimeltä Katoamispiste, jossa Siekkisellä on tärkeä rooli. Se tapahtui täällä -romaania lukiessa näiden kahden kirjailijan sielunyhteys on helppoa havaita, sillä Siekkisen teksti tuntuu tutulta - siinä on samaa unenomaisuutta, arvoituksellisuutta, melankoliaa ja vahvaa tunnelmaa kuin Haahtelan teoksissa. Siekkisestä puhuessa tekisikin mieli käyttää termiä 'haahtelamaisuus', mutta eihän se toki näin päin käy. Tuntuu kuitenkin siltä, että Haahtelalla on sama kauneudentaju ja hämmästyttävän väkevä kyky kuvata hetkiä, tapahtumia ja tunnelmia kuin edesmenneellä esikuvallaan Raija Siekkisellä on ollut.

Tunnelmien kuvaajana Siekkinen on nimittäin ilmiömäinen. Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi viettänyt kuukausia hiljaisen merenrantamökin yksinäisyydessä, elänyt ja kokenut itse sen kaiken. Maaliskuun iltapäivän valo on viipyvää ja viistoa, yön valkoinen kylmä valo taas nostattaa pelon ja riemun. Harhaileva tuuli tuo kevään, ja kun mies jättää taloa ympäröivään lumeen jäljet, ovat ne hitaat ja mietteliäät. Kirjan kauneus pakahduttaa ja arvoituksellisuus lumoaa; tarinan henkilöiden kohtalot avautuvat pikkuhiljaa kevään muuttuessa kesäksi ja tilan täyttää lempeänharmaa, pehmeä suru. Lukiessaan haluaa tietää enemmän: keitä ovat nämä ihmiset ja mitä heille on tapahtunut?

Se tapahtui täällä on kaunis ja mieleenpainuva romaani, jota suosittelen lämpimästi kenelle tahansa, mutta ennen kaikkea hitaan, tunnelmallisen ja unenomaisella tavalla kauniin kerronnan (vatuloinnin, sanoisi Ilselän Minna :) ystäville - ja Haahtela-faneille, totta kai. Erityisesti heille lisään loppuun vielä yhden sitaatin, joka voisi olla yhtä lailla mistä tahansa Haahtelan romaanista - vai mitä?

  Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneiden luku lisääntyy. Jossakin, etäällä, on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunanverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, ja puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa.

10 kommenttia:

  1. Tämä oli sillä tavalla sykähdyttävä kirjoitus, että totean vaan, että pitkälti juuri noin minäkin tuon teoksen koin. Vaikka Siekkinen kirjoittaa sinänsä aika tavallisista asioista, ne jollakin mystisellä tavalla muuttuvat hänen käsittelyssää taianomaisiksi.

    Minulla meni niin päin, että "löysin" Haahtelan sitä kautta, että Katoamispisteessä Siekkinen oli niin tärkeässä roolissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, niin juuri: tavallisia asioita jotka tapahtuvat tavallisille ihmisille, mutta silti jotain niin taianomaista. Siekkinen oli hieno kirjailija.

      Hauskaa että sinulla tuo on ihan päinvastoin. :) Minäkin olen kyllä tiedostanut Siekkisen olemassaolon vuosia, ja ellen nyt aivan väärin muista niin Siekkinen taisi olla yksi lukion äidinkielenopettajamme kotimaisista suosikeista (suurin oli joka tapauksessa aivan ehdottomasti Eeva-Liisa Manner), mutta ilman Haahtelaa en olisi välttämättä koskaan tullut lukeneeksi Siekkistä. Kirjablogeissakaan hänen tuotantoaan ei näy juuri koskaan, mikä on todellakin sääli. Hieno kirjailija todellakin, mutta jo vähän unohdettu?

      Poista
  2. Voi miten jännittävä yhteensattuma. Luen juuri Katja Kaukosen Kohti-romaania ja siinäkin on meri, mökki, yksinäisyys ja vahva tunnelma. Olen vielä alussa, mutta löysin paljon yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä.

    Ja koska olen Joel Haahtela -fani, minun on luettava tämä kirja. Eikä yksinomaan siksi, olen lukenut Siekkisen novelleja ja pidän niitä kyllä mestarillisina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, oi että - Kaukosen uusin odottaa minullakin lukuvuoroaan, ja olen jo etukäteen varma että tulen rakastumaan kirjaan. Sinä taas rakastuisit tähän, niin uskon, sillä Se tapahtui täällä on kuin pitkä runo tai sarja pysähtyneitä hetkiä, kuin valokuvia, ja niin tavattoman kaunis, samanaikaisesti hauras ja vahva. Hieno kirja!

      Minun pitäisi lukea Siekkisen novelleja, ja etenkin kommenttisi jälkeen ne alkoivat houkutella entistäkin enemmän!

      Poista
  3. Sait minut taas lumoutumaan tekstilläsi! Siekkisen novellit odottavat hyllyssä lukijaansa, samoin Haahtelat. Minulla on vielä paljon hyvää edessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, ihana kommentti, kiitos! <3 Minullakin on vielä vähän Haahtelaa ja paljon Siekkistä lukematta, joten kyllä - meillä kummallakin on paljon hyvää edessämme. Sinulla vielä vähän enemmän, jos Haahtela on vielä kokonaan kokematta... <3

      Poista
  4. Kaunista tekstiä kirjoitat, kuin runoa! Hienoja oivaltavia hetkiä ja tietynlaista maagista rauhaa...Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, oih, kiitos paljon! <3 Kokeilepa joskus Siekkistä, tämäkin pieni romaani oli kaunis kuin runo.

      Poista
  5. Siekkinen on jäänyt lukematta. Minua alkoivat nuo pilkut kiinnostamaan ja puolen sivun lausehirviöt ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, Siekkisen tuotanto käsittää kolmen pienoisromaanin lisäksi enimmäkseen novelleja, joten kannattaa kokeilla vaikka niitä, olen ymmärtänyt että ne ovat todella taidokkaita. Tosin tämänkin kirjan luki nopsaan, ja on tuo niin kaunis ja ajatuksia herättävä, että suosittelen todella. Tuo tiuha pilkutus taitaa olla Siekkisen tavaramerkki, joten sitä löytyy kai kaikista naisen teksteistä. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...