Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä (WSOY, 2014. 187 sivua.)

  Oli tyydyttävää, jonkinlainen voitto saada toinen uskomaan ja luottamaan, rakastumaan ja alistumaan. Mikä iloinen yllätys itsellekin, että se aina ja aina vain onnistui. Hän oli niin taitava, että uskoi itsekin niihin henkilöihin, jotka oli luonut. Hän oli tehnyt itsestään porukan, jonka jokaisen jäsenen hän tunsi läpikotaisin, tuon ikuisesti toisiinsa liittyneen kaveripiirin, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja toimivat yhteiseksi hyväksi. Hän oli tehnyt elämästään taidetta, suurromaanin, jonka kaikki henkilöt ovat hän, tekijä itse.

On elokuu ja aivan helvetin kuuma. Helle saa vaatteet liimautumaan ihoon ja ilman väreilemään, kun helsinkiläinen aivan tavallisen näköinen mies - Juha, tai kuka lie - saapuu itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin etsimään naistaan - sitä ainoaa, joka on rohjennut jättää hänet. Tätä kyseistä Outia ei löydy, mutta kadulla mies tapaa sattumalta toisen naisen, täysin merkityksettömän ja yhdentekevän. Naisella on jotakin mitä mies haluaa, ja tilaisuus tekee varkaan. Nainen luottaa mukavaan ja turvallisen oloiseen mieheen - ja mies tappaa naisen.

  Hänet valtasi kauhu. Ei naisen vaan itsensä takia. Nainen oli tarpeeton eläjä, huorahtava juoppo, turha ihminen. Elävä tai kuollut, ketä kiinnostaa. Mutta mitä minä tein itselleni? Miksi minä tein tämän teon? En pääse ikinä eroon, en tästä naisesta enkä tästä teosta. Tapoin ihmisen ja sidoin itseni häneen loppuiäkseni.

Viisikymppinen rikoskomisario Hanna on viettämässä kesälomaa ja syntymäpäiväänsä, kun hän saa tiedon tapahtuneesta henkirikoksesta. Lomastaan huolimatta hän ottaa taholtaan osaa murhatutkimuksiin, ja ennen kuin juttu lopulta ratkeaa, kytkeytyy hänen oma perheensäkin outojen sattumien kautta tapahtumien kulkuun.


Kuuntelin Tuula-Liina Variksen haastattelua toissasyksyisillä Helsingin kirjamessuilla, ja kirjasin siinä samalla Naisen parhaan ystävän päänsisäiselle lukulistalleni. En muista haastattelusta muuten enää mitään, mutta kiinnostavalta kuulostanut kirja on kummitellut mielessäni kaikki nämä kuukaudet, ja kun viime viikolla flunssaa potiessani alkoi tehdä mieli lukea jotakin sujuvasti kirjoitettua dekkaria, poimin pitkään lainassa olleen kirjan vihdoin luettavakseni. Sujuvaa luettavaa tämä olikin, mutta yhdistelmänä kuumeilusta ja lihassärystä johtuva kurja olo ja tämän romaanin kerrassaan visto päähenkilö aiheuttivat niin ahdistuneen olotilan, että haluan nyt vain pian kirjoittaa tästä muutaman sanan, palauttaa kirjan kirjastoon ja unohtaa koko jutun. :) Lukuvalintana juuri siihen hetkeen tämä oli melkoista kurjuuden maksimointia.

Päähenkilö Juha on todella melkoinen naisen paras ystävä, ainakin omasta mielestään. Hänen toimilleen ja käytökselleen löytyy selitys menneisyydestä, joka on pakottanut hänet löytämään oman menetelmänsä olla olemassa ja selviytyä, pitämään elämänsä kasassa. Ikävää vain, että oman selviytymisen edellytyksenä on vallan ja vähintäänkin henkisen voiman käyttö muihin ihmisiin, itsensä kohottaminen jonkinlaiseen jumalasemaan, ja kieroutunut ajatusmaailma, joka johtaa hybriksen porteille. Juhan narsistisen mielen sisään kurkistaminen tuntui jotenkin iljettävältä, eikä siinä auttanut enää edes kirjan kuumista kesäpäivistä haaveilu tai ihanalta kuulostavan uuniomenahillon resepti (jonka kyllä toki kirjoitin itselleni muistiin, hillo-ohje pääsee täällä ensi kesänä kokeiluun). Vaikkei Naisen paras ystävä ole oikeastaan ollenkaan jännittävä tai hyytävä kirja, jäi sen lukemisesta ahdistava olo.

Toisaalta sehän juuri on onnistuneen kirjan merkki! Tuula-Liina Variksen jännitysromaani toi mieleeni norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer -dekkarit, sillä nekään eivät mässäile varsinaisella jännityksellä, vaan painopiste on ihmisen psykologisten pohjavirtojen tarkastelussa. Variksen viisikymppinen poliisipäähenkilö Hannakin on sympaattinen ja sellainen aito, tavallinen ihminen samaan tapaan kuin norjalainen kollegansa. Kirja toi lopulta hyvinkin vahvasti mieleeni juuri viimeisimmän lukemani Fossumin teoksen, Carmen Zita ja kuoleman. Siinäkin on paahtava helle, rikoksen tekijän mieli on jotenkin kieroon kasvanut, ja jutun ratkeamiseen vaikuttaa yllättävä, sympaattinen hahmo. Ja nyt huomaan, että kirjat ovat ilmestyneet samoihin aikoihin, olen lukenut kummatkin talvella kovassa kesänkaipuussani, ja näköjään kuvannut kannetkin miltei samassa paikassa. Hah - jotenkin hassua! Lopetankin juttuni täsmäsuositukseen (Fossumin fanit - lukekaa tämä!), ja nappaan koirani talutushihnaan. Naisen paras ystävä saa päätyä kirjaston palautusluukkuun vielä tänä iltana, ja päätyköön inha Juha ahdistelemaan jotakin toista naislukijaa.

Myös ystäväni ja lukupiiritoverini Kaisa on lukenut tämän. Häneltä löytyy linkkejä muille lukeneille.