maanantai 7. lokakuuta 2013

Camilla Läckberg: Enkelintekijä


Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus, 2013. 483 sivua. Alkuteos Änglamakerskan, 2011. Suomentanut Outi Menna.)

  Kun he ohittivat saaren hitaasti, hän erotti iso valkoisen talon. Saisikohan kukaan koskaan selville, mitä siellä oli tapahtunut silloin vuosia, vuosia sitten? Hän inhosi kirjoja ja elokuvia, joiden loppuratkaisu jätettiin avoimeksi, ja pystyi vain hädin tuskin lukemaan lehdistä juttuja selvittämättömistä murhista. Ja kun hän oli itse tonkinut Valön tapaukseen liittyvää materiaalia, hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi vaikka oli kaikin voimin koettanut löytää vastauksia. Totuus oli jossain yhtä syvällä pimeässä kuin talo joka oli piilossa puiden siimeksessä.

Pääsiäislauantaina 1974 Fjällbackan liepeillä sijaitsevalla Valön saarella tapahtuu kummia. Nelihenkinen perhe katoaa vanhasta sisäoppilaitoksesta kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain heidän kotiinsa katettu ja selvästi keskeneräiseksi jäänyt pääsiäisateria, ja perheen yksivuotias tytär Ebba. Kadonneen perheen kohtalo pysyy arvoituksena vuosikymmenet.

Kunnes aikuiseksi kasvanut Ebba muuttaa miehensä kanssa takaisin Valön saarelle. He ovat menettäneet lapsensa ja pari aikoo aloittaa elämänsä alusta, remontoida vanhan rakennuksen ja perustaa siihen pensionaatin. Menneisyyden läsnäolo tuntuu talon nurkissa ja historia tuntuu pinttyneen talon seiniin. Kun remontti etenee, yrittää joku tuhopolttaa talon. Pian tämän jälkeen pariskunta löytää ruokasalin lattialautojen alta kuivunutta vanhaa verta. Mitä salaisuuksia talo sisuksiinsa kätkee? Yrittääkö joku estää salaisuuksien paljastumisen karkottamalla talon uudet asukkaat? Ja mikä tärkeintä: mitä Valön saarella tapahtui liki neljäkymmentä vuotta sitten? Näihin kysymyksiin haluavat vastaukset sekä Tanumsheden poliisi, että kirjailija Erica Falck, joka aikoo kirjoittaa saaren tapahtumista kirjan.


Tämä Läckbergin uusin Fjällbacka-dekkari oli se kirja, joka sai epäkiitollisen tehtävän palauttaa minut täydellisten kirjojen maailmasta takaisin sinne, missä luetaan myös niitä vähemmän täydellisiä. Eikä tämä huono valinta siihen hommaan ollut, päinvastoin. Enkelintekijä kiinnosti ja koukutti juuri sopivasti, ja sen avulla vältyin totaaliselta lukujumilta. Istuin Läckbergin kyytiin, rentouduin ja nollasin päätäni, ja käsissäni ollut dekkari täytti tehtävänsä juuri niin kuin sen pitikin.

Pakko on aluksi kuitenkin sanoa: etenkin noiden väisästen, hyryjen ja westöjen jälkeen Läckbergin kaunokirjallisen annin varsin matala taso häiritsi alkuun ihan tosissaan. Eiväthän tämän ruotsalaissarjan dekkarit mitään kaunokirjallisia helmiä ole. Kieli on yksinkertaista ja konstailematonta, puhekielisiä ilmaisuja käytetään paljon. Jotkut suomentajan ratkaisut tuntuivat jopa kököiltä: joku sammutti tulta vaahtosammuttimella ihan hulluna, toinen epäili yrjöävänsä, jos kuulee erään tunnuskappaleen vielä kerrankin. Välillä oli ihan sairaan kuuma, erästä myös pelotti ihan sairaasti, ja välillä oli niin hauskaa että jotkut repesivät totaalisesti. Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta minusta edellä mainittujen kaltaiset ilmaisut ovat huonoa suomea, eivätkä ne oikein kaunokirjallisuuteen kuulu, siitäkään huolimatta että halutaan hakea rentoa, arkista ja elämänmakuista tyyliä. Mutta toisaalta, kun kyseessä on dekkari, voi kieltä katsoa vähän sormien läpi. Painopiste on jossain muualla: se on itse tarinassa ja hyvin rakennetussa juonessa, joka yllättää lukijan kerrasta toiseen. Ja siinä tämä kirja onnistuu.

Enkelintekijä on nimittäin omassa genressään ihan hurjan hyvä! Se on melko alkuvaiheesta lähtien äärimmäisen vetävä ja sen tarina on kekseliäs ja hyvin kirjoitettu. Vaikka onnistuinkin keksimään pari salaperäistä yksityiskohtaa ja juonenkäännettä ennen kuin ne kirjassa paljastettiin, säilyi kaikki se, mikä tarinassa on tärkeintä ja ratkaisevinta yllätyksenä loppuun asti. Kirjan viimeiset kolmesataa sivua oli suorastaan pakko ahmia, ja lukukokemuksen jälkeen oli tyytyväinen olo. Kirjan kannessa on sitaatti Vimmerby Tidningistä: "Camilla Läckbergistä tulee koko ajan vain parempi!". Voin kyllä yhtyä tuohon näkemykseen tällä kokemuksella, mikä minulla naisen kirjoista on. Olen lukenut Läckbergiltä aiemmin MerenneidonMajakanvartijan ja pienoisdekkarin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, ja kyllä tämä Enkelintekijä minun makuuni noista on ollut paras.

Olin tyytyväinen myös siihen, että Enkelintekijässä Läckberg piti taitavasti kaikki langat käsissään, eikä lankoja ollut tällä kertaa liikaa. Edellistä sarjan dekkaria, Majakanvartijaa, moitin liiasta sekavuudesta ja runsaudesta. Kaikkea oli liikaa, aiheita, teemoja, henkilöitäkin. Nyt paketti pysyi kasassa: Läckberg niputtaa taitavasti yhteen useammassa aikatasossa liikkuvan menneisyyden mysteerin, yhden suvun murheellisen mutta äärimmäisen kiinnostavan historian, ja nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat ja henkilösuhteet, heittää soppaan ripauksen maahanmuuttajakysymyksiä, äärioikeistolaisuutta ja uusnatsismia - ja homma toimii!

Kun sarjaa on lukenut jo useamman kirjan verran, alkavat henkilöhahmot tuntua kuin vanhoilta tutuilta. Patrik oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, kun taas hänen joka paikkaan nenänsä työntävä vaimonsa Erica alkaa ärsyttää minua kirja kirjalta enemmän. Bertil Mellberg oli edelleen oma itsensä, Pasilan Rauno Repomiestä muistuttava ihastuttava höppänä, ja edellisissä osissa hieman statistin osassa ollut Gösta sai nyt uutta ulottuvuutta, hänellä oli tässä dekkarissa tärkeä ja kiinnostava rooli. Myös Erican sisar Anna, joka on omassa riipaisevassa elämäntilanteessaan edelleen kuin rikkinäinen maljakko, teki kiinnostavia ratkaisuja, ja se on yksi niistä seikoista, joka saa minut varmasti tarttumaan sarjan seuraavaankin käännökseen - haluan tietää mihin Annan elämä ottaa suuntaa.

Tätä Läckbergin uusinta on luettu monessa blogissa. Linkitän nyt vain Leena Lumille, jonka arvion lopusta löytyy linkkejä moneen muuhunkin arvioon. Naisen kirjat ovat nyt muutenkin ajankohtaisia: MTV3 esittää tämän syksyn aikana useamman Läckbergin kirjoihin pohjautuvan tv-elokuvan. Dekkarinystävien kannattaa kokeilla niitä, jos ei muuten niin jo ihan pelkästään ihastuttavan idyllisen ruotsalaismiljöön takia. Fjällbacka on nimittäin aika ihana!

12 kommenttia:

  1. Minulle taisi tämä Läckberg olla liikaa. Kirjailija kertoi kaiken, joten minun ei tarvinnut ajatella mitään. Minusta kirja on parempi jos jätetään jotain arvailujen varaan. Vanha tarina paransi kirjan juonta.
    Minä taas tykkään Ericasta eniten ja Anna oli aika yllättävä tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tämän kirjan kohdalla makumme siis vähän eroavat. :) Mutta minustakin vanha tarina oli kirjassa tärkeä ja oleellinen osa, ilman sitä juoni ei olisi jaksanut samalla tavalla kiinnostaa. Anna oli tosiaan aika yllättävä, pakko lukea seuraava osa jo ihan Annan takia.

      Poista
  2. Aloitin läckbergeillä blogiurani ja nyt on ollut taukoa. Koko ajan ne paranivat, Kivenhakkaaja on suosikkini tähänastisista lukemistani. Hyvä tunne, että on lisää hyviä dekkareita jonossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, pitääkin käydä kurkkaamassa mitkä Läckbergin kirjat olet lukenut. Minä en puolestani ole lukenut niitä alkupään kirjoja, vaan olen aloittanut sarjaan tutustumisen Merenneidosta. Kivenhakkaajakin odottelee siis vielä vuoroaan. Mukavaa kuulla, että se on sinun lukemistasi paras. :)

      Poista
  3. Minun mielestä tämä ei ollut parasta Läckbergiä, toinen turhan sivujuonne häiritsi.

    Markku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Markku, minulle taas se toinen sivujuonne oli melkein kirjan parasta antia, mutta minä nyt olenkin historiafani, ja lukisin siitä aina, melkein koska ja mitä tahansa. :D

      Poista
  4. Olen itsekin huomannut saman; jos lukee jonkin "ihan sairaan hyvä" kirjan - myönnän etten itsekään fanita vastaavia ilmaisuja kaunokirjallisessa yhteydessä - ja sen jälkeen siirtyy seuraavaan, kontrasti voi olla yllättävänkin suuri, vaikkei kirja välttämättä edes olisi kauhean huono. Silläkin on kovasti väliä, missä järjestyksessä kirjoja lukee. =D Joskus heikommassa välissä luettu melko normaali kirja voi tuntua paremmalta kuin se on, ja päinvastoin, hyvä kirja voi vaikuttaa heikohkolta jonkin jättielämyksen jälkeen.

    Läckbergiä en ole lukenut. Vähän olen harkinnut. Toisaalta, minusta tuntuu että hakkaan usein vain päätäni seinään näiden dekkareiden kanssa. Olen sentään muutaman helmenkin onnistunut löytämään. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, totta puhut. Nyökyttelen täällä samanmielisenä ajatuksillesi. :)

      Hmm,. siinä tapauksessa en tiedä olisiko Läckberg ihan sinun heiniäsi. Naisen kirjat ovat ihan mukiinmeneviä dekkareita, mutta on myönnettävä, että olen minä paljon parempiakin lukenut. Jos haluat kuitenkin kokeilla, ota tämä tai Merenneito.

      Poista
  5. Tämä on siinä ja siinä, että on paras Läckbergiltä. Silloin hän alkaa kulkea samaa polkua kuin Theorin ja Larsson, jotka parantavat kerta kerralta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä olen kallistunut sille kannalle, että tämä oli vielä Merenneitoakin parempi. :) Minulla on muuten tulossa pian lukuun ensimmäinen Theorin, ja Larssonkin kiinnostaisi, joten minulla on siis paljon hyvää edessäni.

      Poista
  6. Minua häiritsee Läckbergin tekstissä se, että ruumiita tulee liikaa ja jotkut ihmiset ovat pelkästään vain ja ainoastaan pahoja ilman vivahteita. Tämä tuli esiin erityissti Kivenhakkaajassa, joka muutoin oli menneisyyden ja nykyisyyden yhdistävässä rakenteessaan varsin koukuttava.

    Tekstiä voisi karsia 50 sivua tai enemmänkin sen yhtään kärsimättä. Kun aletaan toistaa yhtäsamaa lapsiperheen arkea, hyppään yli. Erica ei tee oikeastaan muuta kuin istuu neljän seinän sisällä ja valittaa kiittämättömänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lupiini_60, olen näköjään unohtanut vastata kommenttiisi, anteeksi! Kivenhakkaajaa en ole lukenut, joten siihen en osaa ottaa kantaa, mutta ehkä tässä Enkelintekijässäkin oli hieman noita samoja kaikuja.

      Tiivistämisen varaa olisi, ihan totta! Ja Erica on kyllä hahmona raivostuttava. :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...