maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet


Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011. 169 sivua.)

  Vieläkin auringon laskiessa minut joskus valtaa tuo outo levottomuus. Maisema muuttuu emootioksi, tunteeksi, joka valtaa koko tietoisuuteni. Nyt siihen sekoittuu jo muistini aineksia, kuin sirpaleita peilistä, jotka heijastavat maan ja taivaan tuhansin kulmin. Moni asia on saanut selityksensä. Kaipaus täyttymyksensä. Mutta nyt minua kummastuttaa tuo pieni poika lakeuden laidalla. Varpaat lämpimässä mullassa. Mitä hän mietti? Mitä hän odotti? Tekisi mieli kumartua pojan puoleen. Katsoa häntä silmiin ja puhutella. Kertoisin, että hänessä elää ikuinen kaipuu: lapsuudessa vanhuuteen, vanhuudessa lapsuuteen. Ja että tuo kaipaus kasvaisi, kunnes se muuttuisi tuoksi maisemaksi. Joeksi ja pelloiksi ja leppien varjoiksi veden pinnalla. Sitten seisoisimme katoavan hetken rinnakkain. Varjossa nuori mies, valossa jo vanha.

Kadonneet askeleet on teos, joka tuntuu pakenevan määritelmiä. Siitä löytyy monia eri puolia: se on taidekirja, muistelmateos, filosofinen, hengellinen ja meditatiivinen esseekokoelma. Kirjaa lukiessaan kaikenlaisen määrittelyn ja lokeroinnin kuitenkin unohtaa pian, sillä myös näyttelijänä ja näyttelijäntyön professorina tunnetun Björkmanin teksti on niin lumoavaa, että siihen uppoutuu täysin. Koko muu maailma unohtuu.

Teoksen kahden ensimmäisen kolmanneksen ajan Björkman sukeltaa 1500-luvulle ja syventyy Mathias Grünewaldin elämäntyöhön ja hänen tunnetuimpaan teokseensa; Isenheimin luostarikirkon siipialttaritaulun maalauksiin, joista keskimmäisessä esiintyy rujona kuvattu ristiinnaulittu Kristus. Taidehistoriaa voi kirjoittaa kahdella tapaa: niin, ettei asiaan vihkiytymättömän lukijan keskittymiskyky jaksa pysyä yllä, tai niin, että tekstiä lukee kuin olisi kävellyt pitkään janoisena autiomaassa, ja jokainen sana on kuin pisara vettä. Lienee turha sanoa, että Björkman kykenee juuri jälkimmäiseen. Kirja herättää haaveen: voi kunpa voisin tutkia maailman jokaisen alttaritaulun ja taideteoksen Björkmanin lempeällä, rauhallisella ja asiantuntevalla johdatuksella. Kun hän tarkastelee Grünewaldin alttaritaulun, Vermeerin maalauksen tai sadan vuoden takaisen mustavalkoisen lapsuuden kotikyläänsä kuvaavan valokuvan pieniä yksityiskohtia, imen kaiken itseeni kuin pieni lapsi. Janoan lisää.

Kadonneet askeleet sisältää kuitenkin paljon muutakin. Björkman kuvaa lapsuutensa maisemia, seikkailujen, vaarojen ja yksinäisten itkujen maisemia, jokea, joka on kautta aikojen vetänyt lapsia puoleensa kuin virvatuli. Hän pohtii elämää, vanhenemista ja ikuisuutta, ihmisen sielullisen kehityksen vaiheita, sekä rukouksellista tapaa katsoa maisemaa. Hän siteeraa Rainer Maria Rilkeä, Elvi Sinervoa ja T. S. Eliotia, ja tarkastelee kirjailija Antti Hyryn tekstejä, muun muassa erästä novellia, jossa kirjailija taidokkaasti sukeltaa arkisesta tapahtumasta siihen lapsuuden taianomaiseen hetkeen, jolloin ihminen tulee tietoiseksi itsestään ja kaikki ympärillä oleva saa uuden merkityksen. Kun Björkman toteaa taiteen tehtävän olevan kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme, mietin voisiko sitä enää tuon paremmin sanoa? Kun hän pohtii miten lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina, ja miten jonkin äkillisen muistikuvan herättämät tunteet upottavat meidät tulvan lailla yhtäkkiä ja varoittamatta, tiedän täsmälleen mitä hän tarkoittaa. Ja kun hän kuvaa erään matkustamiseen liittyvän hetken juuri siten, kuin olen sen omassa mielessäni itselleni niin rakkaaseen Lontooseen ensi kertaa matkustaessani ajatellut, olen mykistynyt. Pakahduttaa.

  Joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät. Haltioidumme. Tunnemme, että kuulumme tuohon maisemaan. Saatamme jopa sanoa tulleemme kotiin, ja kuitenkin kaikki on täysin vierasta. Mistä on kysymys? - Tunnistamisesta. Jokin ympäröivässä todellisuudessa on liukunut päällekkäin sisäisen maisemamme kanssa. Haluamme jäädä niille sijoillemme, katsoa maiseman loppuun. Mutta se ei tyhjene eikä paljasta salaisuuttaan. Kuten ei muistimmekaan. Vannomme palaavamme, ja ehkä teemmekin niin.

Oih! Luin Kadonneet askeleet pääsiäisviikonloppuna, ja erityisesti juuri pitkän ja rauhallisen pääsiäisen lukuvalinnaksi kirja oli täydellinen. Lukukokemuksesta muodostui kaunis, henkinen ja hengellinen matka, jolla Björkman johdatti minua suurella lempeydellä. Teos huokuu syvää rauhaa, se sivistää, tekee vähän kipeää mutta on kuitenkin samalla pehmeän lohdullinen ja valoisa. Olen ihaillut näyttelijä Björkmania jo vuosia, mutta nyt hänestä tuli valonkantajani, kirjailija, jonka jokaista sanaa rakastaa ja jonka jokaisen teoksen haluan lukea. Ihmeellistä. Että jotakin näin ihanaa voi olla. Tunnen käyneeni suuren viisauden äärellä ja olen kiitollisuutta täynnä.

(Olen myös vähän hukassa. Näin suuren ihanuuden jälkeen ei voi lukea mitään. Paitsi Björkmaninkin ihailemaa Antti Hyryä, jonka superihanan Aitan luin juuri pääsiäisen alla. Taidan palata takaisin Aittaan, ja lukea sen nyt uudelleen Hannu-Pekka Björkmanin avaamin silmin. ♥ )


Muualla: Ilselä (josta kirjan alun perin bongasin - siitä Minnalle suuri ja sydämellinen kiitos! ♥ ), Oota, mä luen tän eka loppuun, Sinisen linnan kirjasto ja Kujerruksia.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Lissabonin kevät, osa 3

Tässä on nyt pari päivää jo kuljettu pitkin Lissabonia, ensin toissa päivänä kaupungin pieniä yksityiskohtia ihastellen, ja eilen muun muassa merellistä tunnelmaa nuuhkien. Tänään, viimeisenä virtuaalisena matkapäivänä, on aika keskittyä kulttuuriin. Luvassa melkoinen kuvatulva - siispä kiitos ja anteeksi jo etukäteen! :)


Kirjallisuus ja musiikki ovat olennainen osa Lissabonia. Kaupungissa on mahdotonta olla törmäämättä runoilija ja kirjailija Fernando Pessoaan (1888-1935), jota pidetään yhtenä Portugalin ja ylipäänsä oman aikansa Euroopan merkittävimmistä runoilijoista. Ihan konkreettisesti Pessoa on löydettävissä Rua Garretilta, jossa hän istuu pronssiin valettuna kahvila A Brasileiran terassilla odottamassa juttuseuraa. Kuulin ystävältäni, että ohikulkijoilla on tapana asettaa Pessoan sormien väliin palava savuke, mutta tällä kertaa eläessään ahkera tupakoitsija joutui hengittelemään metallisiin keuhkoihinsa vain raikasta ja raitista kevätilmaa. Itsekin istuskelin A Brasileiran terassilla nautiskelemassa espressoa ja ihania portugalilaisia pastel de nata -leivoksia, mutta minulla ei ollut palanpainikkeena Pessoan runoja, vaan ikisuosikkiani ja miehen chileläistä kollegaa, Pablo Nerudaa. Nerudan runotkin sopivat kaikessa merellisyydessään ja intohimossaan erinomaisesti juuri Portugalissa luettaviksi, mutta niistä lisää lähiaikoina.

Kävin tutustumassa myös Pessoan kotimuseoon, jossa runoilijan pieni, vanha huone on vielä entisessä asussaan. Museossa on nähtävillä myös vaikuttava taidekokoelma: brittiläisen Aldous Eveleigh'n Fernando Pessoasta maalaama kuvasarja Identity Parade. Taiteilija on ihaillut suuresti edesmennyttä portugalilaista runoilijaa, ja kahden taiteellisesti lahjakkaan miehen kuvitteellisesta elämän ja kuoleman sekä ajanlaskun ylittävästä ystävyyssuhteesta on syntynyt uskomattoman hieno kokoelma taidetta.











Lissabonin kirjakaupat ovat ihastuttavia ja luokseen houkuttelevia, ja kiertelin niissä paljon vaikka en portugalia osaakaan. Erityisesti viehätyin antikvariaateista, joissa myytiin vanhojen kirjojen lisäksi myös vanhoja ja ihastuttavia gravyyreja.





Portugalista on myös mahdotonta puhua puhumatta fadosta, vanhasta ja tyypillisesti surumielisestä portugalilaisesta kansanmusiikista. Rakastan fadoa, mutta en ole sen suhteen todellakaan mikään asiantuntija - olen aiemmin kuunnellut mielikuvituksettomasti vain fadon kuningatarta, Amália Rodriguesia, sekä fadon nykytähtiä Marizaa ja Carminhoa. Lissabonin Fado-museo oli pakollisten käyntikohteiden listallani, ja siellä nautiskelinkin vanhasta ja uudesta fadosta useiden tuntien ajan. Fado-museota suosittelen jokaiselle Lissabonin-kävijälle, jota fado vähänkään kiinnostaa. Museossa käynnin jälkeen sisin on pakahduttavaa sielukkuutta täynnä. ♥ Luonnollisesti kävin kuulemassa fadoa myös pienessä tascassa Bairro Altossa - se oli monella tapaa unohtumaton ilta. :)










Monelle suomalaiselle se tutuin portugalilaiskirjailija lie nobelisti José Saramago (1922-2010). Katolisessa Portugalissa suhtautuminen tunnetusti kommunistiseen ateistiin oli ristiriitaista, ja valtion vedettyä Saramagon teoksen Jeesuksen Kristuksen evankeliumi pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta mies muuttikin loppuelämäkseen Lanzarotelle. Kaikesta huolimatta Saramagoa ei ole kotimaassaan unohdettu - Casa dos Bicosin edustan pihakiveyksestä löytää kirjailijan kunniaksi kaiverretun pienen ja vaatimattoman (!) muistolaatan, ja sisällä talossa toimii José Saramago Foundationin vuonna 2012 perustama näyttely kirjailijan elämäntyöstä. Itse olen hieman pelännyt vaikeaksi arvelemaani kirjailijaa, mutta rakkaan ystävän suosituksesta otin reissulukemisekseni Saramagon teoksen Kertomus sokeudesta, ja olen sanalla sanoen häikäistynyt. ♥  









Nyt tämä matka alkaa olla lopuillaan, on aika sanoa Lissabonille näkemiin. Toivottavasti viihdyit kanssani! Pääsiäispyhien aikana palailen kera erinomaisten kirjojen, siihen saakka Hyvää pääsiäistä kaikille! 

torstai 17. huhtikuuta 2014

Lissabonin kevät, osa 2

Eilen aloitin kanssanne matkan portugalilaisissa tunnelmissa, tänään on aika jatkaa matkaa ja katsella kaupunkia vähän lisää. Lissabon sijaitsee Tejojoen suulla, Atlantin rannalla. Meri on siis läsnä kaikkialla, se tuoksuu ilmassa ja saa kevyenkin tuulen tuntumaan koleammalta, se näkyy ruokalistoilla (ah niitä suussasulavia grillattuja sardiineja!) ja suolaisten tuulten kuluttamilla seinäpinnoilla. Kun kävelee rantaan, tulee suloisen haikea olo: rantaan verkkaisesti lipuvat aallot tuovat mukanaan viestiä jostain ikiaikaisesta. Menneen maailman tuntu on muutenkin kaupungissa vahva; kiireet ja murheet unohtuvat viimeistään silloin, kun unohtuu katselemaan kadulla lautapelejä pelaavia vanhoja herroja, loputtomia mäkiä ylös ja alas kolistelevia keltaisia raitiovaunuja tai Rossion aukion suihkulähteessä ikuisesti istuvaa kaunista naista. Vaikuttava ja mielikuvitusta stimuloiva on myöskin Carmon maanjäristyksessä tuhoutunut rauniokirkko, jonka käytävillä uskollisimpina vieraina hartaasti tepastelevat kesykyyhkyt, ja jonka kattona on avara taivas.

Paitsi värejä ja muotoja, Lissabon on myös kiehtova sekoitus uutta ja vanhaa, vaurasta ja köyhää. Katukirpputoreilla Kristus-patsaat, alastomat barbie-nuket ja vähän käytetyt pornolehdet nököttävät pöydillä sulassa sovussa. Hulppean asumuksen vierestä löytyy täysin ränsistynyt ovi, joka kätkee taaksensa ties mitä, ja paljon kovia - massiivisia maanjäristyksiä, tulipaloja ja hyökyaaltoja - kokenutta kaupunkia on restauroitu ja uudelleenrakennettu sieltä täältä. Kaikki sopii kuitenkin yhteen, värit, tyylit ja tyylittömyydet eivät riitele keskenään, vaan kaikesta tulee tunne: näin juuri tämän täytyykin olla.

Jaarittelut sikseen, antaa kuvien puhua puolestaan. Lisää ihanaa Lissabonia, olkaa hyvät! ♥























Huomenna vielä jatketaan Lissabonin kaduilla, toivottavasti jaksatte kulkea mukanani! Nyt toivottelen jo pikkuhiljaa hyvää pääsiäistä ja rentouttavia vapaita, mikäli pyhät eivät mene työn merkeissä kuten monella minun kaltaisellani! Itse aloittelen pääsiäisvapaani huomenna, joten tiedossa on ihanan joutilasta oleilua ja kasa loistavaa luettavaa. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...