Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009. 128 sivua.)

Katsellessaan nopeasti muodostuvia vesivanoja lasin pinnalla hänen tulee hetkeksi ikävä talvea, pakkasen tuomaa selkeyttä asioihin. Kun on niin kylmää ja kirkasta että kaiken voi nähdä ja leikata irti, laittaa taskuun ja pitää siellä.

(novellista Linnea, s. 64)

Kotiin on Helmi Kekkosen esikoisteos, kokoelma, joka sisältää yhdeksän novellia, yhdeksän eri henkilön mukaan nimettyä tarinaa. Tarinat kietoutuvat löyhästi toisiinsa, mutta ne ovat samalla myös ehjiä ja itsenäisiä pieniä kokonaisuuksia.

Novellit ovat melankolisia, hieman utuisia tuokiokuvia, ne tuntuvat samalla tavalla surullisen kauniilta kuin syksyiseltä pellolta nouseva aamuinen usva. Kekkonen onnistuu luomaan vahvan ja merkityksellisen tunnelman jokaiseen novelliin. Tarinoihin, jotka sisältävät kaipuuta, yksinäisyyttä tai toisaalta hiljaista läsnäoloa, kohtaamisia, menneiden ajatusten tuomaa painoa. Sekä lapsuusmuistoja, jotka tuoksuvat sadevedellä pestyiltä hiuksilta, koivuilta ja kieloilta.

Kekkonen saa lukijan kuulemaan kevyen hiljaisuuden, sekä toisaalla vallitsevan tiheän ja painavan hiljaisuuden, tuntemaan tekstin kuin viileänä tuulena ihollaan. Tekstin, joka on vähäeleisellä tavalla upeasti kuvailevaa ja elävää, hieno esimerkki siitä, miten vähällä voidaan sanoa niin paljon. Kekkosen kieli on ilmavalla tavalla kaunista ja pakotonta, viehättävän luontevaa. Tarinoissa totuuden, unen ja mielikuvituksen raja on häilyvä, ja erityisesti novelli Aatos jäi mieleeni arvoituksellisena ja salaperäisenä, hienona pienenä arjen mysteerinä.

Minulle rakkaimmaksi novelliksi kokoelmasta nousi tyttären ja tämän dementoituneen äidin suhteesta kertova Ilona, joka tuli niin liki että sen lukeminen oli miltei vaikeaa, mutta kuitenkin toisaalta antoisaa, ja tavallaan puhdistavaakin. Jo tämän yhden novellin vuoksi haluan hankkia Kotiin -kokoelman jossain vaiheessa myös omaan hyllyyni.

Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia, jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen.

(novellista Ilona, s. 11)

Pidin todella paljon näistä novelleista, teoksen lukemisen jälkeen olo oli hyvällä tavalla hieman surumielinen ja haikea, mutta kuitenkin kevyt ja rauhaisa. Kirjaan ovat laillani suuresti ihastuneet myös Jenni, Joana, Satu, Maria, Linnea, Sara, Ina ja Anki.