Antti Tuuri: Pitelemättömät

Antti Tuuri: Pitelemättömät (Otava, 2015. 221 sivua.)

  - Naisesta voi tulla miehen ystävä vain seuraavassa järjestyksessä: ensin tuttava, sitten rakastajatar, sitten ystävä, minä sanoin. 
  - Tšehov, Saara sanoi. 
  - Mistä tiesit, minä kysyin. 
  - Kuulin aikoinaan sinulta, Saara sanoi. 
  - Ennen vai jälkeen, Liina kysyi. 
  - Ennen vai jälkeen mitä, Saara kysyi. 
  - Ennen vai jälkeen kun teistä tuli hyvät ystävät, Liina sanoi.

Tarinan kertoja on keski-ikäinen kääntäjä ja kirjoittaja. Hän on vuokrannut tutkijavaimonsa kanssa talon Italiasta, Rooman lähistöllä sijaitsevasta Mazzano Romanon pikkukaupungista. Mies kääntää Goethen Värioppia ja Kaarina-vaimo jatkaa filosofi Martin Buberin tutkimista, josta on vuosien varrella muodostunut hänen elämäntyönsä. Lokakuinen Italia hehkuu lämpimänä, ilma on kirkas ja taivas azurinsininen, ja pariskunnan arkea määrittävät säntillinen ja kurinalainen työskentely sekä kahdenkeskinen rauha. Kunnes tulee puhelu: kaksi suomalaisnaista ilmoittaa tulevansa joksikin aikaa majailemaan pariskunnan luo.

Liina ja Saara ovat taiteilijoita, ja tuttuja kääntäjämiehen menneisyydestä: toinen on hänen entinen vaimonsa ja toinen vanha ystävä. Naisilla on keskenään muutakin yhteistä, sillä he ovat olleet naimisissa saman miehen, lakimies Järvikannaksen kanssa, joka taas on aivan pitelemätön mies. Itse asiassa naiset pakoilevat Järvikannasta Italiassakin, sillä hankalana ja likimain hulluna tunnettu mies on ilmoittanut olevansa matkalla Suomesta Roomaan ex-vaimojaan tapaamaan.

  - Aviomies on tullut, minä sanoin. 
  - Kumman, Guido kysyi. 
  - Molempien, minä sanoin.

Antti Tuuri on yksi suosikkikirjailijoistani, jonka romaaneja lukiessa osaa yleensä odottaa saavansa tietynlaisen lukukokemuksen: vähäeleistä, lakonista tekstiä, joka usein sisältää kuivaakin kuivakampaa huumoria ja suuria asioita ja tunteita, joita ei kuitenkaan vyörytetä lukijan eteen vaan joita saa pikemminkin lukea rivien väleistä. Teksti on aina pohjalaisella tavalla jäyhää ja tyylikästä, ja useimmiten vakavaa tai vieläkin vakavampaa. Siksi Pitelemättömät onkin melkoinen yllätys, sillä se on aivan erilaista Tuuria - kirjan huumori on nimittäin paikoin aivan hulvatonta! Tekstistä löytyy kaikkea sitä, josta vanhan kunnon Tuurin tunnistaa, mutta lakonisuuden ja vähäeleisyyden rinnalla tekstistä huokuu suorastaan italialaishenkinen rento meininki.

Tarinan huumori kiertyy pitkälti Järvikannaksen hahmon ympärille. Mies on yksi erikoisimmista henkilöhahmoista pitkään aikaan, eikä hänessä siltikään ole mitään yliampuvaa. Röyhkeä, suorasanainen, itsekäs ja häijy Järvikannas on mies, jonka kaltaisia varmasti löytyy tosielämästä moniakin. Hahmo on rakennettu taiten, kuten vain taitava ammattilaiskirjailija osaa. Miehen edesottamuksista lukiessa kokee valtavaa myötähäpeää, ja silti samaan aikaan naurattaa. Myös Tuurin dialogi ihastuttaa: se on niukkaa, napakkaa ja oivaltavaa, ja juuri sellaisenaan tavattoman hymyilyttävää.

Herkullista on myös paljon matkustelleen Tuurin Italian ja italialaisuuden kuvaus. Mies ei paljoa maalaile, mutta silti kuva pienestä rinteeseen rakennetusta kaupungista tunnelmallisine pikkukujineen, vanhoinekaupunkeineen, perheravintoloineen ja sekatavarakauppoineen välittyy vahvana. Kirjan luettuani halusin vielä nähdä kuvan Mazzano Romanosta, enkä oikeastaan yllättynyt yhtään, kun kaupungin kuvaa googletellessani päädyin heti erään säätiön sivustolle, josta selvisi, että Antti Tuurikin on aikoinaan oleskellut Mazzano Romanossa kirjoittamassa romaania. Siltä se lukiessa tuntuikin, että mies kirjoittaa maisemista joita on omin silmin katsellut, ja kaduista joilla on itse kuljeskellut. Aika hurmaavaa - ja matkakuumetta kohottavaa.

Pitelemättömät on rento, hauska ja valoisa kirja, josta jää kivasti kuplivan hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tuurin hulvattomassa kyydissä ovat viihtyneet myös Anu, Arja, Jorma Melleri, Raija Hakala sekä Taina ja Tomi.