Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016. 378 sivua. Alkuteos The Buried Giant, 2015. Suomentanut Helene Bützow.)

Britteinsaaret, 500-luku. Kuningas Arthur on kuollut, ja kelttien ja saksien väliset veriset taistelut ovat historiaa. Kansalaiset elävät näennäisesti sovussa, mutta heidän elämäänsä hankaloittaa merkillinen unohduksen paino: on kuin menneisyys olisi kadonnut sakeaan sumuun ja muistojen päällä olisi harso. Ihmiset eivät kunnolla muista vuosien, tai edes muutaman tunnin takaisia tapahtumia, eikä kukaan tiedä mistä muistamattomuus johtuu. Kristinusko on vielä nuori, ja sen rinnalla elävät pelot ja taikausko, usko pahoihin henkiin ja paholaisiin ihmisten joukossa. Voiko muistamattomuuden aiheuttaa kirous, vai onko se itsensä Herran aikaansaannosta?

Pienessä kelttikylässä elää iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice. Heidän elämänsä on verkkaista, huomaamatonta ja osin eristäytynyttä, mutta pitkät illat pimeässä kammiossa ilman kynttilää ja kokemukset siitä, että heitä kohdellaan yhteisössään väärin ja huonosti saavat aikaan jatkuvaa ahdistusta. Vanhukset muistavat hämärästi, että heillä on jossakin toisessa kylässä elävä poika, ja he päättävät lähteä pitkälle ja haastavalle matkalle tavatakseen lapsensa pitkästä aikaa. He toivovat matkallaan voivansa myös selvittää, mikä ihmisiä piinaavan unohduksen sumun aiheuttaa.

  "Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan hyvin varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö ole parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"
  "Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta." 
  "Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?" 
  "Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

Aluksi matka sujuu rauhallisesti, mutta pian Axlin ja Beatricen seuraan liittyvät mestari Wistan, neuvokas ja rohkea saksisoturi, sekä hengenvaarassa oleva nuori Edwin, jonka hengen Wistan on jo kertaalleen pelastanut. Seurue jatkaa matkaa nelistään. Joukkoon liittyy vielä yksi hahmo: iäkäs, pitkänhuiskea ja nukkavieru ritari sir Gawain, suuren Arthurin veljenpoika, jonka elämäntehtävänä on surmata seutua piinaava raivoisa lohikäärme. Axlin ja Beatricen matka muuttuu yllättäen seikkailuksi, matkaksi kohti pesässään uinuvaa naaraslohikäärmettä, jonka olemassaolossa tuntuu olevan avain koko kansan kohtaloon.

Kazuo Ishiguro on yksi lempikirjailijoistani. Hänen tuotantonsa lukeminen on aina yhtä riemastuttavaa, sillä tyylillisesti hän on alati uusiutuva, ja hänen tekstinsä tuottavat aina yhtä suuren lukunautinnon, kirjoittaapa hän mitä tahansa: olen rakastanut hänen novellejaan, Iso-Britanniaan ja Kaukoitään sijoittuvia romaanejaan - ja nyt tätä miehen tuoreinta teosta, joka on tyylipuhdasta historiallista fantasiaa. Haudattu jättiläinen onkin kuin verkkainen, muinaiseen Britanniaan sijoittuva Game of Thrones.

Haudattu jättiläinen on todella merkillinen kokonaisuus: se on samanaikaisesti hyvin verkkainen ja toisaalta miltei pulssia nostattavan jännittävä seikkailukertomus, ja se on hitaudessaan unettava ja samalla varsin koukuttava romaani. Kirjan mystinen tunnelma lumoaa, ja muistamisen, unohtamisen ja anteeksiannon tematiikalla allegorisia ulottuvuuksia rakenteleva tarina saa pinnistelemään, kun mielessään yrittää miettiä mitä kirjailija kaikella haluaa sanoa. Mieleen nousee kysymyksiä: Onko muistaminen aina tärkeää, vai onko unohtaminen joskus armeliaampaa? Voivatko sukupolvet oppia mitään, jos aiempien polvien kokemukset unohdetaan? Onko muistaminen edellytys kostolle, tai unohtaminen anteeksiannolle - vai onko ihmisellä voimaa ja viisautta toimia toisin?

Toisaalta tarina vetää imuunsa ihan sellaisenaan. Ishiguron luomassa maailmassa soturit ja ritarit ratsastavat hevosillaan miekat tanassa, suuri viisaus lepää munkkien kaapujen peittämillä hartioilla, ja elämä jättiläisten, keijukaisten, pelsepuupien, hirviöiden ja lohikäärmeiden keskellä on arkipäivää. Näitä elementtejä kirjailija käyttää taiten, ja lopputulos on niin tyylikäs, unenomainen ja taidokas, että kirja ei päästä otteestaan pitkään aikaan lukemisen jälkeen. Koskettavimmaksi lukiessani koin tarinan yllä vahvasti leijuvan armon tuntemuksen, vanhan parin välisen rakkauden ja anteeksiannon, sekä kauniisti kirjoitetut lautturikohtaukset, joihin Ishiguro on selvästi ammentanut muinaisista mytologioista.

  Tervehdin soutajaa tyytyväisin mielin, astun hänen keinahtelevaan veneeseensä, vesi loiskii ympärillä, ja airojen ääntä kuunnellessani saatan torkahtaa hetkeksi. Ja havahdun nukuksista puolivalveille, näen auringon laskevan veden yllä, ranta jää taakse, vaivun taas uneen ja herään lopulta soutajan lempeään ääneen. Ja jos hän esittää minulle kysymyksiä, niin kuin jotkut sanovat hänen tekevän, vastaan rehellisesti, sillä mitä salattavaa minulla enää olisi?

Haudatun jättiläisen kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijan myös muinaisbrittiläiseen maisemaan. Matkanteon vaikeutta kuvataan osuvasti: kunnollisia suunnistamista helpottavia polkuja ei ole, maastossa liikkumista hankaloittavat ohdakkeet ja rehottava aluskasvillisuus, ja ylämäissä ja liejukoissa vanhusten kulku on hyvin hidasta. Matkanteko on paitsi vaikeaa, myös vaarallista, sillä kulkija altistuu huonon sään, pahojen ihmisten, petojen ja yliluonnollisten voimien hyökkäysten armoille. Silti maisema lumoaa: tuuliset nummet, polvenkorkuiset kanervat, kaikkialla kasvavat piikkiherneet ja yksinäiset, kumaraan painuneet puut kuulostavat yksinkertaisesti niin ihanan brittiläisiltä. Lukiessa tuntuu koko ajan pieni pakahdus ja onni: on mahtavaa saada kulkea Axlin ja Beatricen rinnalla ja nähdä sielunsa silmin kaikki se, jonka Ishiguro niin eläväksi kirjoittaa. Kun matka vielä tarjoaa syvällistä pohdiskelua ja jättää sieluun lempeän jälkensä, on kirjassa koko lailla kaikki kohdillaan.

Haudattu jättiläinen on hieno, hämmentävä ja varmalla otteella taidokkaasti suomennettu romaani, jonka sivuille haluan palata vielä joskus. Niillä ovat seikkailleet myös mm. Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 2 - Matkakertomus