Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY:n äänikirja, 2010. Lukija Antti Litja, kesto 3 h 4 min. Alkuteos WSOY, 2010.)

Mielensäpahoittajan perusidea on varmaankin jo useimmille tuttu: kirja on novellimuotoinen kokoelma 80-vuotiaan jääräpäisen periaatteen miehen mielipiteitä ja valituksia. Ukko pahoittaa mielensä asiasta jos toisestakin, kirjoittelee lehtien yleisönosastoille ja purnaa itsekseen niin yhteiskunnan epäkohdista, nykyihmisten asenteista kuin kehittyneestä teknologiastakin, joka miehen mukaan vain hankaloittaa ihmisten elämää. Osansa saavat julkisilla paikoilla imettävät äidit, omalääkäri, helppoa elämää kaipaavat nykyihmiset ja jopa miehen oma poika vaimoineen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla. En ole hipaisija, minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita. Hipaisemalla toimiminen tarkoittaa sitä, että nyt mennään liian helpolla.

Kyröä, miehen uutuuskirjaa Kerjäläinen ja jänis, sekä tätä viime vuonna julkaistua Mielensäpahoittajaa on suitsutettu tänä vuonna lukuisissa kirjablogeissa (ainakin Hanna, Booksy, Jori, Susa, Zephyr, Morre, Kirsi, Susa P., Jum-Jum, Sanna ja Amma ovat kirjoittaneet tästä ihastuneita ja positiivisia arvioita), ja nyt on minun vuoroni liittyä joukon jatkoksi. Luettuani liudan blogitekstejä joissa kirjaa kehuttiin hulvattoman hauskaksi, halusin kuunnella Mielensäpahoittajan mainion Antti Litjan lukemana äänikirjana ja odotin itsellenikin samanlaista lukukokemusta. Yllättäen kirja näyttäytyikin minulle hieman toisenlaisessa valossa. Aluksi kuuntelin kirjaa hauskoille jutuille vedet silmissä naureskellen, ja tokihan tämä olikin paikoitellen hersyvän hauska, mutta silti kaiken jurouden ja jurputtamisen takana aloin kuulla myös kirpeyttä, yksinäisyyttä ja surullisuutta.

Miehen elämäntarina alkaa avautua lukijalle vähitellen kaiken jurputuksen ohessa. Mies on kokenut sodan, rakentanut sen jälkeen talon ja hyvän elämän kasvavalle perheelleen, ollut suoraselkäinen ja rehti aviomies, isä, ystävä ja naapuri. Ikääntyminen on tuonut mukanaan uudenlaisen elämäntilanteen, ja myös vienyt paljon; hoitokodissa potilaana oleva vaimo on tässä maailmassa vain aamuisin, eikä pysty puhumaan. Miehen ainoa ystävä Yrjänä on jo kuollut, ja lapset käyvät katsomassa harvakseltaan. Kun mies kaatuu, teloo lonkkansa ja joutuu terveyskeskuksen vuodeosastolle, on siitä nauru kaukana.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kaaduin saunan portaissa. Kolmatta päivää makasin kyljelläni. Kuka meillä kävisi? Rupesi tulemaan nälkä ja mietin jo että pitäisikö huutaa. Onneksi satoi vettä niin sain juoda. Mutta huono puoli oli tämä keuhkokuume. Ja lonkka meni uusiksi. Nuohooja minut löysi. 

On aika alkaa miettiä pärjääkö vanhus enää omassa kodissaan. Kotiapu alkaa käydä miehen luona kerran viikossa, ja jokaviikkoinen edes hetken kestävä toisen ihmisen läsnäolo on selkeästi miehelle liikuttavan iso asia. Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, ettei tämä kirja edustakaan minulle huumoria, vaan että se on äärettömän viisas ja tarkkanäköinen kuvaus yksinäisen vanhuksen elämästä, sekä kaikesta siitä ahdistuksesta ja luopumistyöstä, mitä ikääntymiseen liittyy.

Kirja on myös pullollaan vanhan kansan viisautta ja maalaisjärkeä. 

Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14. Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka.

Kyrö esittelee lukijalle vanhan, juron, supisuomalaisen miehen, jolla on arvot kohdallaan, ja jonka rinnassa sykkii iso ja lämmin sydän. Kun mies pyyhkii vaimonsa suupielet, silittää hiuksia ja lämmintä poskea, ja katsoo silmiin niin kauan että löytää niistä sen vahvan, rakkaan, elämänmittaisen kumppaninsa, tulee paatuneemmallekin lukijalle itku. Kirja on suorastaan nerokas, se on aito, hauska ja ymmärtävä - ja läpensä koskettava!


Kirja oli kokemuksena minulle lopulta niin vahva, että vaikka kuuntelin sen loppuun jo syyskuussa, en ole osannut kirjoittaa siitä mitään ennen kuin nyt, yli kuukauden mittaisen sulattelun jälkeen. Tuomas Kyrön lahjakkuus kirjailijana saa minut nöyrän hiljaiseksi. Hurjaa, että joku voi osata kirjoittaa näin, ja ennen kaikkea osata asettua sodankin nähneen vanhan miehen asemaan niin täydellisesti, että lukijana on miltei mahdotonta uskoa kirjailijan olevan alle nelikymppinen! Mielensäpahoittaja on niin viisas, arvokas ja tärkeä kirja, että toivoisin jokaisen lukevan sen. Itse varasin sen nyt perinteisenä kirjana kirjastosta (vielä nytkin tätä supersuosittua teosta joutuu näköjään jonottamaan parisen kuukautta!), haluan lukea sen pian uudelleen, ja luultavasti tulen jossain vaiheessa hankkimaan itsellenikin oman kappaleen.


Tuomas Kyrö, kiitos ja kumarrus! :)