Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016. 213 sivua.)

  Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. Kun katson Pietarin konservatoriota, näen tutun ensimmäistä kertaa. Kävelen sisään sen huoneisiin ja olen tervetullut. 
  Ihmiset ottivat kristinuskon tuttuna vastaan, vaikka sen tarina on konstikas. 
  Haluaisin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa. Tämä voisi olla onnistuneen julkisen rakennuksen öinen määritelmä.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestataan Helsingin kaupunginarkkitehdiksi, ja hänen harteilleen lankeaa suunnaton urakka: hänen tulee suunnitella Suomen suuriruhtinaskunnan tuore pääkaupunki uudelleen, tehdä keisarille uutta maisemaa. Helsinki on syrjäinen, kylmä, pimeä ja luotaantyöntävä paikka, jonne Engelin perheen on vaikeaa kotiutua. Keväällä 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että perhe viettää kaupungissa vain kuusi vuotta - sen ajan, jonka hän uskoo uudelleenrakentamisen vievän. Toisin käy: Engelit jäävät Suomeen lopullisesti. Helsingistä ei tule heille koskaan oikeaa kotia, mutta perheenpäälle siitä tulee elämäntyö, jonka henkilökohtaista hintaa hän pohtii kuolemaansa saakka.

Näitä mietteitään, muistojaan, mielialojaan ja havaintojaan tämä hiljainen, köyhä ja töistään lopen uupunut mies kirjaa ylös yöpäiväkirjaansa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan.

  Kun katsoo ulos, miten lumi sataa uusien rakennusten päälle, voisi kuvitella olevansa Berliinissä. Suuressa kaupungissa. Ihmiset vain puuttuvat. Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen peittämänä keskeneräinenkin näyttää valmiilta. Kristityn on iloittava tulevasta, mutta tässä ja nyt. Kaikki hyvä seuraa ihmisen mukana, minne hän meneekin. Ja kaikki mikä ei seuraa on tarkoitettukin putoavaiseksi.


Runoilijana ja dramaturgina tunnetun Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on alusta loppuun aivan pakahduttavan hieno. Teoksen rakenne ja muoto ovat ihastuttavat: mietelmänomaiset päiväkirjamerkinnät, kirjan verkkainen tunnelma ja kuulaan kaunis kieli luovat yhdessä sellaisen kokonaisuuden, että Viikilän lauseisiin haluaisi jäädä asumaan. Pariasataa sivua ei kykene ahmimaan, vaan tekstiä haluaa lukea rauhassa ja nautiskellen.

Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa. Yöpäiväkirjamerkinnät kattavat kaksikymmentäneljä vuotta. Ne pitävät sisällään yhden miehen elämän: vuoroin onnea ja tuskaa, hapuilevaa pyrkimystä mielenrauhaan, sekä suurta yksinäisyyttä. Kaiken yllä leijuvat kaipaus ja ainainen vierauden tunne. Akvarelleja Engelin kaupungista toikin etäisesti mieleeni erään lempikirjoistani, Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean, sillä näissä kahdessa on samoja sävyjä.

  Tässä iässä kaikki toistuvat asiat kantavat mukanaan miltei liiaksi elämää. Neljän vuodenajan maassa saa olla koko ajan pakahtumaisillaan, ja vuodenaika kestää juuri sen ajan, mikä siltä kuluu muistojen kiinnittämiseen.

Viikilän 1800-luvun Helsingin kuvaus synnyttää vahvoja, lähes maalausten kaltaisia mielikuvia, vaikka kuvailu onkin melko niukkaa ja usein sivulauseissa tapahtuvaa. Helsinki on samanaikaisesti karu ja idyllinen: Kaupungissa tuulee aina, kylmä meri paiskaa kaikki ajatukset takaisin, päivät ovat kireänkylmiä ja armottomia, ja pimeys miltei läpipääsemätöntä. Luonnon armottomuus toistuu maaperässäkin, sillä kaupunki on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta, yhtä suurta kalliota. Ja kuitenkin Helsinki on Itämeren löytämätön helmi, jonka pimeitä katuja valaisee öljylamppujen pehmeä kajo, ja jonka maisemista pakkanen tekee maalauksen. Engelin huoneissa kaikuvat Beethoven ja Bach, ja hänen puutarhassaan leijuvat tuoksut, joiden sisällä on ilo. Arkkitehtinsä käsissä kaupunki myös muuttuu koko ajan, ja Engelin arkkitehtuuri toisintaa taidetta, musiikkia ja sivistystä.

Parasta romaanissa ovat kuitenkin aivan taivaallisen kauniit virkkeet ja ajatelmat, jotka ovat niin timanttisen hienoja, että ne kaikki haluaisi tallettaa sydämeensä ikiajoiksi. Kun tuuli puhaltaa keskeneräisten rakennusten läpi ja elämä ja uni ruumiittemme läpi, kun onni on joskus ainoastaan sietämättömän kärsimyksen poissaoloa, tai kun talviauringon terävä veitsi leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet, olen pakahtua. Tuntuikin miltei mahdottomalta tehtävältä valita sitaatteja omaan tekstiini, sillä olisin halunnut siteerata melkein jokaista sivua. Nyt eletään vasta helmikuun alkua, mutta tiedän jo nyt lukeneeni yhden kuluvan vuoden hienoimmista kotimaisista romaaneista.

HelMet lukuhaaste 2016: 49 - vuonna 2016 julkaistu kirja