keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Viita 1949

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Viita 1949 25.10.2016
Käsikirjoitus: Heikki Salo 
Ohjaus: Sirkku Peltola 
Laulujen sanoitukset: Lauri Viita ja Heikki Salo 
Musiikin sävellys ja johto: Eeva Kontu 
Musiikin sovitus: Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors 
Kantaesitys TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 25.10.2016 
Kesto n. 3 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen) 
Koreografia Virve Varjos, lavastus Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Jaana Aro, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pia Kähkönen, tuottaja Heidi Kollanus, apulaistuottaja Elise Richt 
Rooleissa: Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela, Eriikka Väliahde, Santeri Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Laura Hänninen

Nykyhetkessä eletään vuotta 1949. Lauri Viita (Tommi Raitolehto) on saavuttanut mainetta ja menestystä esikoisrunoteoksellaan Betonimylläri. Miehen ensimmäinen avioliitto hänen kahden lapsensa äidin, Kerttu Solinin (Suvi-Sini Peltola), kanssa on päättynyt eroon, ja hän on jo uusissa naimisissa runoilijatar Aila Meriluodon (Laura Hänninen) kanssa.

Nyt Viita palaa junalla Helsingistä käytyään keskustelemassa saturunoelmansa Kukunor käsikirjoituksesta kustantajan kanssa. Reissu on tuottanut pettymyksen ja runoilija jää junasta Tampereella tyhjin käsin, vailla kustannussopimusta. Miehen mieli on matalalla ja hän miettii, pitäisikö lopettaa kirjoittaminen ja aloittaa alusta. Palata kirvesmiehen työhön ja rakkaan Kertun luo. Palata kotiin, Pispalaan. Näihin mietteisiin on kuitenkin muillakin ihmisillä sanansa sanottavana.

  Runous on keskimäärin paskaa. Mutta Viiran Laten runot me osataan ulkoo kaikki. Ne ei oo paskaa.

Muistoissa, unissa ja mielikuvituksessa Viita palaa menneisyyteen: Omaan lapsuuteensa, Suomen sisällissotaan, joka on jättänyt veriset jälkensä perheeseen ja koko Pispalaan. Nuoruusvuosiin, ensirakkauteen Kertun kanssa. Viidan tarinaa kertovat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahari (Jari Ahola), runoilijan itsensä luomat peikkohahmot.

(Kuvassa Jari Ahola ja Petra Ahola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Petra Ahola, Eriikka Väliahde, Laura Hänninen, Jari Ahola ja Jyrki Mänttäri. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Sanonpahan vain, että huh! Viita 1949:n ensi-ilta on takana, ja tunnen olevani tämän blogitekstin kanssa mahdottoman tehtävän edessä. Olen syvästi vaikuttunut ja vielä tunteja esityksen jälkeen jotenkin ihan sekaisin - haluaisin sanoa niin paljon, ja silti tuntuu ettei ole sanoja, on vain pelkkää syvää hiljaisuutta. Tältä tuntuu, kun taide kouraisee syvältä ja jättää jäljen - eikä mitään pientä hipaisua, vaan enemmänkin sellaisen kuin olisi isketty moukarilla.

Tiesin ja uskalsin odottaa hyvää, sillä jos näytelmää ovat tekemässä Heikki Salo (Suomen paras lauluntekijä ja sanoittaja), Sirkku Peltola (rautainen ja palkittu teatteriammattilainen) ja Eeva Kontu (muusikko, kapellimestari, ja nyt myös säveltäjä Herran armosta), en tiedä mitä olisi pitänyt tapahtua että noin timanttisella porukalla olisi saanut tämän produktion ryssittyä. Mutta silti näytelmä pääsi yllättämään. En muista viime vuosilta kuin yhden toisen musiikkinäytelmän, jossa kaikki on näin kertakaikkisen napakasti kohdallaan, ja se on Pirkko Saision SLAVA! Kunnia Kansallisteatterissa 2015.

Huoh, en edes tiedä mistä aloittaa...

No, vaikka siitä, että Heikki Salon käsikirjoitus on aivan huikean hyvä! Näin toistaiseksi vain Viidan runoja lukeneena minun oli vaikeaa erottaa milloin teksti oli Viidan, milloin Salon kynästä, niin saumattomasti ne liukuivat limittäin. Kielessä on ilahduttavaa leikkisyyttä ja notkeutta, ja peikkohahmojen riimittely voisi olla suoraan Betonimyllärin sivuilta. Viidan tekstejä paremmin tunteva ystäväni ilahtui siitä, miten paljon miehen runoja ja esimerkiksi Moreenin sisältöä käsikirjoitukseen on ujutettu, ja miten luontevasti kaikki sulautuu yhteen. Sama pätee myös tapahtumiin: teksti on fragmentaarista, muistoja ja muistikuvia, autenttisia kirjeitä, faktaa ja fiktiota, reaalimaailmaa ja mielikuvitusta, joiden raja on häilyvä. Ja silti kaikesta syntyy napakka ja täydellisen muotoiseksi hiottu kokonaisuus.

Myös Salon draamantaju on erinomainen: ensimmäisessä näytöksessä hän kuljettaa katsojan läpi sisällissodan ja sellaisten tunnetilojen, että sydän on särkyä palasiksi, mutta siirtymä syvistä vesistä matalampiin tulee juuri oikealla hetkellä, ja väliajalle lähdettäessä olo on vain mukavasti kupliva, eikä kahvitauko mene itkua tyrskiessä. Tästä tietenkin kiitos yhtä lailla Sirkku Peltolalle - näytelmän ohjaus on kertakaikkisen komeaa työtä. Ja se musiikki, voi luoja! Eeva Kontu on säveltänyt Viidan ja Salon teksteihin niin uskomattoman upeat musiikit, että katsomossa oli melkein vaikeaa kestää. Kontun orkesteri soitti kuin unelma, ja aivan erityisesti rakastuin lukuisiin ihaniin sello-osioihin. Heikki Salo on todennut, että "Viita oli aika rokkari äijä, suurisuinen ja leso jätkä", ja näytelmän musiikeissa on juuri sopivassa suhteessa rockia, intohimoa, herkkyyttä ja haikeutta.

Huikealta tuntui myös se, että Salon käsikirjoitus on selvästi tehty paitsi pieteetillä, intohimolla ja Viidan teksteihin ja ajatusmaailmaan niiden syvimpiä syövereitä myöten uppoutuen, myös edesmennyttä (ja tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävää) kirjailijaa suuresti kunnioittaen. Kammoan semmoista ajatusmaailmaa, että ihminen on yhtä kuin sairautensa, mutta ikävä kyllä sentyyppiseen ajatteluun törmää usein, niin tosielämässä kuin taiteessakin. Mutta ei Eino Salmelaisen lavalla tämän produktion puitteissa, sillä Salo ei mässäile Viidan psykiatrisella tilalla, tai tee siitä numeroa. Äänen saa persoonallinen, lahjakas ja karismaattinen kirjailija - ei mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Entäs näyttelijät sitten? Huikeaa työtä, ihan jokaikiseltä! Tommi Raitolehto ei vain esitä Viitaa, vaan on hän - niin vahva, karismaattinen ja läsnäoleva. Lisäksi aivan erityisesti sykähdyttivät Suvi-Sini Peltola ja Eriikka Väliahde (joista kummastakin on viime vuosina tullut suursuosikkini!), kummaltakin nähtiin aivan uskomattoman upeaa tulkintaa, eläytymistä ja heittäytymistä, sekä kuultiin todella vahvaa ja kaunista laulua. Raitolehdon ja Peltolan kemiat olivat kohdallaan - ja se on katsojan kannalta aina kutkuttavan ihana asia. Myös kaikki joukkokohtaukset tanssikoreografioineen olivat mahtavaa seurattavaa.

Lavastus ja valaistus olivat upeat, ja taustan videot ja valokuvat niin vaikuttavia, että välillä jo pelkkä taustakuva riitti nostattamaan palan kurkkuun. Myös loppukohtauksen toteutus oli miltei itkettävän hieno - kun Viidan käsinkirjoitettu teksti virtasi näyttämöllä, näyttelijät lauloivat miehen ehkä tunnetuinta runoa, Alfhildia, ja Raitolehto-Viita istui lavan edustalla pitäen tiivistä katsekontaktia yleisöön, tuntui kuin Lauri Viita itse olisi ollut siinä hetkessä hengessään läsnä.

Kun esitys loppui ja katsomon valot syttyivät, tuntui suorastaan julmalta pilalta keräillä penkistä itsensä ja omaisuutensa, ja siirtyä ulos lokakuiseen mustaan koleuteen, joka imeytyy luihin ja ytimiin, kun joka solullani olisin vain halunnut jäädä kellumaan teatterin lämpöön, maagiseen tunnelmaan ja siihen kaikkeen, jonka juuri olin saanut kokea. Oikeastaan olisin halunnut ottaa kaukosäätimen, kelata esityksen alkuun ja katsoa sen heti uudestaan. Kotona avasin heti netin, ja melkein itkin ilosta, kun totesin, että näytelmä jatkaa ohjelmistossa toukokuun loppuun asti. Itseni tuntien löydän itseni katsomosta vielä ainakin kerran, pari. Ja samaa kehoittaisin muillekin yhtään teatterista kiinnostuneille, sillä on sulaa hulluutta jättää Viita 1949 kokematta. Tässä on nimittäin vuoden teatteritapaus, ehdottomasti!

(Kuvassa Laura Hänninen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Tommi Raitolehto, Jari Leppänen ja Santeri Mäntylä. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Viita 1949:n Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

6 kommenttia:

  1. Kuullostaa todella hyvältä, voi kun voisi itsekin nähdä sen! Ja pidän sun tyylistä kirjoittaa! Itse vasta kirjablogin alitteena, on kiva käydä lukemassa teidän konkareiden blofeja ja sinun on vielä niin kauniin näköinen. :) Omani löytyy arcakiraniia.blogspot.fi.. -peace!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kira Niia, kiitos ihanasta kommentistasi - anteeksi että vastaaminen kesti näin kauan! :) Tulenkin kurkkaamaan blogiasi!

      Ja tätä näytelmää todella suosittelen, että jos vain on pienikin mahdollisuus tehdä teatterireissu Tampereelle niin ehdottomasti kannattaa. :)

      Poista
  2. Kylläpäs kirjoitat niin mehukkaan monipuolisesti, mutta mikäpä ettei, olihan näytös melkoinen spektaakkeli! Hienoa, että Lauri Viita tulee tutuksi nyt monesta suunnasta :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...