Kristiina Harjula: Pispalan kiviä


Kristiina Harjula: Pispalan kiviä (Karisto, 2013. 204 sivua.)

Sodanjälkeinen Tampere. Pispalan rinteet, puutalo, ulkovessa. Pieni perhe, jossa äiti, isä ja pikkukoululainen Raili, sekä mummu, joka pitää maitokauppaa Rinnetien puutalon kivijalassa. Eletään tavallista elämää, Raili leikkii naapurin tyttöjen kanssa Taika Jimiä ja potkukelkoilla tai polkupyörillä pirssejä, arkisin käydään koulussa ja lauantaisin yleisessä saunassa. Kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa Eedit, taiteilija, joka tuo Pispalaan mukanaan Pariisin.

  Sillä oli lyhyet mustavalkoruudulliset halkiohousut, joista Raili äkkiä ymmärsi että ne olivat Lana Turner -housut. Punaisen puseron uumalla oli leveä musta kuminauhavyö, josta Raili ymmärsi, että patellavyö. Sen huulissa oli kirkkaanpunaista huulipunaa ja koko kaupan täytti kielon tuoksu.

Eeditiin suhtaudutaan aluksi nyreästi, mitä tommonen kokotti täältä hakee, ihmetellään. Pieneen Railiin Eedit tekee heti vaikutuksen, ja tyttö alkaa notkua kaupalla, jotta näkisi naisen aina kun mahdollista. Oveluudella ja kekseliäisyydellä Raili saa äitinsä ja Eeditin tutustumaan toisiinsa, ja vähitellen uusi asukas alkaa tulla tutummaksi muillekin pispalalaisille. On alkanut uusi aika, Eeditin aika.

  Eeditin tie mummun sydämeen aukeni ensimmäisen kerran, kun se yhtenä päivänä tuli kaupalle ja sanoi mitä on nää tuoksut mun ympärilläin nuuhkaistuaan kaupan tiskillä vielä nuokkuvien sireenien tuoksua. Kun mummu jatkoi siihen, että mitä on tämä hiljaisuus ja Eedit nauroi silmät viirussa niin että kauppa helisi, mummu alkoi olla myyty.
  Eedit oli tullut ja jakanut mummun kanssa maailman: sen, jossa asui kirjailijoita ja runoilijoita. Siellä oli outo haaveksija Juhani Aho, maaseudun oma poika Frans Emil Sillanpää, tomera kauppias Minna Canth, se yksi, joka eli vain syksystä jouluun ja vielä se, joka oli ylinnä kaikista, Eino Leino.

Rauhaisa rinnakkaiselo ei kuitenkaan jatku ikuisuuksia, vaan pian tapahtuu asioita, jotka järkyttävät pienen tytön maailmaa tavalla jota hän ei täysin itsekään ymmärrä.

  Eeditin naurukin oli erilaista kuin muiden. Eedit ei nauranut omille jutuilleen, vaan osasi kutsua nauruun. Usein vain sen silmät nauroivat, ja samalla sen silmissä oli koko maailma. Pispalalaisten maailma oli tarkka ja selvä. Ne rajat eivät olleet ylittämistä varten. Pispalassa tiedettiin, mikä on hyvää, mikä on pahaa, kenet otti, kenet jätti. Eeditin maailmassa rajat kaatuivat. Kaikki oli mahdollista.

Raili jatkoi Rinnekadulle, joka oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut olemasta tie.

Olin viime talvena onnekas ja pääsin osallistumaan tämän Harjulan esikoisteoksen julkistamistilaisuuteen tamperelaisessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Tilaisuus oli lämmin ja intiimi (ihan kirjaimellisestikin, pieni kauppa oli tupaten täynnä ihmisiä!), kuunneltiin otteita kirjasta, musiikkikappaleita jotka nivoutuvat kirjan aikakauteen ja tapahtumiin (mm. Ranskalaiset korot, Tiikerihai ja Pieni sydän), syötiin herkullista itseleivottua rievää (totta kai, kun Tampereella ollaan!), ja juotiin viiniä. En ollut vielä siinä vaiheessa lukenut kirjaa, mutta sympaattisen oloisen kirjailijan haastattelua ja kirjan lukunäytteitä kuultuani tiesin että kirja on pakko lukea pian. Kiinnostavan tarinan vuoksi, ja ihan jo siksikin että olen asunut noin puolet elämästäni Tampereella ja Pispala on Amurin ja Pyynikin ohella niitä alueita, jotka minua aina nykyisessä kotikaupungissani ovat eniten viehättäneet.

Harjulan romaanissa viisikymmenluvun Pispala todella herää eloon. Lukija haistaa syreenintuoksun, tuoreen rievän ja järven - vähän tervaa ja haketta, puun kuorta ja hiekkaa ja kaikki loppu sitä Näsijärveä: pitkiä ulapoita, lokkeja, tuulta ja kallioita - hikoilee harjun jyrkissä ylämäissä ja näkee silmissään Pispalan keltaisen hetken, kun ilta-aurinko värjää puutalon keittiön säteillään. Kirjan kielessä on hieno tamperelainen poljento ja rytmi, runsas puhekielen ja tampereen murteen käyttö elävöittää kerrontaa ja antaa tarinalle oman tärkeän lisämausteensa. Harjula kertoi haastattelussa lukeneensa ja puhuneensa tekstiä ja dialogeja ääneen kuullakseen kielen rytmin. Samaa tein minäkin kirjaa lukiessani, murre on niin tuttua ja herkullista että sitä oli suorastaan pakko välillä lukea ääneen.

Harjula kuvaa taitavasti paitsi menneen ajan Pispalaa, myös kahta erilaista sukupolvea ja niiden välistä kontrastia. On Railin mummun ahkera, käytännöllinen ja sitkeä ikäluokka, jonka on ollut pakko selviytyä, kestää ja jaksaa, ja jolle vapaussodan haavat ovat yhä viisikymmenluvullakin tuoreet. Ja sitten ovat Railin vanhemmat ja se sodanjälkeinen sukupolvi, jonka nuoruus on ollut hukassa, ja jotka ovat olleet liian rikkinäisiä elääkseen normaalia elämää. Pispalan kiviä kertookin yhden perheen kautta suuremman tarinan koko Suomen lähihistoriasta.

Romaani on hurmaava ja elämänmakuinen lukukokemus. Pienen Railin tarina on myös mieleenpainuva, huomasin ajattelevani kirjaa paljon silloinkin kun pidin lukemisessa taukoa. Harjula eläytyy taitavasti pienen tytön ajatus- ja kokemusmaailmaan, lapsen hämmennys ja ahdistus vaikeissa tilanteissa ovat vahvasti aistittavissa, ja aikuinen voi suorastaan tuntea miten lapsi käy lähellä isojen, aikuisten asioiden oivaltamista. Railin ohella tytön Martta-mummu on sydäntä lämmittävä hahmo (juuri sellainen ihana mummohahmo, jollaista olisin itselleni pienenä tyttönä kaivannut!), viisas, turvallinen ja lämmin aikuinen, kiintopiste pienen tytön maailmassa, jossa kaikki muu ympärillä järkkyy. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitte kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, kun ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.

Pispalan kiviä ei ole täydellinen tai virheetön romaani, siinä on monille esikoisromaaneille tyypillisiä pieniä kauneusvirheitä, mutta jotenkin juuri siksi se on juuri oikeanlainen. Romaani on kuin Pispala itse, tähän kirjaan - samoin kuin Pispalaan - kuuluu pieni roso ja särmä, hiomattomuus. Myös painovirheitä vilahtelee melko paljon, mutta nekään eivät oikeastaan haittaa. Romaanin luettuani nappasin kamerani ja lähdin iltalenkille sateenjälkeiseen Pispalaan. Kaupunginosaan, jossa lienee enää vain häivähdys sitä viisikymmenluvun Pispalaa, josta Harjulan romaani kertoo. Mutta silti sen vaahteroiden varjostamilta kapeilta kaduilta ja kujilta, elitistisen ja boheemin sulavasta rinnakkaiselosta (Harjulan itsensä sanoin: K-kaupassa ovat sekaisin repuusit, rikkaat ja taiteilijat, ja kaikki sujuu sulassa sovussa) ja kahden kauniin järven väliin jäävältä harjulta on löydettävissä se lumo, jonka luulen saaneen Harjulankin asumaan käytännössä koko ikänsä Pispalassa, ja pois muutettuaan palaamaan aina takaisin. Niin minäkin tekisin, uskon.










  Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupunkin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.

Pispalan harjulla ovat lisäkseni vaellelleet Elma IlonaElina ja Mai Laakso. Voi löytäkää ja lukekaa muutkin tämä kirja! Ette nääs varmaan tuu katuun! :)

Kommentit

  1. Ihana! Tämä on kyllä saatava jostakin käsiin! Olen niin jotenkin väsynyt Helsinki-kirjoihin. Haluan muitakin suomalaisia kaupunkeja ja Tampere on niistä minulle rakkain :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, siinä tapauksessa tämä sinun on tosiaankin luettava! :) Minunkin tekisi mieli lukea nyt lisää Tampere-kirjoja, yritän tuoda blogiin lähiaikoina erään viime vuonna ilmestyneen Tampereelle sijoittuvan romaanin (Meriläisen Nainen punainen, tekisi ihan mieli lukea se uudelleen), ja haluaisin pian lukea loppuun myös Marja-Liisa Heinon Niemisen tyttövainaan tapauksen. Ensimmäinen sijoittuu vapaussodan aikoihin, jälkimmäinen jatkosotaan. Tampereella on muuten hirmuisen mielenkiintoinen historia! (Niin kuin toki monella muullakin Suomen kaupungilla mutta kuitenkin. :)

      Ihanaa muuten kuulla että Tampere on sinulle rakas! <3 :)

      Poista
  2. Minulla on sydän Pispalassa, vaikken ehtinyt asua siellä kuin pari vuotta. Vaikka asiat siellä menivät monin tavoin pieleen elämässäni, ja pääosin muista kuin itsestäni johtuvista syistä, itse Pispala ei herätä katkeruutta tai surua. Kaipaan sinne edelleen, vaikka tiedän, etten varmaankaan palaa.

    Tämä kirja on ollut usein mielessä, pitäisi hankkia luettavaksi. Kiitos muistutuksesta, Sara.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, muistinkin että olet asunut Tampereella, mutten sitä että juuri Pispalassa. :) Pispala on ihana. <3 Olen itse aina asunut itäpuoliskolla ja läntinen Tampere on periaatteessa vieraampaa, mutta Pispalassa olen aina yhtä lumoissani. Eräs rakas ystäväni asuu Pispalassa Nässyn puolella harjua ja hänen luonaan on ihanaa käydä: voisin tuijotella näkymiä olohuoneen ikkunoista loputtomiin. :)

      Sinun pitää kyllä ilman muuta lukea tämä, pääset takuuvarmasti hetkeksi takaisin tutuille kulmille ( - samalla teet kyllä myös melkoisen aikamatkan). Ja tämä kirja kyllä ansaitsisi ehdottomasti lisää blogihuomiota!

      Poista
    2. Pispalassa asuin kaksi vuotta (2006–2008) ja sen jälkeen 2,5 vuotta keskustassa kahdessa eri osoitteessa, nyt sitten jo (?) 2,5 vuotta Helsingissä. Ja silti kaipaan Tampereelle aina vain! Kai se johtuu siitä, että asuin siellä jännimmät aikuisiän vuodet eli opiskeluajan. :)

      Mistäköhän sitä nopeimmin tämän bongaisi... täytyy haistella tuulia!

      Poista
    3. Ymmärrän kyllä hyvin Tampere-ikäväsi. Tämä on aika mukavan kokoinen kaupunki, ja muutenkin monella tapaa kiva paikka. Uskon että jos ja kun täältä joskus itse muutan jonnekin, minäkin tulen kaipaamaan Tamperetta. :)

      Toivottavasti saisit kirjan pian käsiisi! :)

      Poista
  3. Tämä oli kiva kirja, mutta loppu ei oikein sopinut tyyliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä taas pidin lopustakin. Minusta Harjula sitoi hyvin kaikki langanpäät yhteen ja Railin tarinasta muodostui onnistunut kokonaisuus.

      Poista
  4. Olenkin etsinyt mun kesän maakuntahaasteen-luentaan jotain kirjaa, joka sijoittuisi Tampereeseen. Tässähän tämä olisi! Kiitos vinkistä!

    Tampere sinällään on mulle melko tuntematon kaupunki, olen siellä pariin muutamaan kertaan käynyt ja useamman kerran junan suuntaa vaihtanut ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, tässä on tosiaan hyvä Tampere-kirja, suosittelen! Nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu, ja tämän kerronta todella vie lukijan sinne viisikymmenluvun Pispalaan. :)

      Ja suosittelen kyllä Tamperettakin vaikka päiväretken kohteena, tämä on varsinkin kesällä oikein mukava ja nätti kaupunki! :)

      Poista
  5. Kauniita kuvia!

    Enkä ole ikinä käynyt Pispalassa, halunnut kylläkin jo kauan. Täytyy varmaan hyödyntää tämä kirjallinen mahdollisuus käydä siellä, tähän Hangonreissun perään (Säkenöivät päivät :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, tämän kirjan avulla pystyy kyllä mainiosti tekemään nojatuolimatkan Pispalaan. Ja kannattaa tänne muutenkin tulla, Tampereelle ylipäänsä, ja Pispalaan eritoten. :)

      Poista
  6. ...ei kun Säkenöivät hetket, tietysti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, minullakin menevät nuo kaksi jatkuvasti sekaisin. :D Ja ensi kuussa ilmestyy vielä Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt, eli kyllä nyt on kirjahyllyssä säkenöintiä kerrakseen. :) Minulla on muuten tulossa Kallion kirja lukuun seuraavien joukossa, joten aika samoja kirjoja tässä nyt luetaan. :)

      Poista
  7. Kiitos linkitysestä!

    Kirjoitat ihanasti hyvästä kirjasta - ja nuo kuvatkin! (Luulin, että olin käynyt jo kiittelemässä tätä bloggaustasi, jonka luin jo toistamiseen, mutta enpä näköjään ollutkaan.) Pispalan kiviä on kirja, joka ansaitsisi enemmän huomiota. Toivon, että se on esikoiskirjaehdokkaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos ihanasta kommentistasi, tästä tuli tosi hyvä mieli! <3 Ja olen samaa mieltä, toivottavasti mahdollisimman moni lukija löytäisi Pispalan kivet, ja kirja saisi myös lisää blogisavuja.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit