Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (Like, 2013. 443 sivua. Alkuteos The Silver Dark Sea, 2012. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.)

  Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.
  Tahdon, että kuulet koko saaren - miltä se kuulostaa juuri tällä hetkellä. Meri velloo, kuten aina. Mutta Parlassa kuuluu paljon muitakin ääniä kuin aaltojen pauhu ja aaltojen voimasta liikkuvien kivien ääni. Lampaat määkivät käheästi. Puuportti narahtaa auki. Pienet kulkuset, jotka riippuvat narussa, tanssivat ja helisevät. Talossa, jonka ikkunalaudalla on yrttejä, teepannu kiehuu - sen metallikansi alkaa rämistä, askeleet lähestyvät ja nainen sanoo Tullaan tullaan... teepannulle, niin kuin pannu ymmärtäisi puhetta.

Parla on pieni, syrjäinen saari parin tunnin lauttamatkan päässä Manner-Britanniasta. Se tunnetaan majakastaan, saaren pohjoiskolkassa pesivistä lunneistaan, teehuoneestaan ja mureasta lampaastaan. Sekä neljän vuoden takaisesta onnettomuudesta, josta yksikään saarelainen ei ole toipunut. Kaikkien rakastama Tom Bundy on hukkunut ja kadonnut, ja suru ja kaipuu on saanut monet ihmiset lannistumaan, ajelehtimaan tuulen mukana lähestulkoon mykkinä. Suurinta surua kantavat Tomin vaimo Maggie, ja miehen vanha äiti, Emmeline. Parla on paikka, jossa suru on tarttunut kiinni kaikkeen kuin suola, ja jonka päivissä toistuu hidas suolainen samuus. Saarella elämä säilyy näennäisen muuttumattomana ajasta toiseen.

Lohtua ihmisille tuovat vanhat tarinat, myytit ja legendat. Yksi rakastetuimmista tarinoista kertoo Kalamiehestä, vahvasta, parrakkaasta ja komeasta miehestä, jolla on kalan pyrstö, mutta joka voi myös kasvattaa jalat ja nousta maalle, ja näin voi käydä silloin, kun joku tai jotkut häntä eniten tarvitsevat. Kalamies tuo mukanaan lohtua ja toivoa - toivoa, joka on maailman haurain sana. Kun sitten eräänä päivänä saaren rannalta löytyy kookas, vähäpukeinen ja puolitajuton mies, luulee osa saarelaisista meren palauttaneen kauan kadoksissa olleen Tomin osan taas ollessa varmoja Kalamiehen saapumisesta.

Mies ei ole Tom, muttei hän myöskään osaa kertoa, kuka on. Muistinmenetyksestä kärsivä aaltojen ajopuun lailla tuoma merenhajuinen mies tuo kuitenkin mukanaan aurinkoisia, kuumia päiviä, sekä hippusen toivoa, rakkautta ja anteeksiantamusta, eikä miehen saarelle saapumisen jälkeen monenkaan elämä säily ennallaan.

  Elämässä on hetkiä, jotka nousevat suureen arvoon - ratkaisevia, käänteentekeviä hetkiä. Joskus ne livahtavat ohi niin hiljaa, että vasta myöhemmin tajuaa sen hetken muuttaneen kaiken, joskus taas sellaisen hetken tuntee heti.


Kun luen romaania, jossa ollaan hiljaisten vihreiden syvyyksien äärellä, myrskyjen ja raivoisan veden kurittamilla rannoilla, ja kallioilla joilla suolainen tuuli pyyhkii hiuksia karhealla ja kuluttavalla kädellään, olen syvällä omassa sielunmaisemassani. Tiesin siis jo etukäteen rakastuvani tähän Fletcherin uusimpaan romaaniin, mutta etukäteisaavistuksistani huolimatta Tummanhopeinen meri pääsi yllättämään: se pakahdutti sydäntäni vielä enemmän ja kouraisi syvemmältä sielustani, kuin mihin olin osannut varautua.

Tummanhopeisessa meressä on totisesti samoja kaikuja kuin rakastamassani Claudie Gallayn Tyrskyissä (joka on ehdoton sielu-ja lohtukirjani), sekä myös Joanne Harrisin Suolaisessa hiekassa (josta myös olen aikanaan pitänyt paljon). Tyrskyt on kuitenkin mielestäni huomattavasti melankolisempi ja surullisempi romaani, kun taas Tummanhopeisesta merestä päällimmäiseksi jää mieleen valo ja lämpö, kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta. Fletcher sai minut rakastumaan kirjaansa ja hieman rikkinäisiin henkilöihinsä ehdoitta, ja tarinasta huokuva hentoinen brittiläisyys sai minut tuntemaan oloni heti kotoisaksi. Olin osa Parlaa, olin merta rakastava, niin paljon menettänyt, haavoittuva ja yksinäinen Maggie, sulkeutunut perheetön kulkijasielu.

Tummanhopeinen meri on tarina tarinoista, joihin voi ryömiä sisään kuin luolaan. Se on tarina meren voimasta ja läheisyydestä - meren, johon ei auta luottaa, sekä ihmisistä, jotka tuntevat tuulet ja toisensa läpikotaisin. Se on tarina paikasta, jossa on ihmeellisen jättimäisiä salaisuuksia haudattuina syvälle kuin merenpohjassa makaava hylky - ollakseen "paikka jossa ei ole salaisuuksia". Se on tarina Bundyn suvusta, joka on asunut saarella aina, ja jonka jokaisella jäsenellä on omat vaietut kipeät kohtansa. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina surusta, rakkaudesta ja lohdusta, jonka lämpö leviää vähä vähältä koko ruumiiseen herättäen sen eloon.

Fletcherin kieli soi uskomattoman kauniisti. Kuten romaanissa todetaan, hyvin kerrottu tarina vie kuulijan paikan päälle, ja Fletcher onnistuu siinä täydellisesti. Haistoin lukiessani suolaisen ilman ja lampaiden muhevan hajun, näin jylhät rantatörmät ja tienvarsilla kasvavat villakot, kuulin meren mylvinnän ja kallioilla pesivien merilintujen valituksen. Romaanin kerronta on verkkaista ja yksityiskohtaista, jokainen sana on merkityksellinen, eikä tarinassa tapahdu lopulta paljoakaan. Siltikään siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään jää puuttumaan, kerronnan tahti ja poljento tuntuvat juuri oikeanlaisilta. Rauhallisessa, viipyilevässä tahdissaan Tummanhopeisesta merestä kasvaa Suuri Tarina, joka kaivautuu syvälle lukijan sydämeen sinne jäädäkseen.

  Minä, kerääjä. Tai ehkä pelastaja - kun kyykin märällä hiekalla napsimassa talteen kaikkea sinne jäänyttä. Sitäkö tarinatkin ovat? Elämän hylkytavaraa? Elämän jäänteitä, jotka voi kuivata ja antaa eteenpäin, niin että pieni osa siitä elämästä siirtyy tavallaan mukana?

Rakastin tätä kirjaa, sen jokaista sivua ja sanaa! Olin lukiessani kiitollinen kauniista kielestä ja hienosta käännöksestä (erityisesti eräässä dialogissa, jossa Kalamies alkaa kertoa itsestään - luin kohdan myös alkuteoksesta ja se oli upeasti käännetty!), sekä kirjan alusta löytyvästä sukutaulusta (henkilöitä on paljon (!) ja aluksi oli helpompaa pysyä kärryillä kun saattoi tarkistaa, kuka taas olikaan kukin). Romaani liikutti, kosketti ja lohduttikin vähän, ja erityisesti loppua kohden se tuntui niin pakahduttavalta, etten olisi millään pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Kiinnyin lukiessani syvästi kirjan henkilöihin, ja takakannen suljettuani jäljelle jäi kaipaus - mutta myös lämpöinen onnen tunne. (Ja vaikka lieneekin aivan liian aikaista julistaa moista, sanon sen silti: voi hyvin olla, että luin juuri tämän kirjavuoteni parhaan kirjan. Ainakin varmasti yhden parhaista.) Tummanhopeisesta merestä tuli minulle rakas ja tärkeä sielukirja, johon varmasti tulen palaamaan vielä monta monituista kertaa.

Tummanhopeisessa meressä ovat uiskennelleet myös Susa ja teoksen alkukielellä lukenut Elma Ilona.

  Maailma on täynnä taikaa. Muistakaa se.