maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet


Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011. 169 sivua.)

  Vieläkin auringon laskiessa minut joskus valtaa tuo outo levottomuus. Maisema muuttuu emootioksi, tunteeksi, joka valtaa koko tietoisuuteni. Nyt siihen sekoittuu jo muistini aineksia, kuin sirpaleita peilistä, jotka heijastavat maan ja taivaan tuhansin kulmin. Moni asia on saanut selityksensä. Kaipaus täyttymyksensä. Mutta nyt minua kummastuttaa tuo pieni poika lakeuden laidalla. Varpaat lämpimässä mullassa. Mitä hän mietti? Mitä hän odotti? Tekisi mieli kumartua pojan puoleen. Katsoa häntä silmiin ja puhutella. Kertoisin, että hänessä elää ikuinen kaipuu: lapsuudessa vanhuuteen, vanhuudessa lapsuuteen. Ja että tuo kaipaus kasvaisi, kunnes se muuttuisi tuoksi maisemaksi. Joeksi ja pelloiksi ja leppien varjoiksi veden pinnalla. Sitten seisoisimme katoavan hetken rinnakkain. Varjossa nuori mies, valossa jo vanha.

Kadonneet askeleet on teos, joka tuntuu pakenevan määritelmiä. Siitä löytyy monia eri puolia: se on taidekirja, muistelmateos, filosofinen, hengellinen ja meditatiivinen esseekokoelma. Kirjaa lukiessaan kaikenlaisen määrittelyn ja lokeroinnin kuitenkin unohtaa pian, sillä myös näyttelijänä ja näyttelijäntyön professorina tunnetun Björkmanin teksti on niin lumoavaa, että siihen uppoutuu täysin. Koko muu maailma unohtuu.

Teoksen kahden ensimmäisen kolmanneksen ajan Björkman sukeltaa 1500-luvulle ja syventyy Mathias Grünewaldin elämäntyöhön ja hänen tunnetuimpaan teokseensa; Isenheimin luostarikirkon siipialttaritaulun maalauksiin, joista keskimmäisessä esiintyy rujona kuvattu ristiinnaulittu Kristus. Taidehistoriaa voi kirjoittaa kahdella tapaa: niin, ettei asiaan vihkiytymättömän lukijan keskittymiskyky jaksa pysyä yllä, tai niin, että tekstiä lukee kuin olisi kävellyt pitkään janoisena autiomaassa, ja jokainen sana on kuin pisara vettä. Lienee turha sanoa, että Björkman kykenee juuri jälkimmäiseen. Kirja herättää haaveen: voi kunpa voisin tutkia maailman jokaisen alttaritaulun ja taideteoksen Björkmanin lempeällä, rauhallisella ja asiantuntevalla johdatuksella. Kun hän tarkastelee Grünewaldin alttaritaulun, Vermeerin maalauksen tai sadan vuoden takaisen mustavalkoisen lapsuuden kotikyläänsä kuvaavan valokuvan pieniä yksityiskohtia, imen kaiken itseeni kuin pieni lapsi. Janoan lisää.

Kadonneet askeleet sisältää kuitenkin paljon muutakin. Björkman kuvaa lapsuutensa maisemia, seikkailujen, vaarojen ja yksinäisten itkujen maisemia, jokea, joka on kautta aikojen vetänyt lapsia puoleensa kuin virvatuli. Hän pohtii elämää, vanhenemista ja ikuisuutta, ihmisen sielullisen kehityksen vaiheita, sekä rukouksellista tapaa katsoa maisemaa. Hän siteeraa Rainer Maria Rilkeä, Elvi Sinervoa ja T. S. Eliotia, ja tarkastelee kirjailija Antti Hyryn tekstejä, muun muassa erästä novellia, jossa kirjailija taidokkaasti sukeltaa arkisesta tapahtumasta siihen lapsuuden taianomaiseen hetkeen, jolloin ihminen tulee tietoiseksi itsestään ja kaikki ympärillä oleva saa uuden merkityksen. Kun Björkman toteaa taiteen tehtävän olevan kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme, mietin voisiko sitä enää tuon paremmin sanoa? Kun hän pohtii miten lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina, ja miten jonkin äkillisen muistikuvan herättämät tunteet upottavat meidät tulvan lailla yhtäkkiä ja varoittamatta, tiedän täsmälleen mitä hän tarkoittaa. Ja kun hän kuvaa erään matkustamiseen liittyvän hetken juuri siten, kuin olen sen omassa mielessäni itselleni niin rakkaaseen Lontooseen ensi kertaa matkustaessani ajatellut, olen mykistynyt. Pakahduttaa.

  Joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät. Haltioidumme. Tunnemme, että kuulumme tuohon maisemaan. Saatamme jopa sanoa tulleemme kotiin, ja kuitenkin kaikki on täysin vierasta. Mistä on kysymys? - Tunnistamisesta. Jokin ympäröivässä todellisuudessa on liukunut päällekkäin sisäisen maisemamme kanssa. Haluamme jäädä niille sijoillemme, katsoa maiseman loppuun. Mutta se ei tyhjene eikä paljasta salaisuuttaan. Kuten ei muistimmekaan. Vannomme palaavamme, ja ehkä teemmekin niin.

Oih! Luin Kadonneet askeleet pääsiäisviikonloppuna, ja erityisesti juuri pitkän ja rauhallisen pääsiäisen lukuvalinnaksi kirja oli täydellinen. Lukukokemuksesta muodostui kaunis, henkinen ja hengellinen matka, jolla Björkman johdatti minua suurella lempeydellä. Teos huokuu syvää rauhaa, se sivistää, tekee vähän kipeää mutta on kuitenkin samalla pehmeän lohdullinen ja valoisa. Olen ihaillut näyttelijä Björkmania jo vuosia, mutta nyt hänestä tuli valonkantajani, kirjailija, jonka jokaista sanaa rakastaa ja jonka jokaisen teoksen haluan lukea. Ihmeellistä. Että jotakin näin ihanaa voi olla. Tunnen käyneeni suuren viisauden äärellä ja olen kiitollisuutta täynnä.

(Olen myös vähän hukassa. Näin suuren ihanuuden jälkeen ei voi lukea mitään. Paitsi Björkmaninkin ihailemaa Antti Hyryä, jonka superihanan Aitan luin juuri pääsiäisen alla. Taidan palata takaisin Aittaan, ja lukea sen nyt uudelleen Hannu-Pekka Björkmanin avaamin silmin. ♥ )


Muualla: Ilselä (josta kirjan alun perin bongasin - siitä Minnalle suuri ja sydämellinen kiitos! ♥ ), Oota, mä luen tän eka loppuun, Sinisen linnan kirjasto ja Kujerruksia.

10 kommenttia:

  1. Kuulostaa täydelliseltä pääsiäiskirjalta! Kirjassa tuntuu olevan myös kaikki tarpeellinen. Maiseman ja kotiinpalaamisen tunteet, taide... Tampereen kaunein rakennus taustalla. <3

    VastaaPoista
  2. Sain Sara tämän kirjan muutama vuosi sitten anopiltani joululahjaksi. Näin tuossa pienessä pojassa lakeuden laidalla oman isäni & kirjassa oli myös muutoin paljon koskettavia asioita.
    Tämä oli varmasti ihana pääsiäisen lukukokemus!

    VastaaPoista
  3. Nyt täällä vaan haukon henkeäni ja värisen. Minäkin olen ihaillut Björkmania jo pitkään joistakin täysin määrittelemättömistä syistä. Kun tyttäreni oli pieni ja kävimme leikkipuistossa oli tuo puisto Björkmanin reitin varrella ja hän meni siitä usein ohi, poikkesipa joskus puistoonkin. Ajattelin aina, että onpa kiinnostava ihminen, siis tuntematta häntä mitenkään sen enempää.

    Nyt kun luin tämän kuvauksesi niin ... en osaa sanoa ... tuntuu todella jotenkin sellaiselta, että ollaan jonkin äärellä ... että Björkman on sukulaissielu. Kiitos Sara tästä. Nyt suorastaan pelottaa tätä alkaa joskus lukea. Jotakin sellaista perustavanlaatuista maailman liikahtamista. Hurjaa. Tämä varmasti on ollut aivan täydellistä pääsiäislukemista.

    VastaaPoista
  4. Kirja ja kirjailija-näyttelijä kiinnostavat minua. Uskonnollisuus ja hengellisyys eivät nykyään ole suurta huutoa, sen sijaan ateismi on muodissa. Ateismia tyrkytetään nykyään niin paljon, että kyllästyttää. Erityisesti ärsyttää se, että ateistismia pidetään älykkyyden synonyymina. Ateistiksi tunnustautuminen ei nykyään vaadi rohkeutta, mutta sen sijaan uskovaiseksi tunnustautuminen vaatii. Mielenkiintoinen kirja. Björkmannin kirjoitustyyli vaikuttaa näytteesi perustella erittäin hyvältä!

    VastaaPoista
  5. Kiitos, että palautit mieleeni tämän kirjan. Tämä on varmaankin kuulunut minulla takaraivossa osastoon, pitäisi joskus lukea. Nyt kirjoitit taas niin koukuttavan arvion, että tilasin samantien kirjan antikvariaatista. Tämä tuntuu kirjalta, jonka haluan lukea hitaasti ja alleviivaten, joten kirjaston kirja ei nyt kelpaa. Kiitos ja ihanaa maanantai-iltaa sinne!

    VastaaPoista
  6. Olen palannut tähän tekstiisi ja tuohon kuvaan (!!!!!!!) jo niin monta kertaa ettet usko. <3

    Hieno teksti, kiitos! Ja kuva on niin hieno, ettei voi olla tosikaan.

    VastaaPoista
  7. Niin mun piti vielä sanoa, että sinut on haastettu.

    VastaaPoista
  8. Oi oi, miten ihana kuva ja teksti! <3

    Hyvää kirjan ja ruusun iltaa sinulle! :)

    VastaaPoista
  9. Oi Sara, ihana sinä. Muistan tämän kirjan ja sen miten se herätti minussa kaipuun katsella valoja, valoja, valoja. Hieno kirja, hieno Björkman. Ja upea kuva kauniista kirjasta. Huokaus. Mainiota viikonloppua!

    VastaaPoista
  10. Voi miten ihana blogi! Eksyin tänne vahingossa, kun etsin tietoa HP Björkmanista tehdäkseni hänelle kimppua uuden kirjan julkistamistilaisuuteen :) Nyt olen lumoutuneena lueskellut kirjoituksiasi ja laittanut monta kirjavarausta kirjastoon. Onneksi täällä Klaukkalassa on kaikki nopeasti saatavilla. Sopii hyvin tällaiselle innostuksen vallassa olevalle hätähousulle :) Kohta meillä kuullaan taas tutut "kuinka kauan sä meinaat vielä lukea"-kommentit miehen suusta :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...