Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016. 403 sivua.)

Pabloa ei enää ole. 

  En voi ajatella meneväni joku päivä Pablon luokse, käväisemään. 

  Niinhän olen ajatellut kaikki nämä vuodet. Joka ainoa päivä. 

  En ole mennyt, en kertaakaan. 

  Mutta olisin voinut. 

  Nyt en voi. 

En voi. En koskaan enää.

On aivan tavallinen marraskuinen maanantaiaamu, kun mies aamukahvia juodessaan huomaa lehdestä Pablon kuolinilmoituksen. Paavo Olavi Korhonen, siis Pablo, on vanha kaveri, hahmo menneisyydestä. Miehen elämä on vakaata ja täsmällistä, mittarissa kuutisenkymmentä elettyä vuotta, arvostettu asema asianajajana, edustuskodissa kaunis vaimo, alla hyrisee tyyris Audi. Pablon kuolema kuitenkin nyrjäyttää jotakin sijoiltaan, ja miehellä alkaa niin kova paini sielunsa kanssa, että ympäristökin jytisee. Hän tarkastelee elämäänsä: Parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan Kristaa, jonka mielestä avioliitto on terminaalivaiheessa silloin kun yhteisistä ruokahetkistä luovutaan, kun kotona käytetään verkkareita tai aamutossuja, tai kun yhdyntää harrastetaan kerran viikossa. Avioliittoaan, joka kovasta yrittämisestä huolimatta tuntuu kuitenkin läähättävän hapen puutteesta. Minää, joka osaa määritellä laatuviinejä arkea avartavilla termeillä, joka nauttii aterioista hienosti disainatuissa paikoissa, pelaa arki-iltaisin tennistä, ja jonka suonissa kohisee veri ja erektio on terästä. Pablo on kuollut, mutta mies itse on vahvasti elossa. Vai onko sittenkään?

Marraskuisesta maanantaista alkaa piinaviikko, jonka aikana miehen elämä alkaa vähitellen suistua raiteiltaan. Pablon kuolema ja etenkin hänen poikansa ilmestyminen miehen toimistoon pesänjakoasioiden merkeissä panee liikkeelle arvaamattomat massat: miehen mieleen vyöryy joukko nuoruusmuistoja - sekavia kuvia Firenzen Uffizin galleriassa nuoruudelle jätetyistä jäähyväisistä, klarinetilla kömpelösti tavoitellusta Bachista, sekä vaahtoavista kiharoista täynnä loputonta lupausta. Miehen aiemmin niin selkeästi jäsennellyt ajatukset alkavat säntäillä irrallaan kuin karanneet koirat, ja mieleen pulpahtelevien kuvien mukana nousee jotakin mustaa ja lamauttavaa. Salaisuuksia, tummia ja harmahtavia, jotka ovat joskus nousseet siivilleen ja kadonneet jälkiä jättämättä. Paitsi etteivät sittenkään. Mikä on totta ja todellista? Miten raskas taakka on elämänmittainen syyllisyys? Voiko ihminen elää tekemättä tiliä menneisyytensä kanssa?

Pablo on kuollut. Minä elän. 
  Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Pirkko Saisio on yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani, ja Mies, ja hänen asiansa on se teos, jota olen kaikista syksyn kirjoista eniten odottanut. Odottaminen kannatti: romaani on kertakaikkisen nerokas ja herkullinen. Yksinkertaisesti todella hieno, kuten Levoton lukija -blogin Kirsikin toteaa.

Saision teksti on ilmavaa, kevyesti hengittävää ja vetävää, ja toisaalta samanaikaisesti merkityksistä lyijynpainavaa. Hänen sujuvaa monologia pala palalta rakentavat lauseensa ovat paljonpuhuvia, fragmentaarinen kerronta on lähes huimaavan älykästä ja tarkkanäköistä, ja silti jotenkin hyvin maanläheistä ja pientä ihmistä ymmärtävää. Teksti on näennäisen helppo- ja nopealukuista - sivuja on pakko kääntää, lukemista ei malta keskeyttää, vaikka pitäisi syödä, nukkua, lähteä töihin. Lukemisen jälkeen mielen valtaavat riemastus ja hämmennys.

Tuntuu hyvältä.
  Niin muuten tuntuu.

Miehen, ja hänen asiansa parissa tulee useaan otteeseen hyvällä tavalla mieleen, että kirjailija Saision sukulaissielu on kirjailija Hotakainen - kummankin kerronnassa on samansävyistä pirullisen älykästä huumoria, ja kummallakin on vahvaakin vahvempi ja juuri sellaisena tunnistettava oma äänensä. Tämä rinnastus herättää myös tajuamaan, miten uskomaton kyky Saisiolla on kirjoittaa hyvin sukupuolineutraalia tekstiä. Tämä uutuusromaanikin voisi olla aivan yhtä lailla naisen kuin miehen kirjoittama.

Kuolema, syyllisyys ja sovitus luovat romaanille sen vakavavireisen kivijalan. Sen päälle Saisio rakentaa tarinansa kuin talon, jonka seinät horjuvat, koska lukija ei voi tietää kannattaako talon isäntään, eli kuusikymppiseen, päänsä sisällä jatkuvaa monologia käyvään asianajajaan luottaa. Talon päällä marraskuu makaa kuin turvonnut kinnas. Teemoistaan, marraskuisesta maisemastaan ja kantta myöten masentavasta harmaudestaan huolimatta kokonaisuus ei ole raskas, vaan päinvastoin: Saisio ujuttaa tekstiin miltei salakavalaa hilpeyttä, joka tekee kirjasta vastustamattoman - sellaisen, joka menee lukijan päähän kuin häkä.

Ja niin - Saision tapa analysoida pari- ja ihmissuhteita sekä niissä vallitsevia sukupuolirooleja on tarkkanäköisyydessään riemastuttavaa. Nainen ei usko puhetta, mutta puhumiseen nainen uskoo. Mies vaikenee, myötäilee ja tasapainottelee, antaa siimaa sen verran, että saa pidettyä naisensa tyytyväisenä. Myös yksinäisyyden pohdinta on koskettavaa: kun kertojamies tarkastelee itse yksinäisyytensä valinneen ja toisaalta yksinäisyyteen vastoin tahtoaan pudonneen ihmisen rauhattomuuden ja levollisuuden välillä lepattelevia mieliä, jotain sisälläni liikahtaa. Mies, ja hänen asiansa on lopulta hyvin humaani teos, ihmismielestä, kaiken katoavaisuudesta ja mielenrauhan tuovasta sovituksesta piirretty taidokas kuva.

Lapsellinen tunne. 
  Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. 
Ei kukaan ketään ymmärrä. 
Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha. 
Ihan hirveän liikuttava.

Noudatamme uskonnollisia riittejä, jotkut noudattavat. 
  Kirjoitamme filosofiaa, luemme sitä ja keskustelemme. 
  Keskustelemme loputtomiin.

Katsomme näytelmiä ja luemme kirjoja. 
  Keskustelemme. 
  Kirjoitamme väitöskirjoja. 
  Niitä emme lue. 
  Mutta keskustelemme niistä. Väittelemme. 

Sävellämme oopperoita ja katsomme niitä, kuuntelemme passioita, sinfonioita, oratorioita, mitä niitä on. 
  Iskelmiä. 
  Keskustelemme. 

Maalaamme tauluja ja tuijotamme niitä. 
  Näemme mitä näemme, emme paljon mitään. Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä. 
  Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä, että katoamme täältä ennen pitkää. Pian. 
  Ja ne jotka tulevat meidän jälkeemme, katoavat. Pian.

*****

Memento mori.

Muista kuolevasi. 
  Muista, että olet kuolevainen. 



HelMet-lukuhaaste 2016: 5 - Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman