sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kaari Utrio: Paperiprinssi


Kaari Utrio: Paperiprinssi (Amanita, 2015. 463 sivua.)

Merenkulkija Sebastian Ross miehistöineen on joutunut vakavaan onnettomuuteen marraskuisella Ohotanmerellä. Hänen laivansa Stoikost, eli Kestävyys, on haaksirikkoutunut, osa miehistöstä on kuollut ja merikapteeni itse on vammautunut laivasta jäälohkareiden sekaan hypätessään. Syksyllä 1831 raajarikkoinen Sebastian palaa vuosien poissaolon jälkeen kotiinsa Lohjalle, perimälleen Suurkosken paperiruukille. Väelle esitellään tämä uusi patruuna, karhumaisen iso ja rohjo, ontuva mies, joka on apea ja sulkeutunut kuin simpukka.

Ruukilla Sebastiania on vastassa melkoinen yllätys: pitkä sukulaisneiti Wilhelmine Falkensten, riuskaotteinen, itsevarma ja tyyni nainen, joka on hoitanut ruukin asioita esimerkillisesti jo vuosien ajan. Rossin ensivaikutelma Wilhelminestä on ilkikurinen, hän pitää naista räksyttävänä humalasalkona, joka vaikuttaakin olevan neitona mahdoton - liian pitkä, liian tanakka ja liian reipas. Myös neiti Wilhelminen isä on omanlaisensa originelli persoona: kärttyisä, pilkallinen ja vilpittömän pahansuopa mies. Suurella neidillä on myös suuri koira, koira Jupiter. Omituiset sukulaiset onnistuvat kuitenkin tuomaan Sebastianin elämään ilon ja valon pilkahduksia, jotka ovat onnettomuuden jälkeen olleet harvassa.

Eletään aikaa, jolloin naisella ei ole sananvaltaa edes oman kohtalonsa suhteen, ja kun isä-Falkensten kuolee, joutuu nuori neiti Wilhelmine jättämään kotinsa, koiransa ja rakkaan ruukin muuttaakseen Helsinkiin sukulaissedän perheen luo. Kohtalo heittää myös merikapteeni Rossin helsinkiläisten seurapiirien kuohuntaan, ja tulevan talven aikana Sebastianin ja Wilhelminen Lohjalla alkanut tuttavuus syvenee entisestään. Se talvi muuttaa kummankin elämän lopullisesti.

  Etelä-Esplanadin talorivistön joka ikkunalla paloi juhlavalaistuksena kaksi kynttilää. Valonäky sai Wilhelminen henkäilemään hurmaantuneena: satoja kynttilöitä tuikkimassa talviyössä valkean lumen ja mustan taivaan rajalla. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin suurenmoista, vaikka olihan se toisaalta hirveää tuhlausta. Setä von Staude naurahteli hyväntahtoisesti, ja kreivitär Helena Christina varoitti Wilhelmineä paljastamasta maalaisuuttaan.
  - Minä olen maalainen, Wilhelmine tunnusti hilpeästi.


Olen lukenut Kaari Utrion romaaneja jonkin verran ennen blogiaikoja, mutta Paperiprinssiä edelsi monta Utriotonta vuotta - ja nyt ihmettelen, miksi näin. Luin kirjan joulunpyhinä, ja se oli sellainen lukunautinto ettei paremmasta väliä! Paperiprinssistä riitti luettavaa moneksi päiväksi, ja niinäkin hetkinä, kun en voinut lukea, ajattelin Wilhelmineä ja merikapteeni Rossia koko ajan. Myötäelin heidän tarinaansa niin voimakkaasti, etten edes muista milloin viimeksi jokin romaani olisi vetänyt imuunsa näin kaikellaan. Historialliset romaanit ovat lempikirjallisuuttani, ja Kaari Utrio on kyllä sen lajityypin kruunaamaton kuningatar. Teksti on rikasta ja elävää, ja huolella tehty esityö näkyy alusta loppuun: kuvattava aikakausi ja säätyläiselämä heräävät eloon runsaiden ja tarkkojen yksityiskohtien myötä, ja kun sen lisäksi Utrio kirjoittaa ihailtavan sujuvaa kieltä ja tavattoman herkullisia henkilöhahmoja, on hänen teoksiaan todella nautinnollista lukea.

  Pastorista näytti, että häntä huvitti, vaikka tilanne oli delikaatti ja saattoi kääntyä skandaaliksi minä hetkenä hyvänsä: alastomia miehiä ja naimattomia neitoja.
- Toiselle neidille.
  Agneta von Staude nojasi voipuneena maisteri Normaniin. Pitkä neiti rypisti otsaansa.
  - Agneta, mikä hätänä?
  - En ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä, Agneta-neiti nyyhkytti.
  - Edes saunassa? Wilhelmine Falkensten kysyi vilpittömän kummissaan.
  - Rahvaanomaista, Agneta-neiti niiskaisi.

Paperiprinssissä Utrio kuvaa melko yksityiskohtaisesti paperin valmistusta 1800-luvulla. Sekin on mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni romaanin parasta antia ovat suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ja rakenteilla olevan uuden Helsingin kuvaukset. 1830-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta on murrosvaiheessa: koulutus ja raha luovat vähitellen yhteiskuntaan uutta luokkaa yläluokkaisen aateliston ja rahvaan väliin - työtä tekevää luokkaa, joka muodostuu ylioppilaista, lääkäreistä, juristeista ja nuorista virkamiehistä. Vuosi 1831 on huono herran vuosi, maata koettelee kato sekä kansan keskuudessa jylläävä kolera. Yläluokassa ongelmista ei kuitenkaan paljoa tiedetä, seurapiirielämä on vilkasta ja Helsingin illoissa järjestetään yltäkylläisiä juhlia tavalliseen tapaan. Myös kulttuurielämä on vireää. Neiti Wilhelminen sukulaisten tuttavapiirissä on lukuisia silmäätekeviä merkkihenkilöitä, kuten rahvaan runoja keräävä tohtori Lönnrot, fysiikan dosentti ja nuori nero, tohtori Nervander, sekä kaupungin keskustasta sukulaisilleen kolerapakolaisiksi lähteneet dosentti ja runoilija Johan Ludvig Runeberg ja vaimonsa Fredrika.

Eletään samaa aikaa, jota Jukka Viikilä kuvaa tuoreessa (ihanassa!) romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Pikkukaupunkimainen Helsinki on muuttumassa: kelmeä Senaatintori on tarun mukaan laajempi kuin yksikään Suomen pelto, ja autiomaan kokoisella torilla sulassa sovussa liikkuvat heinäkuorit ja halkoreet, sotilaat ja rahvas. Torin laidoille kohoavat herra arkkitehti Engelin uudet rakennukset: toisella puolella kohoaa vastavalmistunut Yliopiston rakennus, jota parhaillaan sisustetaan, lämmitetään ja kuivataan seuraavan vuoden käyttöönottoa silmällä pitäen, ja vuorelle rakennetaan tolkuttoman suurta kirkkoa. Utrion ja Viikilän (keskenään toki hyvin erilaiset) teokset linkittyvät toisiinsa niin sulavasti, että suosittelenkin lämpimästi lukemaan molemmat, vaikka peräkkäin.

Ajankuvauksen lisäksi rakastin Paperiprinssin henkilöhahmoja, ja sitä ihanan ilkikurista huumoria, jolla Utrio henkilöistään kirjoittaa. Neiti Wilhelmine on yksi mainioimmista hahmoista pitkään aikaan, ja hänen pituuttaan korostetaan tarinassa muikeasti - oman (kitkerän!) isänsäkin mukaan hän on tuulimyllyn kokoinen nainen. Hah! Rampa Sebastian puolestaan on vammastaan huolimatta todella puoleensavetävä ja karismaattinen hahmo, ja pääparin välinen kemia on aikakauden vaatimista häveliäisyyssäännöistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) tavattoman kuumottavaa. Koin Paperiprinssiä lukiessani samanlaisia ihania väristyksiä, kuin esimerkiksi Jane Austenin Mr. Darcyn ja Elizabeth Bennetin, tai Diana Gabaldonin Jamien ja Clairen parissa. Utrion kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään (etenkään ensimmäisen sadan sivun jälkeen, jolloin tarina pääsee kunnolla käyntiin).

Poimintoja muista blogijutuista löytyy Amanitan teossivulta, käykääpä kurkkaamassa! Itse aion lukea lisää Utriota tämän vuoden aikana, niin mainion lukumuiston Paperiprinssi mieleeni jätti.

10 kommenttia:

  1. Utrion kirjoista on tullut luettua lähes kaikki.
    Paperiprinssi on vielä lukematta, täytyy kyllä ottaa lukuun.
    Utrion historialliset romaanit ovat aina pettämättömiä lukunautintoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, vau! Minulla on suurin osa vielä lukematta - mikä on toisaalta aika mukavaa, sillä kuten sanot, Utrion romaanit ovat pettämättömiä lukunautintoja, ja tuntuu hyvältä tietää että niitä on edessä vielä monta. :) Lue ihmeessä Paperiprinssi, on meinaan aika mainio kirja tämä. :)

      Poista
  2. Kuulostaapa mielenkiintoista! Hävettää myöntää, mutta olen lukenut Utriota todella vähän. Tämä pitää noukkia lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilona, niin minäkin - ihan liian vähän! Paperiprinssiä suosittelen kyllä todella lämpimästi. Eikä kannata säikähtää jos alku tuntuu hieman verkkaiselta. Kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, se on sitten menoa. :)

      Poista
  3. luin aikoinnani paljon Utrion kirjoja ja pidin asiantuntevasta ajankuvauksestaan!

    Ja oi, palaan Akvarelleja Engelin kaupungista postaukseesi vähän myöhemmin, sillä olen juuri aloittelemassa kirjaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, Utrio on ihan mahtava! <3 Tekisi mieli pitää jotkut Utrio-teemaviikot. Kenties kesällä? :)

      Oletkohan jo postannut Viikilän kirjasta...? Tulen kurkkaamaan. Mutta siinä vasta helmi, ai että! <3

      Poista
  4. Utrio kuuluu kategoriaan "kirjailijat joiden kohdalla ei välttämättä kehtaisi myöntää etten ole lukenut yhtään kirjaa". En tiedä mistä pitäisi aloittaa, mutta pakko kyllä lukea jotain Utriolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Charita, paljon enemmän minullakin on lukematta kuin luettuna, mutta toisaalta sehän juuri on herkullinen tilanne: kun tietää, että ihanaa luettavaa on olemassa jo pelkästään yhdeltä kirjailijalta tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Aah! <3

      Poista
  5. Olen ollut Utrion vankkumaton fani nuoresta tytöstä asti. Rakastan hänen kaikessa epätäydellisyydessään sympaattisia hahmojaan (joiden periaatteellisuudesta ei kuitenkaan tingitä), huumoria sekä tietoa, jota kirjat antavat historiasta ja joka on kaiken lisäksi historianosaajan luotettavuudella kuvattu. Joskus kuitenkin kaipaan ihmissuhdejuoniin niitä romanttisia koukeroita, joita kirjoissa oli vielä kun Utrio kirjoitti keskiajasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, hyvin sanottu tuo, että Utrion hahmot ovat epätäydellisyydessään sympaattisia - juuri niin! Jokaisessa lukemassani Utrion kirjassa hahmoihin on ollut tavattoman helppoa kiintyä, ja jo se tekee lukemisesta nautinnollista. Ja kaikki se historia, ja sen elävä kuvaus, aah! ♥

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...