torstai 17. marraskuuta 2011

Syksy

Kuva: weheartit

  Mikä tekee syksystä niin riipaisevan kauniin?

  Taintuvan valon alakulo, päivien hiipivä himertyminen? Hitaasti nöyrtyvät puut, voimattomiksi käyvine oksineen kuin ikävissään viittoilevat vanhukset? Iltojen melankoliset sateet, niiden kaduille paiskaama unohduksen tuntu? Sillat usvassa, verhotut ikkunat, aukioiden läpimärät patsaat? Kylmenevät, meren sysimät tuulet?


  Vaiko sittenkin ihmiset, syksy ihmisissä? Juuri oli kesä, nyt iskee jo lokakuu, ja sen näkee kaduilla kohti ajelehtivista kasvoista. Ne ovat käyneet mietteliäiksi. Niiltä on rapissut viaton ilo, lämpimien iltojen into. Ne ovat tyyntyneet ja kääntyneet sisäänpäin. Ne voisivat olla rakastumaisillaan ja epävarmoja raakilemaisesta rakkaudestaan. Ne ovat hiukan yllättyneitä, hiukan ujoja ja silti halukkaita, tyynesti ja runollisesti halukkaita kuin ensimmäistä kertaa antautuvan tytön kasvot. Huolet kerääntyvät niille, ja huolten myötä hiljainen sitkeys, määrätietoinen tyytyminen tähän kaikkeen - usvaisiin aamuihin, laajeneviin vesilammikoihin, maksamattomiin laskuihin, kesän jäljiltä yhä lunastamattomiin lupauksiin. Päivien kuin varkain vuosiksi kasaantumiseen, josta mikään ei muistuta paremmin kuin syksy, taas uusi syksy, väistämätön ja harras kuukausien mittaisen maanantaipäivän puhkeaminen. 


  Syksy on kaikissa ihmisissä. Se on minussa, se on sinussa.


Asko Sahlberg: Hämärän jäljet (s.  56)

6 kommenttia:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...