Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg: Yhdyntä (WSOY, 2005. 136 sivua.)

  "Ne on jo lähellä", Valma totesi tyynesti.

  Kummallista miten Axel oli unohtanut sen, miten voimistuva ääni saattoi unohtua. Sotaa oli kestänyt liian kauan. Sen hälyä alkoi huomaamattaan vieroa, sysiä syrjään. Pommikoneiden möyrinä lähestyi aaltoillen, väräjöiden, ei vielä kumissut kaupungin solissa ja sokkeloissa. Miksei ilmatorjunta jo herännyt?

  Kaduilla oli nyt hätäisiä jalkoja, ihmiset kiirehtivät iljanteissa liukastellen pommisuojiin ja kellareihin. Vanhemmat kantoivat parkuvia lapsia, vanhuksia retuutettiin, monilla oli mukana kallisarvoisin omaisuutensa kapsäkkeihin sullottuna. Jotkut rukoilivat, toiset hukuttivat pelkoaan viinaan. Jossain kadunkulmassa seisoi aina joku stoalaisen tyynenä, kädet housuntaskuissa, olemuksellaan muiden hätää halveksien. Kuva ei ollut täydellinen, jollei joku hullu kiivennyt katolle tähtäilläkseen taivaalle vanhalla torrakolla ja jollei jostain viemärinaukosta kantautunut rienaavan iloista haitarin soittoa.

  "Minä tulen peiton alle", Valma sanoi. "Paleltaa."

  "Sen kun."

On hyinen talvi 1944; pimeys kynsii nurkkia ja ikkunoihin tekee itsemurhaa raivohullu tuuli. Tarinan kulissina toimii jatkosodan runnoma Helsinki, kaupunki jossa haisee savu ja rauta, hehkuvan kiven raaka tuoksu, pahaenteisen veres sodan haju. Mies ja nainen kohtaavat sattumalta kahvilassa, luulevat tunnistavansa toisensa ja päätyvät yhdessä miehen asuntoon kaupungin keskustassa. Tulee ilmahälytys, mutta pariskunta jää uhmaamaan kuolemaa patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen.

Yllättäen pariskunta saa seuraa, kun asuntoon astelevat laittomissa puuhissa kuljeskeleva talonmies, ja pieni tyttö, joka on ilmeisesti eksynyt vanhemmistaan ilmahälytyksen tultua. Kaupunki tuhoutuu pimennysverhon takana, rakennus huokuu pumpuloitua tunnelmaa, ja neljän ihmisen kohtalot hipaisevat toisiaan yhden talvisen, tähtikirkkaan illan ajan.

Oi! Tämä on ollut hieno kirjavuosi, olen löytänyt kotimaisen kirjallisuuden saralta joukon upeita (!) suomalaisia mieskirjailijoita; Joel Haahtelan, Olli Jalosen, Turkka Hautalan, Kari Hotakaisen, Tuomas Kyrön ja Jussi Valtosen, sekä nyt viimeisimpänä - ja ehkä yhtenä kirkkaimmista - Asko Sahlbergin! Laskin kirjan kädestäni vuorokausi sitten, ja yhä hämmästelen Sahlbergin kerronnan voimaa ja lauseita, jotka ovat täydellisen kuulaita ja kirkkaita kuin tähtikirkas yö. Hämmästelen myös sitä, että kun katson ikkunastani, en näekään pimeyden keskellä pommikoneita ja palavia rakennuksia lumisessa Helsingissä, vaan ihan tavallisia, töistään palaavia ihmisiä ja marraskuista vesitihkua. Tämä kirja - jonka alaotsikkona on Reunahuomautus sotahistoriaan - vei minut elävästi keskelle jatkosotaa, saapa nähdä koska pääsen täältä pois.

Alexin ja Valman tarinassa risteävät kahden yksinäisen tiet. He ovat yhdessä yksin, kohtaavat toistensa sylissä yksinäisyyden, omat pelkonsa ja salaisuutensa, ja pienen hetken ajan koko sen sairaan maailman, jonka sota on saanut nyrjähtämään sijoiltaan. Sahlberg kirjoittaa yksinäisyydestä ja sen erilaisista ilmentymistä lyyrisen kauniisti, ja niin todentuntuisesti että lukija kokee kuin Juicen laulussa: Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, yksinäisyydestä tulee yksi tarinan päähenkilöistä.

Yksi sana riitti siihen: yksinäisyys. Juuri sitä hän oli kartellut ajattelemasta, sen olemassaolon hän oli kieltänyt itseltään kuin kiusallisen sairauden. Hän näki sähähtävänä kuvana yksinäisten iltojen ja öitten luvuttoman jonon, oman hahmonsa tyhjillä kaduilla tai pienessä asunnossa. Unettoman, levottoman, tyhjyyttä jymisevän ajan nujertaman hahmon. [...] Axelin elämään yksinäisyys ilmestyi jo hänen nuoruudessaan. Hän heräsi aamulla ja se oli siinä. Se olisi voinut kohottautua tutusta unesta, yö yöltä toistuneesta - hän ei vierastanut sitä, hän kiskaisi sen harteilleen kuin vanhan takin.

Tämä pieni suuri kirja pitää sisällään niin paljon. Se kertoo sodasta, elämästä ja kuolemasta, yhdestä päivästä ja kuitenkin monista vuosista. Se kyseenalaistaa oikean ja väärän, moraalin ja moraalittomuuden, totuuden ja valheen, lausuttujen sanojen painoarvon. Kun Sahlberg toteaa että sanoilla oli tuo ominaisuus, virrata huulilta ja haipua, kadota, lukija ei voi kuin nyökytellä ja ihastella. Näillä aineksilla tarina voisi olla lohduttoman synkkä ja ankea, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Kaiken kauhun keskellä pilkahtaa toivon kaunis valo.

Sahlberg kirjoittaa upeaa kieltä! Hän kuvailee hetkiä niin elävästi että ne piirtyvät tarkkoina verkkokalvoille, esimerkiksi kun talven valo siirtelee hämärää pienen asunnon nurkasta toiseen ja ikkunoissa viipyy yöllä seittinsä kehrännyt riite. Kirja on täynnä niin mykistävän hienoja, täydellisyyttä hipovia lauseita että niitä jäisi mielellään ihastelemaan ja makustelemaan pitkäksi aikaa, toisaalta tarina vetää niin imuunsa ettei pieniin yksityiskohtiin malttaisi jäädä vaan niihin on palattava myöhemmin. Paljon kertonee jo se, että merkitsin lukiessani tästä 136-sivuisesta kirjasta ylös miltei jokaisen sivun!

Tämä oli ensimmäinen lukemani Sahlbergin kirja, muttei taatusti viimeinen. Omassa hyllyssäni vuoroaan odottelevat jo vuoden 2004 Finlandia-ehdokas Tammilehto, sekä tämän syksyn uutuus Häväistyt. Jo tämän ensimmäisen teoksen perusteella olen aivan myyty, huokailen vain ihastuksesta ja olen vahvasti vaikuttunut!

Paikka on aika. Vuodet vaihtuvat ja kaikki muuttuu, puut kasvavat, talot ränsistyvät, huonekalut peittää pöly. Hetket ahmaisevat toisensa, ja kun ajassa liikkuu ihminen, ei yksikään hetki muistuta toista eikä mikään paikka ole siten kaiken aikaa sama.

Ps. Sinä, joka päädyit blogiini hakusanalla yhdyntä, tervetuloa! Lukeminen on hyvä harrastus! :)