Savonlinnan Oopperajuhlat: Norma

Norma 3.8.2016
Musiikki: Vincenzo Bellini
Libretto: Felice Romani (perustuu Alexandre Soumet'n traagiseen runoelmaan Norma)

Musiikinjohto: Gianandrea Noseda
Ohjaus: Vittorio Borrelli (alkuperäisohjaus Alberto Fassini)
Kuoron valmennus: Claudio Fenoglio
Kantaesitys Milanon Teatro alla Scala -oopperatalossa 26.12.1831
Kaksi näytöstä, kesto n. 3 tuntia 15 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Severio Santoliquido & Claudia Boasso, puvut William Orlandi, valaistus Andrea Anfossi

Teatro Regio Torinon orkesteri ja kuoro

Norma (Elena Mosuc, sopraano) on gallialainen ylipapitar, joka on vannonut valan ja lupautunut pyhittämään elämänsä uskolle ja elämään selibaatissa. Hän on kuitenkin rakastunut roomalaiseen prokonsuli Pollioneen (Gregory Kunde, tenori) ja saanut tälle kaksi lasta. Suhde ja lapset on pidetty salassa. Nyt Pollione on kuitenkin lakannut rakastamasta Normaa ja iskenyt silmänsä kauniiseen Adalgisaan (Veronica Simeoni, mezzosopraano), joka on nuori papitar ja Norman ystävä - yhtä lailla selibaattilupauksen tehnyt nainen. Kuvio paljastuu Normalle, ja hän vannoo kostoa petturimaiselle Pollionelle.

Muuallakin kuin päähenkilöiden sydämissä kuohuu: Gallia ja Rooma ovat sotatilassa. Erinäisten käänteiden jälkeen Pollione jää kiinni liikuskellessaan gallialaisten luostarissa. Papisto, druidit, papittaret ja sotilaat kokoontuvat temppeliin uhratakseen Pollionen jumalille, ja Norma tuntee koston hetkensä koittaneen. Hän haluaisi kostaa myös Adalgisalle, mutta säästää tämän hengen ja tunnustaa lopulta kansalle rikkoneensa itse uskollisuusvalansa ja asettuvansa uhriksi Pollionen rinnalle. Ennen kuolemaansa Norma paljastaa isälleen, ylipappi Orovesolle (Michele Pertusi, basso), että hän on pettänyt selibaattilupauksensa ja hänellä on kaksi lasta. Lopuksi Norma ja Pollione kävelevät roviolle kohti kuolemaansa.


Tällä viikolla toteutui yksi pitkäaikaisista haaveistani, kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan Savonlinnan Oopperajuhlille. Ihka ensimmäiseksi Savonlinna-oopperakseni valikoitui juuri keskiviikkona ensi-iltansa saanut Teatro Regio Torino -oopperatalon vierailuesitys, Bellinin Norma. Miljöönä Olavinlinna oli upea, ja jo pelkästään Kyrönsalmen rantaan ja linnan liepeille saapuminen tuntui jotenkin taianomaiselta. (Olin kaikesta niin tohkeissani, että unohdin kameranikin autoon, ja siksi en saanut linnasta yhtään oikeasti hyvää kuvaa.) Norma olikin sikäli loistava valinta, että bel canto -tyylilajia edustavana oopperana sen musiikki ja lauluosuudet ovat taivaallisen kauniita, ja juuri laulusuoritusten kauneudessa ja puhtaudessa torinolaiset tekivät suuren vaikutuksen. Laulu oli aivan mykistävän hienoa kuultavaa. Normaa on tehnyt tunnetuksi mm. Maria Callas - ehkäpä maailman paras sopraano kautta aikojen - joten tämän oopperan kohdalla odotukset ovat aina korkealla.

On aina mielenkiintoista päästä näkemään sellaisia oopperaproduktioita, joissa tekijäkaarti on itselle ennestään täysin vieras. On jännittävää seurata vieraan kapellimestarin - ja toki etenkin pääosien esittäjien - eläytymistä ja kehonkieltä, kuunnella tuttuja aarioita vieraiden laulajien esittäminä ja tarkkailla itsessään sitä hetkeä, kun esitykseen solahtaa täysin sisään ja huomaa poimivansa laulajien joukosta ne, jotka nousevat omiksi suosikeiksi. Torinolaisten Normassa omat suosikkini erottuivat jo alkuvaiheessa: tenori Gregory Kunden ja mezzosopraano Veronica Simeonin lavakarismat olivat vertaansa vailla. He paitsi lauloivat häikäisevän hyvin, myös näyttelivät taidokkaasti.

Ikävä kyllä Normaa esittäneen sopraano Elena Mosucin kohdalla petyin juuri siihen, että vaikka hän lauloi taivaallisen kauniisti, oli esiintyminen muuten hieman vaisua. Norman rooli on kaikin puolin erittäin vaativa: sopraanon tulisi kyetä laulamaan lyyrisesti haasteelliset aariat ja duetot runsaine juoksutuksineen teknisesti täydellisen puhtaasti, ja samalla näytellä traagisen kohtalon kokevan tuskaisen naisen rooli uskottavasti, siten että myös katsojan sydän tuntuu pakahtuvan tuskasta. Mosucin ilmaisu oli kuitenkin melko laimeaa, ja koska näin lavalle erinomaisen hyvin rivin kolme paikaltani, tuntui, että sopraanolla oli sama, hieman hukassa oleva mutta alakuloinen ilme kaikissa tilanteissa, oli kyse sitten rakkaudesta, rakastetun petoksen aiheuttamasta tuskasta, uudelleen löydetyn ystävyyden aiheuttamasta onnesta tai Norman aikeesta surmata omat lapsensa. Lopussa Norma ja Pollione joutuvat yhdessä polttoroviolle, ja kun nainen hyvästelee lapsensa, voisi kuvitella että minullakin katsojana olisi ollut vaikeaa hillitä itseäni - mutta ei, itselleni täysin poikkeuksellisesti katsoin koko oopperan kuivin silmin. Mosucin kohdalla tuntui, kuin olisi ollut kuuntelemassa taivaallisen kaunista konserttia, mutta siinä kaikki. Harmillista.

Torinolainen oopperakuoro oli kuitenkin todella vaikuttava, oopperan puvustus oli lumoava ja hyvin yksinkertainen kivipaaseja esittävä lavastus tuntui sopivan Olavinlinnan puitteisiin oikein hyvin. Myös valaistus oli sopivan dramaattinen. Huikean upeat laulusuoritukset ja etenkin Kunden ja Simeonin mukaansa tempaavat näyttelijäsuoritukset pelastivat paljon, ja loppujen lopuksi esitys jätti hyvän mielen ja tyytyväisen olon, vaikkei se itselleni aivan napakymppi ollutkaan. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa vuotuinen perinne: jatkossa Oopperajuhlille on päästävä vähintään kerran kesässä.

Rakkaille ystävilleni vielä suurkiitokset seurasta. Ilta oli erityisen lumoava juuri teidän seurassanne! ♥

*****

Palaan pyhänä blogiin vastailemaan edellisten postausten kommentteihin (kiitos niistä kaikista!) ajan ja ajatuksen kanssa. Sitä ennen vielä vähän Tampereen Teatterikesää ja yksi kappale Eppujen megakonserttia. Ja tätä kirottua kesäflunssaa, jonka vuoksi jouduin perumaan toisen Savonlinna-päiväni, huoh. Ihanaa viikonloppua kaikille! ♥