Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011. 175 sivua. Alkuteos Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä What I Talk About When I Talk About Running, 2008. Suomentanut Jyrki Kiiskinen.)

Kun juoksen Jingu Gaienin reittiä ohittamani nainen kutsuu minua. Hän osoittautuu lukijakseni. Sellaista ei tapahdu minulle usein, mutta joskus toki. Pysähdyn ja puhun hetken hänen kanssaan. "Olen lukenut romaanejanne yli kaksikymmentä vuotta", hän kertoo minulle. Hän aloitti myöhäisessä teini-iässä ja on nyt nelissäkymmenissä. "Kiitos", minä vastaan hänelle. Me molemmat hymyilemme, kättelemme ja sanomme näkemiin. Pelkään että käteni oli melko hikinen. Jatkan juoksemista, ja hän kävelee kohti määränpäätään, missä se ikinä onkaan. Ja minä jatkan juoksemista kohti omaa päämäärääni. Entä missä se on? New Yorkissa tietenkin.

Luettuani reilu vuosi sitten ensimmäisen Murakamini, upean Norwegian Woodin, koin jonkinasteisen Murakamista sekoamisen. Halusin tietää enemmän; kuka ja millainen on tämä mies, joka kirjoittaa kuin jumala? Siksi olikin luontevaa tarttua seuraavaksi tähän teokseen, sillä Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on kirja paitsi juoksemisesta ja kirjoittamisesta, myös samalla kuvaus henkilöstä nimeltä Haruki Murakami. Luin kirjan viime keväänä, ja palaan tänään hetkeksi sen tunnelmiin.

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (josta jatkossa käytän tuttavallisesti lyhyempää nimeä Juoksukirja :), on mielenkiintoinen kokonaisuus. Se on kirjailijan muistelmateos, jonka keskiöön Murakami on nostanut erään suuren intohimonsa, kestävyysjuoksun, mutta samalla se on mielestäni kaiken muun lisäksi vieläpä ihastuttava matkakirjakin. Mies tähtää muistelmia kirjoittaessaan New York City Marathonille ja juoksee teillä ympäri maailmaa; muun muassa Havaijin Kauailla, Massachusettsin Cambridgessä, Tokiossa ja muualla Japanissa. Hän muistelee myös juoksijan historiaansa ja kertoo ensimmäisestä täyspitkästä maratonistaan, siitä miten hän vuonna 1983 juoksi keskikesän hehkuvassa kuumuudessa Ateenasta Maratoniin.

Juoksukirjassa Murakami kertoo elämästään, muistelee menneisyyttään ja muun muassa hyviä juoksumuistojaan, neljännesvuosisadan juokseminen kun kai väkisinkin jättää paljon hyviä muistoja. Yhtenä mieleenpainuvimmista - ja lukijaakin toki kiinnostavimmista - on muisto aikaisesta aamulenkistä New Yorkin Central Parkissa kirjailija John Irvingin kanssa vuonna 1983, samoihin aikoihin kun Murakami käänsi japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears. 

Teos luo miellyttävän kuvan vaatimattomasta, tunnollisesta, älykkäästä ja peräänantamattomasta miehestä, yksinäisestä puurtajasta, joka elää ihailtavan tervehenkistä elämää. Vaikka mies ottaa juoksemisen (yhtä lailla kuin kirjoittamisenkin) vakavasti, on kirja kuitenkin kirjoitettu rennolla otteella ja pilke silmäkulmassa, siinä on tunnistettavissa paljonkin samoja sävyjä kuin miehen romaaneissa. Muistelmissaan Murakami kuvaa itseään juoksemisen veteraaniksi, joka tunnistaa toisen samanlaisen jo hengityksestä!

  Kaupungilla juoksijoita nähdessä veteraanit on helppo erottaa aloittelijoista. Ne jotka puuskuttavat ovat aloittelijoita; veteraaneilla on hiljainen, hallittu hengitys. Heidän mietteliäät sydämensä tikittävät ja kuluttavat hitaasti aikaa. Kun ohitamme toisemme kadulla, kuuntelemme toistemme hengitysrytmiä, ja aistimme toistemme tavan olla. Kuten kaksi kirjailijaa havainnoi toistensa sanavalintoja ja tyyliä.

Juoksukirja on innostava ja inspiroiva kirja, jonka lukeminen oli varsin miellyttävä, osin filosofinenkin kokemus. Sen lukeminen tuntui hieman siltä kuin olisi päässyt kuuntelemaan Murakamin jutustelevan, kertovan itsestään ja elämästään. Ja mikä vielä parempaa, juoksemaan samalla hänen rinnalleen.

Olen itsekin ollut joskus juoksija (tosin Murakamiin verrattuna varsinainen harrastelija ja amatööri), mutta siitä on jo kauan aikaa. Jo vuosia sitten leikattu selkäni ei enää kestä juoksemista, ja se harmittaa minua paljon. Koin juoksukirjan niin inspiroivana, että kirjan luettuani mieleni olisi tehnyt kaivaa juoksutossut kaapista ja lähteä juoksemaan keväiseen iltaan. Minun selälläni se nyt oli ihan kuolleena syntynyt ajatus, mutta pyrin kanavoimaan innostuksen ja inspiraation muuhun - pitkiin kävelylenkkeihin koiran kanssa, pyörälenkkeihin ja uintiin.

Juoksukirjan ovat lukeneet myös muiden muassa Unni, Liisa, Sanna ja viimeisimpänä varmaankin Arja, joka postasi kirjasta vain vajaa viikko sitten. Itseäni alkoi nyt poltella kirjan uudelleenlukeminen, etenkin juuri nyt kevään koittaessa, kun lumen alta alkaa taas paljastua paljasta asvalttia. Joka kevät se vain on yhtä sykähdyttävää - ja lenkille kutsuvaa!