tiistai 31. toukokuuta 2011

Lontoota ja yhteenvetoa toukokuusta.

Terveisiä kesäisestä Lontoosta, joka oli ihana, kuten aina! Viikonloppu piti sisällään paljon kaikenlaista mukavaa, muun muassa lempimusikaalini Dirty Dancingin, kuljeskelua ja lueskelua tuntikaupalla ihanissa kirjakaupoissa ja lempipuistoissani, illallisen näköalaravintolassa keskustan kattojen yllä, tutustumista ihanaan British Libraryyn, sekä peribrittiläisittäin kello viiden teen Piccadillyn Waterstonesin viidennen kerroksen ihastuttavassa ravintolassa. Kaupungin kaduilla sai nauttia tällä kertaa myös espanjalaisista rytmeistä, lauantaina kun oli Mestarien liigan loppuottelu (ManU - Barcelona), ja kaduilla vaelsi sadoittain riehakkaita ja hyväntuulisia espanjalaisia. Erityisesti Messi-paitaiset miehet hyödynsivät komeasti kaikuvia metrotunneleita, joissa saikin kuunnella Barcan kannustuslauluja aina metroa odotellessaan. :)




















St. James'in puisto on yksi lempipuistoistani, rakastan muun muassa sen lintuja ja kesyjä oravia.


English Breakfast -teetä kera skonssien, paksun kerman ja metsämarjahillon. <3


Karhuherra Paddingtonit rivissä Paddingtonin asemalla, jonka tuntumassa tällä kertaa asustin. :)

British Libraryssä oli meneillään The History of Science Fiction -näyttely. En ole koskaan ollut scifi-ihmisiä, ja ajattelin että kierrän näyttelyn ihan pikaisesti. Mutta se olikin tavattoman kiehtova kokoelma scifin vanhoja helmiä, vitriineissä oli kauniita, vanhoja scifikirjoja, esimerkiksi ensipainos Mary Shelleyn Frankensteinista. Yllättäen näyttelyssä kuluikin ihan kunnolla aikaa, ja aihe alkoi kiehtoa minua niin että harkitsen nyt lukevani elämäni ensimmäisen scifi-kirjan lähiaikoina. Onnistunut näyttely siis! :)






Rakastan Lontoon kirjakauppoja, niiden tuoksua jossa sekoittuu tuore painomuste, isojen kutsuvien sohvien nahantuoksu sekä ihmisten hajuvedet, niiden hyllyjä jotka notkuvat tuhansien toinen toistaan kiinnostavampien ja kauniskantisten kirjojen painosta, sekä jopa ihmisiä niissä, hyväntuulisia myyjiä (jotka näyttävätkin ihan siltä että he lukevat paljon! :) ) ja asiakkaita jotka istuvat sohvilla tai lattioilla unohtuneina hyvän kirjan pariin. Sellaisia kauppoja kaipaisin Suomeenkin, kauppoja joissa saisi olla rauhassa, myyjät eivät tyrkyttäisi apuaan tai edes kirjoja, eikä kukaan katsoisi pitkään tai pahalla, jos kaupassa viettäisi tuntitolkulla aikaa, tai jos lukisi kirjaa.

Lempikirjakauppani on juuri Piccadillyn Waterstones, Euroopan suurin ja komein kirjakauppa. Suuruudestaan huolimatta siellä on valtavan kotoisa, lähes kirjastomainen tunnelma. Tällä kertaa hykertelin mielissäni ja ylpeänä myös suomalaisuuden puolesta, kun huomasin että Waterstones -ketjun toukokuun kuukauden kirjana oli Sofi Oksasen Purge, siis Puhdistus. :)


Reissultani ostin tällä kertaa seuraavat kolme kirjaa: Haruki Murakamin Norwegian Wood (jota aloin lukea jo kirjakaupassa, ja olen aivan myyty!), Victoria Hislopin kirjan The Island, sekä Rosamund Luptonin kirjan Sister, jonka anni.m esitteli blogissaan maaliskuussa. Jo silloin ajattelin että tuo kirja on saatava!


Muita toukokuun aikana kirjahyllyäni kartuttaneita kirjoja ovat Jouko Sirolan Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä, jonka sain arvontavoittona Kirjavan kammarin arvonnasta (kiitos vielä Karoliina! <3), J. R. Wardin vampyyrikirjat Pimeyden rakastaja, Ikuinen rakastaja ja Herätetty rakastaja, jotka työkaverini myi itselleen tarpeettomina, ja jotka oli siis ihan pakko sijoittaa hyvään kotiin :) sekä Tuuve Aron Karmiina, joka löytyi miltei ilmaiseksi lähikirjakauppani loppuunmyynnin alelaarista.

Toukokuussa ehdin lukea ihan mukavaan tahtiin, yhdeksän kirjaa, joista kolme oli äänikirjoja.
Lukemieni kirjojen lista näyttää tältä:
- Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
- Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, osa 1 (äänikirja)
- Olli Jalonen: Poikakirja
- Eppu Nuotio: Maksu (äänikirja)
- Eppu Nuotio: Varjo (äänikirja)
- Sophie Kinsella: Minishoppaaja
- Eppu Nuotio: Paine
- Riikka Pulkkinen: Totta
- Pekka Manninen: Peili

Toukokuussa olen siis selkeästi ollut Pii Marin -koukussa, sekä lukenut vain ja ainoastaan kotimaista ja brittiläistä kirjallisuutta. Kaikki lukemani kirjat ovat olleet toinen toistaan parempia, mutta ehkä kuukauden parhaan kirjan tittelin nappaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, josta taisi kertaheitolla tulla yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani. Luettujen kirjojen lista näyttää muuten hassulta, kun yli puolella lukemistani kirjoista on hyvin ytimekäs, yksisanainen nimi. :) Tämä teema jatkuu vielä kesäkuun alun, kun lukuvuorossa ovat Pii Marin -sarjan päätösosa Loppu, ja Turkka Hautalan kauniskantinen Paluu, jota tässä juuri aloittelen.

Keskeneräisiä ovat tällä hetkellä myös Peter Høegin Lumen taju, jonka te lukijat äänestitte toukokuun kirjakseni. Kirja oli minulla Lontoossa reissulukemisena ja on vielä vähän kesken, se on ehdottoman kiinnostava mutta yllätti hidaslukuisuudellaan. (Otin muuten tavakseni järjestää joka kuussa äänestyksen, jonka voittajakirjan luen seuraavassa kuussa, ensi kuun kirja näyttäisi olevan Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys.) Muita yöpöydällä lepäämässä olevia ovat Susan Hillin The Woman in Black (jonka jouduin palauttamaan välillä kirjastoon ja sain vasta hiljan uudelleen käsiini), Kate Jacobsin Pieni lankakauppa (joka ei vaan jostain syystä nappaa...), sekä Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö ja Katja Kaukosen Odelma (jotka ovat niin hengästyttävän ihania, etten raaskisi edes lukea niitä, ihan hullua! :) ).

Toukokuu on ollut paitsi mainio lukukuu ja se kuukausi jolloin järjestin ensimmäisen arvontani, myös sikäli mielenkiintoinen kuukausi, että olen huomannut bloggaajana yhtäkkiä vapautuneeni. Kirjajuttuni alkavat olla omaäänisiä, uskallan jo kirjoittaa ihan juuri sitä mitä olen ajatellut ja miltä minusta tuntuu. Alkuun stressasin siitä etten osaa tehdä hienoja analyyseja, ei minulla ole koulutusta tai pohjaa semmoiseen, mutta tunnen vahvasti ja elän kirjojen mukana, ja olen ymmärtänyt että siitä ja siten minun pitää kirjoittaa. Muut osaavat analysoida kirjoja paremmin, minä nojaan vahvasti tunteeseen. Jatkossakin tässä blogissa siis luvassa kirjoituksia siitä, miltä lukemani tekstit ovat tuntuneet, maistuneet, tuoksuneet ja näyttäneet. :)

Kesäkuussa luvassa ainakin postaukset toukokuussa luetuista, ja kuka tietää mitä muuta keksin. :)
Aurinkoista kesäkuun alkua!

perjantai 27. toukokuuta 2011

Ja arvonnan voittajat ovat...

Huh, alkuviikko on ollut niin työntäyteinen etten ole lainkaan ehtinyt panostaa tähän blogiini. Lukenut olen kyllä aina kun vain suinkin mahdollista, joten kirjapäivityksiä on taas rästissä melkoinen liuta...

Tänään on kuitenkin perjantai, ja tänään kerron ketkä voittivat blogini kirja-arvonnassa! Kiitos jokaiselle arvontaan osallistuneelle, kiitos lukuisista hyvistä kirjavinkeistä (kokoan niistä oman postauksen tuonnempana) ja kiitos erityisesti kaikista ihanista onnitteluista ja blogiani koskevista kehuista, olen imarreltu, olette ihania! <3

Arvonnan palkintoina olivat siis nämä neljä kirjaa:


Suoritin arvonnan Random.org -sivuston avulla, ja onni suosi tänään seuraavia:

Ian McEwan - Rannalla: Anna Elina (Vielä yksi rivi... -blogista)
Tommy Tabermann - Vernazzan valot: Paula (Luen ja kirjoitan -blogista)
Torgrim Eggen - Sisustaja: Sanna (Luettua -blogista)
Johanna Sinisalo - Linnunaivot: Amma (Amman lukuhetki -blogista)

ONNEA VOITTAJILLE!! :)
Otan voittajiin yhteyttä sähköpostitse ja laitan kirjapaketit postiin ensi viikon aikana.

Mutta nyt alan pakata laukkuani (aloitan pakkaamisen kirjoista... ;) ) ja suuntaan Totally British -henkiseen viikonlopun viettoon Lontooseen. Palaan asiaan ja blogielämän pariin taas alkuviikosta, siihen asti: Aurinkoista viikonloppua teille, ystävät!! :)

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Muumipapan sipulimunakasta sunnuntain kunniaksi.

Ruuanlaitto ja syöminen on lähes yhtä hauskaa kuin lukeminen. :) Kaikkien muiden kirjojen lisäksi keräilen myös keittokirjoja, ja tämä Sami Malilan Muumimamman keittokirja on kokoelmani ehdoton helmi.

Sami Malila: Muumimamman keittokirja (WSOY, 1994)

Rakastan tätä kirjaa, se sisältää mukavia Muumi-sitaatteja, ja sen mustavalkokuvat ovat niitä aitoja, oikeita, vanhan ajan Muumikuvia, joissa Muumit ja kumppanit näyttävät juuri sellaisilta kuin niiden kuuluukin. Tämä hieno kirja löytyy varmasti monen muunkin keittiönhyllystä, mutta ajattelin että voisin silloin tällöin jakaa kanssanne muutaman muumimaisen reseptin tästä kirjasta... :)

Tänään sunnuntain kunniaksi voisin aamupalaksi kokkailla herkullisen, ruokaisan munakkaan, johon kypsä, pehmeä sipuli tuo ihanaa makeutta.

Sipulimunakas Muumipapan makuun

2-3 isoa sipulia
suolaa
(valkosipulinkynsi)
3 rkl ruokaöljyä
4-6 kananmunaa
2 rkl vettä tai kermaa
1 rkl voita

Kuori sipulit ja leikkaa ne ohuiksi viipaleiksi. Kuumenna pari ruokalusikallista öljyä paistinpannussa ja anna sipulirenkaiden hautua pehmeiksi. Sekoita silloin tällöin. Anna sipuleiden jäähtyä.
Vatkaa kananmunat, lisää neste ja mausteet. Sekoita joukkoon sipuliseos. Tarkista maku. Jos haluat, purista joukkoon myös valkosipulinkynsi.
Pane paistinpannuun ruokalusikallinen öljyä ja ruokalusikallinen voita, kuumenna seos. Kaada munakasseos pannuun.
Paista miedolla lämmöllä, kunnes munakas on kauniin vaaleanruskea toiselta puolelta ja täysin jähmettynyt. Käännä munakas toisin päin. (Kumoa munakas sileälle kannelle ja liu'uta takaisin paistinpannuun.) Anna paistua kunnes toinenkin puoli on ruskea. Tarjoa heti.

Hosuli oli laittanut meille munakasta, sillä hän ei ollut löytänyt vanukastaan.
- Miltä maistuu? hän kysyi huolestuneena ja katsoi Fredriksoniin. Tämä pureskeli ja pureskeli kummallisen näköisenä. Lopulta hän sanoi:
- Nämä kovat esineet. Ne ovat kai täytettä.
- Kovat? huusi Hosuli. Ne ovat varmasti minun kokoelmastani! Sylje ne pois!
Fredrikson sylkäisi ne lautaselle. Ne olivat mustia, vinoja ja piikkisiä.
- Voitko antaa minulle anteeksi! parahteli Hosuli. Ne ovat hammasrattaitani. Olipa onni ettet niellyt niitä!

(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt)


Aurinkoa teidän jokaisen sunnuntaipäivään! :)

perjantai 20. toukokuuta 2011

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja


Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Gummeruksen äänikirja, 2011. Lukija Seela Sella, kesto 8 h 16 min. Alkuteos Let Me Sing You Gentle Songs, 2009.)

Astrid: Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi. Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.

Veronika: Marraskuu 2002, Karekare, Uusi-Seelanti. Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

Tämä kirjan prologi avaa hieman näiden kahden naisen tuskaa ja surua. Tarina kertoo siis kahdesta eri-ikäisestä ruotsalaisnaisesta; Astridista ja Veronikasta. Naiset ovat tavallaan kovin erilaisia, Astrid on elänyt koko elämänsä Taalainmaalla käymättä koskaan muualla, yhtä lapsena tehtyä Tukholman matkaa lukuun ottamatta. Veronika puolestaan on matkustellut koko elämänsä ja asunut monissa maissa isänsä kanssa, tämän työn vuoksi. Astrid on jo elämänsä ehtoopuolella, Veronika kolmissakymmenissä. Heitä yhdistää kuitenkin yllättävän moni asia; elämä äidittömänä, elämänsä rakkauden menetys, sekä oman lapsen menetys.

Veronika on juuri kokenut suuren surun toisella puolella maailmaa, Uudessa-Seelannissa, ja hän palaa Ruotsiin suremaan ja toipumaan, kirjoittamaan uutta kirjaansa vuokratalossa ruotsalaisessa pikkukylässä. Talo sijaitsee Astridin talon naapurissa. Vanha nainen on erakoitunut taloonsa, hän elää yksinäistä elämäänsä miltei kokonaan vailla ihmiskontakteja, suuri suru ja puhumattomuuden muodostama möykky sisällään. Astrid alkaa kiinnostua uudesta naapuristaan ja seurailee tämän liikkeitä ikkunastaan, verhojen takaa, samalla jotain hänen sisällään herää. Yhtenä päivänä liikettä ei näy, vanha nainen huolestuu ja lähtee katsomaan, löytää sairastuneen ja kuumeisen Veronikan ja alkaa hoivata tätä. Ensimmäinen askel kohti orastavaa ystävyyttä on otettu. Vähitellen naiset tutustuvat toisiinsa, ja avautuvat vähän kerrallaan, kertoen lopulta toisilleen elämänsä tarinat, myös ne suurimmat surut joita kukaan muu ei tiedä, kukaan muu ei aavista.

Mustarastas alkoi laulaa empivästi pimeyden keskellä. Astrid nousi seisomaan, nojautui pöytää vasten raskaasti, epävarmoin liikkein kuin hänen niveliään olisi särkenyt. Hän työnsi tuolin taaemmaksi ja vääntäytyi varovasti ja äänettömästi pystyyn. Hän kiersi pöydän ympäri, kumartui ja otti Veronikan kasvot kämmentensä väliin. Hän katseli nuorempaa naista hetken tutkivasti kädet tämän poskilla. "Rakkaus", hän kuiskasi. "Älä koskaan unohda rakkautta."


Tiesin että moni on pitänyt valtavasti tästä kirjasta, ja että moni mainitsee tämän lohtukirjanaan, mutta siitäkin huolimatta minulla ei ollut kirjan suhteen juurikaan mitään odotuksia. Päinvastoin, ajattelin ettei tämä ehkä kuitenkaan olisi ihan minun kirjani. Lisäksi olin kuvitellut kirjan rakenteen erilaiseksi, olin luullut kirjan olevan enemmän runonkaltainen, mutta tämähän olikin lopulta ihan kunnon lukuromaani. Kirjaa kuunnellessa tämä ei tuntunut vielä mitenkään huikealta lukuelämykseltä, positiivinen yllätys tämä toki oli kun en ollut mitään odottanut. Mutta kirjan jo loputtua, ollessani lenkillä hämärässä illassa, jotain kolahti, luisui paikoilleen. Tämä oli ihmeellinen kirja, se onnistui liikuttamaan jopa jälkikäteen.

Tämä kirja on ylistys pyyteettömälle ystävyydelle, toisen ihmisen aidolle hyväksymiselle, sille että ei vain katso, vaan oikeasti näkee toisen ihmisen. Raskaista aiheistaan huolimatta se on lempeä, lämmin, rauhallisen tyyni kirja, täynnä toivoa, iloakin. Tämä kirja maistui auringossa kasvaneilta metsämansikoilta ja suolaheinältä.

Kirja oli täynnä tunnelmia, makuja, värejä ja valoja. Keskikesän ruotsalainen pikkukylä tuntui elävältä, samoin paahteinen Uusi-Seelanti. Kirjassa syödään paljon, moni keskustelu käydään ruuan äärellä; saatoin maistaa kielelläni uudet perunat, savukalan, metsämansikat, täyteläisen punaviinin. Saatoin myös tuntea lämpimän järviveden ympärilläni, niin elävästi ja onnistuneesti kaikkea kuvattiin.

Tarina, ja etenkin Astridin elämä, sisälsi yllättäviä, hämmentäviä asioita jotka jäivät mietityttämään, ja joita en pystynyt täysin ymmärtämään ja hyväksymään. Kirja ei kuitenkaan kaikilta osin ollut kovin yllätyksellinen, jo pienistä vihjeistä pystyin päättelemään mikä tulee olemaan se Veronikan elämän suurin suru, ja miten kirja tulee päättymään. Ehkäpä tässä kuitenkin oli yllätyksellisyyttä ja ennalta-arvattavuutta juuri sopivassa suhteessa.

Entäs lukija sitten? Oih, jumalainen Seela Sella! Hänen lukemanaan kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa. :) Seela Sella olikin lukijana aivan huikea! Hän ei vain lukenut, vaan hän eli tämän kirjan. Traagisemmissa kohdissa saattoi kuulla miten hän itsekin liikuttui, hengitti syvään, hiljensi ääntään, ääni kuulosti vähän kyyneleiseltä. Uskon että tämä kirja oli Sellan lukemana paljon suurempi kokemus, kuin jos olisin lukenut tämän itse.

Kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys, mieleenpainuva, lempeän lohduttava kirja. Tämän ovat lukeneet myös mm. Kirsi H., Katja ja Leena Lumi.

Elä, Veronika! Ota riskejä! Siitähän elämässä on nimenomaan kysymys. Ihmisen täytyy tavoitella onneaan. Kukaan muu ei ole koskaan elänyt meidän elämäämme, joten mitään toimintamallia ei ole olemassa. Luota vaistoihisi. Älä hyväksy muuta kuin paras. Ole myös tarkkana sitä etsiessäsi. Älä anna sen luisua käsistäsi. Toisinaan hyvät asiat tulevat ihmisen elämään ihan varkain. Eikä mikään tule valmiina. Lopputuloksen määrää se, miten suhtaudumme siihen, mitä kohtaamme. Mitä päätämme nähdä, mitä päätämme tallettaa. Ja mitä päätämme muistaa. Muista aina, että kaikki elämäsi rakkaus on sinun sisimmässäsi, ikuisesti. Sitä ei voi milloinkaan viedä sinulta.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Uusi-Seelanti

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari


Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010. 285 sivua.)

Eletään 60-luvun loppua maaseudulla jossain päin Satakuntaa. Kuuma kesä on aluillaan, koulu loppumassa, ja seitsemäntoistavuotias Elina tietää tulevan kesän pitävän sisällään loppumatonta juurikaspeltojen kitkemistä. Hän tietää että elämä tapahtuu jossain muualla, hän haluaisi vain tulla täysi-ikäiseksi, pakata laukkunsa ja päästä aloittamaan oikean elämän kaupungin sykkeessä. Hän ei haluaisi hukata elämäänsä, jämähtää maalle ja katkeroitua, kuten Ansa, isän parikymppinen pikkusisko, joka myös asuu heillä Elinan, tämän vanhempien ja veljen kanssa. Perheeseen on joskus kuulunut vielä yksi jäsen, kuollut veli josta ei koskaan puhuta.

Eikä perheessä puhuta mistään muustakaan, aina vain työstä. Oma perhe ja koti tuntuvat Elinasta häpeällisen tavanomaisilta ja nolostuttavan arkisilta, hän ei kehtaa tuoda kavereita kotiinsa, kun äiti vain tarjoaisi iänikuista viinimarjamehuaan ja voileipiä joille lauantaimakkara on veitsellä leikattu viipaleiksi. Harvoina vapaahetkinään Elina lukee kirjastosta lainattuja romaaneja, Victoria Holtia ja Netta Muskettia, ja haaveilee olevansa joku muu, edes hetken. Piristystä elämään tuo ihastus koulukaveriin, Makeen. Elina toivoo hartaasti että ennen syksyä ja koulun alkamista hän ehtisi päästä eroon neitsyydestään. Maken kanssa kaikki tuntuu hienommalta, siltä että koko elämä on edessä ja odottaa.

Hän kääntyy katsomaan Makea ja rauhoittuu oitis, poika olisi hänen pääsylippunsa toisenlaiseen, hauskempaan maailmaan, jossa ihmiset ovat jatkuvasti naurusuin niin kuin he tässä, sanovat toisilleen älykkäitä, kauniita lauseita, jotka voisi painaa vaikka aforismikokoelmaan.
  Ja jonain päivänä he rakentavat jotain uutta ja ihmeellistä, keksivät lääkkeen, joka parantaa syövän, säveltävät laulun, joka voittaa Eurovision laulukilpailun, he keskustelevat näköpuhelimilla ja kulkevat töihin sähköautoilla, lentävät lomamatkoille kuuhun, eivätkä ikinä vanhene. Seitsemäntoistavuotias, joka nojaa toisen, juuri ja juuri täysi-ikäisen kylkeä vasten keskellä järveä, josta heidän tietääkseen nousee eniten siikaa koko maailmassa, pystyy vielä rakentamaan paljain käsin linnan ja siirtämään vuoren, häntä ei estä mikään. Kuuhun lentäessään hän saman tien puhkaisee sen, menee läpi kuin tökkäisi sormen kermavaahtoon ja katso, nuolaisee ohi kiitäessään nokareen sormenpäästä. Makealta se maistuu, sokeria täysi koko pannukakun laita.
  Jonain päivänä he lukevat sanomalehteä pöydän ääressä vastakkain sanomatta toisilleen sanaakaan, vaikkaa hallitus olisi kaatumassa ja maailman öljyvarat ehtymässä. He lähettävät lapset kouluun, avaavat autotallin oven kaukosäätimellä, kärsivät e-pillereiden aiheuttamasta estrogeeniturvotuksesta, tapaavat kaupungilla ohimennen, mutta koska on niin julmetun kiire ja toisaalla odotetaan, he eivät pysähdy tervehtimään; ajattelevat vain ohikiitävän hetken verran, että olikohan tuo, kylläpä se on vanhentunut.

Puhumattomuus ja menneisyyden painolasti luo perheen arkeen näkymättömiä jännitteitä, ja kun kesä lähestyy loppuaan, sähköisyys voi purkautua vain ukkosena. Tämä kirja piirtää tarkkaa kuvaa maaseudun arjesta vuosikymmeniä sitten, nuoruuden ehdottomuudesta, naisten elämästä ja naiseudesta, siitä miten on vain kestettävä ja jaksettava koska vaihtoehtoja ei ole. Lopulta tämä on myös kuvaus hiljaisesta rakkaudesta, joka vahvuudessaan ja järkkymättömyydessään koskettaa syvältä.

Eikä Elina aavista kuinka paljon hän tulee joskus tätä hetkeä kaipaamaan, miten paljon joskus tarvitsisi näitä ihmisiä täällä; haluaisi laskeutua kotipihan kalliota, koskettaa ovenkahvaa, nähdä kaiken tutun ja pienen tutusti ja pienesti, tietää, että joku odottaa häntä kotiin, joku joka häntä rakastaa sillä mykällä, amputoidulla tavallaan, minkä ulkopuolinen tulkitsisi tylyydeksi ja piittaamattomuudeksi. Vain sen kokenut tietää, että siellä sisällä on kaikkein syvin; hän, joka heittäytyy tielle yliajettavaksi mieluummin kuin uhraa lapsestaan palaakaan; hän, joka valvoo yöllä löytääkseen ratkaisun siihen, että vihattuja automatkoja varten tarvitaan rahaa, eikä sitä juuri nyt ole, eikä sitä ole aamullakaan, kun sitä kysytään, ei, vaikka kuinka sitä tahtoisi antaa ja jakaa.


Törmäsin tähän kirjaan kirjaston pikalainatiskillä ja nappasin sen mukaani Barcelonaan lähtiessäni. Olin aiemmin lukenut Paavilaiselta romaanin Sokerisiskot, josta olin pitänyt, sen perusteella tiesin odottaa sujuvaa kerrontaa ja rikasta kieltä. Muuten en kuitenkaan odottanut tältä kirjalta juurikaan mitään, mutta yllättäen tämä olikin pakahduttavan vahva lukukokemus.

Kirjan kieli ja kerronta tuntuivat alusta asti omaäänisiltä, itse koetulta ja eletyltä, tekstissä vilahteli sanoja ja sanontoja joita ei voi oppia kirjoista vaan jotka juurtuvat ihmiseen itse elettäessä, jättävät muistijälkensä. Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi että kirjailija itse on syntynyt vuonna 1955, ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Euran Honkilahdella karjalaisen suurperheen nuorimpana. Sieltä se siis kumpuaa, oma ääni ja kokemus, rikastuttamaan tätä tarinaa.

Kirja oli voimakkaan nostalginen lukukokemus. Tarina tuli liki ja toi pintaan valtavasti muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta maaseudulla, joskin vähän myöhemmällä aikakaudella kuin tässä kirjassa. En ehkä tiedä mitään siitä miten maitopusseista tuli hyviä matonkuteita, joista virkattiin mattoja kylpyhuoneisiin, tai siitä miten iltalypsyn jälkeen oli käytävä pesulla kylmässä karjakeittiössä. Olen kuitenkin lukemattomat kerrat tehnyt saunassa vatiin hiustenpesuvesiä sekoittamalla vadissa kuumaa ja kylmää, syönyt niitä äidin tekemiä voileipiä joissa päällä on pötköstä leikattua lauantaimakkaraa, poiminut viinimarjoja, katsellut läheltä kevätkylvöjä, heinätöitä ja syyskyntöjä, ja pessyt räsymattoja. Ja ajatellut että elämä on jossain muualla, ja että kaikilla muilla on jotain enemmän, hienompia koteja ja vanhempia.

Avaamatta tarinan kantta liikaa auki, jättämällä mielikuvitukselle tilaa lentää, tarinassa näytetään väläyksiä Elinan tulevaisuudesta. Viime viikolla minulle selvisikin että kirjalle ilmestyy syksyllä itsenäinen jatko-osa, joka kertoo siitä mitä sitten tapahtui.

Tämä kirja oli lämminhenkinen, oivaltava ja armollinen tarina. Pieni pala Suomea, se tuoksui koivuille, puhtaille räsymatoille, ja kesäiselle järvelle illalla, auringon jo laskeuduttua. Se jäi mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja herätti paljon ajatuksia. Seitsemäntoistavuotias Elina toi minulle mieleen oman nuoren itseni. Ja sai toivomaan että voisin istuttaa seitsemäntoistavuotiaan itseni pöydän ääreen, tarjota teetä ja itseleivottua pullaa, ottaa hetkeksi siipieni suojaan ja kertoa elämästä. Kertoa että mitä tahansa tulee tapahtumaan (ja paljon tulee, hyvää ja pahaa, nyt sen tiedän), sinä pärjäät ja jaksat ja osaat. Että elämä kantaa ihan oikeasti ja sinä olet neuvokas ja vahva tyttö, paljon vahvempi kuin osaat arvatakaan. Sille tytölle minulla olisi paljon kerrottavaa.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Totally British -haaste.

Kirjavan kammarin Karoliina laati kirjabloggaajille kaikkien haasteiden äidin, jota olin jo kiihkeästi ehtinyt odottaa parin päivän ajan! :)
Koska olen sydämeltäni suuri Britannian rakastaja, minulle henkilökohtaisesti tämä Totally British -haaste on ehdottomasti tämän vuoden ykköshaaste, vaikka kaikki muutkin haasteet ovat hienoja ja mielenkiintoisia ja aion niihinkin panostaa yhtä lailla! :)

Kuva Karoliinan blogista.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Yhteensä tässä haasteessa on mahdollista kerätä jopa 50 pistettä (yksi per teos), mutta mukaan voi lähteä myös tavoittelemalla 3-5 luettua kirjaa vain yhdestä alakategoriasta. Olen valinnut alahaasteet aika löyhästi tuon Totally British -otsikon ohjaamana, sillä mukana on Kansainyhteisöä ja jopa irlantilainen kategoria (kuuluu Brittein saariin ja entiseen Brittiläiseen Kansainyhteisöön). Älkää siis ottako tätä kovin vakavasti. Jokaiselle löytyy varmasti jotakin, ja tällä kertaa mukana ei ole sitovia listoja. Olen listannut esimerkiksi ja inspiraatiota antamaan joitakin kirjailijoita jokaiseen kateogriaan, mutta mikä tahansa kirja, joka otsakkeensa alle mielestänne sopii, on hyväksyttävä. Minä olen ajatellut, että brittiläistä voi olla joko kirjailija tai kirjan tapahtumien sijainti. Tai molemmat.

Alaotsikoiden kohdalla voi olla lisäohjeita, mutta pääasia on se, että tämä on vuoden 2011 haaste. Haluamassanne laajuudessa kirjat tulisi siis olla luettuna vuoden loppuun mennessä. Aiemmin tänä vuonna luettuja kirjoja voi sisällyttää haasteeseen mukaan, mutta jos lukemisesta on pidempi aika, täytyisi teos lukea uudelleen saadakseen siitä pisteen. Yhdellä kirjalla voi saada monta pistettä eri alaryhmistä, jos se sopii useampaan kohtaan. Mukaan kelpaavat ainoastaan kaunokirjalliset teokset, mutta paitsi proosa myös lyriikka.


Alkuperäinen haaste, alahaasteet, kirjailijasuosituksia ja lisää haasteesta löytyy täältä.

Meikäläinen Lontoossa 2008.

Alahaasteet, joita olen pienen tuumailun jälkeen päättänyt lähteä suorittamaan, ovat seuraavat:

Silver Fork Novels (3)
Löyhä kategoria 1800-luvulla julkaistuille kaunokirjallisille teoksille, jotka käsittelevät yläluokkaista elämäntapaa. Myös satiirit hyväksytään.
(omalla lukulistalla mm. Henry James: Naisen muotokuva, Jane Austenia...)

Modern Men Writers (3)
Laaja kategoria koostuen viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden miesten kaunokirjallisista teoksista.
(kiinnostaisi ainakin Nicholas Evans, Ian McEwan, Kazuo Ishiguro, Evelyn Waugh...)

Modern Women Writers (3)
Laaja kategoria koostuen viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden naisten kaunokirjallisista teoksista.
(lukulistalla mm. Susan Fletcher, Joanne Harris, Doris Lessing, Sarah Waters...)

British Chick Lit (3)
Hieman vaikeasti määriteltävä chicklit tarkoittaa yleensä nykyaikaan sijoittuvaa romanttista ja humoristista tarinaa, jossa naispäähenkilö toilailee uran ja hauskanpidon lomassa päämääränään löytää rakkaus.
(lukulistalla Sophie Kinsella, Jane Green, Lisa Jewell...)

Detective Novels (3)
Kategoria brittiläisille salapoliisikirjoille.
(ainakin Agatha Christie ja Arthur Conan Doyle ovat varmasti lukulistallani)

Gothic Fiction (3)
Goottikirjallisuuden tunnusmerkkejä ovat kauhu ja romantiikka.
(lukulistalta löytyvät ainakin Mary Shelley (Frankenstein), Susanna Clarke (Jonathan Strange & herra Norrell), Diane Setterfield (Kolmastoista kertomus))

Stiff Upper Lip (3)
Toinen kategoria, joka liittyy mielenkiintoiseen brittiläiseen luokkayhteiskuntaan ja sen yläluokkaan, mutta nyt aikarajaus on sallivampi. Erityisesti kartanoita palveluskuntineen, mutta jokainen voi itse päättää, mitkä teokset tähän sopivat.
(lukulistalla ainakin E. M. Forster, Kate Morton (Paluu Rivertoniin), Sarah Waters (Vieras kartanossa))

Éirinn go Brách! (3)
Oma kategoria irlantilaisille kirjailijoille tai Irlantiin sijoittuville kirjoille.
(aion lukea Cecelia Ahernia, Marian Keyesiä, Kate Kerrigania)

Multicultural Britain (3)
Maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä teoksia, tai kirjoja jotka käsittelevät maahanmuuttajuutta ja/tai monikulttuurisuutta.
(lukulistalla Monica Ali, Chris Cleave, Zadie Smith)

Commonwealth (5)
Kirjallisuutta Kansainyhteisön maista, tai niistä kotoisin olevilta kirjailijoilta.
(lukulistalla ainakin nämä nimet: J. M. Coetzee, Kate Morton, Jhumpa Lahiri, Margaret Atwood, Alice Munro, Chimamanda Ngozi Adichie, Kamila Shamsie)

Tavoitteena siis yhteensä kunnianhimoiset 32 pistettä. Koska tätä vuotta on kuitenkin jäljellä vielä seitsemän ja puoli kuukautta, ei tämä ole mahdoton, vähän vain haastava rasti. :) Lisäksi tähän haasteeseen voin lukea monta sellaistakin kirjaa, jotka olen jo luvannut ja suunnitellut lukea muihin haasteisiin, esimerkiksi Austenia (klassikkohaasteeseen) ja Agatha Christietä (nostalgiahaasteeseen). Alahaasteissa on vielä pari, jotka kiinnostaisivat (Early Classics ja Shakespeare, sekä Children's Britain, Potterit ja muutama muu fantasiaklassikko), mutta katsotaan nyt ensin miten haaste lähtee etenemään. Ehkä lisäilen noitakin jossakin vaiheessa...

Tänä vuonna tähän mennessä olen lukenut kolme haasteeseen mukaan laskettavissa olevaa kirjaa:
- Diana Gabaldon: Matkantekijä (sijoittuu Skotlantiin, Modern Women Writers -alahaaste)
- Marian Keyes: Naura, Claire, naura! (irlantilainen kirjailija, Éirinn go Brách! -alahaaste)
- Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (sijoittuu Lontooseen ja Kanaalisaarille, Modern Women Writers -alahaaste)

Kolme pistettä on siis jo kasassa! :)

Tai oikeastaan neljä, koska kuuntelin vähän aikaa sitten äänikirjana Sherlock Holmesin tarinoita. Mutta ainakin tässä kohtaa pyrin pitämään kriteerinä luettuja kirjoja. Katsotaan loppuvuodesta mikä on tilanne, ehkä kelpuutan sitten äänikirjatkin mukaan... ;)

Nyt menen keittämään kupillisen teetä, voitelen itselleni paahtoleivän marmeladilla, ja asetun sohvalle, nice and comfortable, ja alan lukemaan jotain brittiläistä. :) Ihana haaste, ihana Karoliina! Kiitos! <3

Arvonta!

Tämän kauniin toukokuisen päivän kunniaksi siteeraan Pirkanmaan lahjaa suomalaiselle viihdemaailmalle, Kummelia: Kun arvontalaulu raikaa, on arvonnan aika! Kelle nalli napsahtaa, nalli napsahtaa? :D

Tänään on vuorossa blogini ihka ensimmäinen arvonta, täällä kuitenkin se nallin napsahtaminen onkin hyvä juttu, voit siis voittaa itsellesi kirjan! :) Olin ajatellut järjestää arvonnan joskus aikojen päästä, sitten joskus jos blogillani olisi huikeat viisikymmentä lukijaa... No, blogini on tänään kolme kuukautta vanha, ja lukijoita on ollut se viisikymmentä jo kauan aikaa. Tämä on ihan hykerryttävän ihanaa ja hymyilyttävää, olen kovasti otettu ja mielissäni, kiitos teille jokaiselle!

Kiitokseksi uskollisille lukijoilleni arvon seuraavat neljä kehuttua kirjaa: Ian McEvanin Rannalla, Tommy Tabermannin Vernazzan valot, Torgrim Eggenin Sisustaja ja Johanna Sinisalon Linnunaivot. Kirjat ovat uusia ja lukemattomia kovakantisia (juuri kirjakaupasta ostettuja), mutta eivät siis kuitenkaan uutuuksia. Jokaisen kirjapaketin mukaan liitän pikkuisen yllätyksen. :)


Arvonnan säännöt ovat useista muistakin kirjablogeista tutut: Kommentoimalla tähän postaukseen saat yhden arvan. Rekisteröitymällä lukijakseni blogin sivupalkissa saat toisen arvan. Ja linkittämällä arvonnan omaan blogiisi saat kolmannen arvan. Kommentissasi suosittele minulle yhtä kirjaa, joka sinun mielestäsi minun ehdottomasti pitäisi lukea! Kerro myös minkä näistä neljästä kirjasta voittaessasi haluaisit.

Osallistumisaikaa on torstaihin 26.5 kello 24 asti, arvonnan suoritan perjantaina 27.5. ja kirjat lähtevät voittajille viikolla 22. Onnea jokaiselle arvontaan osallistuvalle!!

maanantai 16. toukokuuta 2011

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen


Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen (WSOY, 1994. 215 sivua. Alkuteos Como agua para chocolate, 1989.)

Tita syntyy ruuan, makujen ja tuoksujen maailmaan - kirjaimellisesti syntymällä keittiönpöydälle äitinsä ollessa laittamassa ruokaa, keskelle hellalla kiehuvan makaronikeiton, timjamin, laakerin, korianterin, kiehuvan maidon, valkosipuleiden - ja tietenkin sipuleiden - tuoksua. Titan synnyttyä hänen isänsä kuolee ja niinpä Tita jää viimeiseksi lapseksi, kolmanneksi tyttäreksi. De la Garzan suvun tradition mukaan nuorimman tyttären osana on pysyä naimattomana ja huolehtia äidistään tämän kuolemaan saakka. Titan kohtalo on siis jo vauvasta asti selvä ja vääjäämätön. Tyttöjen äiti, Mama Elena, on ankara ja tyrannimainen perheenpää. Erityisesti Tita kasvaa kohtuuttomalta tuntuvassa kurissa ja nuhteessa, eikä äiti osoita hänelle vahingossakaan rakkautta. Tita rakastaa keittiötä yli kaiken ja viettää siellä suurimman osan elämästään talon keittäjättären, Nachan, hellässä huomassa, tämän pitäessä hänestä huolta ja opettaessa tytölle ruuanlaiton saloja. Eletään Meksikon vallankumouksen aikaa, ja myös Titan sisällä alkaa kyteä pieni anarkistinen liekki.

Kun Tita on neljätoistavuotias, hän tapaa ensi kertaa elämänsä rakkauden, Pedron. Joulupäivällisellä Tita tarjoilee leivonnaisia ja näkee pojan. Ja kun heidän katseensa kohtaavat, kaikki on selvää. Sillä hetkellä hän ymmärsi täysin miltä munkkitaikinasta tuntui sen upotessa kiehuvaan öljyyn. Hänen koko ruumiiseensa leviävä lämmöntunne oli niin todellinen, että hän pelkäsi ihonsa alkavan kupruilla kuin munkki - kasvojen, vatsan, sydämen, rintojen - eikä voinut siksi vastata katseeseen, vaan silmänsä maahan luoden kulki nopeasti salin toiseen päähän, missä Gertrudis polki pianolaa soittaen valssia Olos de juventud. Illan kuluessa Pedro tunnustaa Titalle kiihkeän rakkautensa, ja vuotta myöhemmin hän saapuu isänsä kanssa pyytämään tytön kättä. Mama Elena on kuitenkin periaatteissaan järkkymätön, ja lupaa Pedrolle tyttärensä, vanhimman tyttärensä Rosauran. Saadakseen olla Titan lähellä Pedro nai Rosauran, ja Titan sydän särkyy. Rakkaus elää kuitenkin nuorten sydämissä kiihkeänä ja löytää keinonsa, tavalla tai toisella.

Tämä kiihkeä ja intohimoinen, mutta samalla tavattoman lempeä kirja on täynnä tunteita; rakkautta ja vihaa chilillä maustettuna. Titan elämää ja tarinaa kuljetetaan kahdentoista kuukauden ja kahdentoista reseptin kautta, ruoka, maut ja tuoksut liittyvät olennaisesti kaikkeen. Maaginen realismi antaa kaikkeen oman kosketuksensa, ja kaikki tavallinen muuttuu epätavalliseksi ja ihmeelliseksi, kuitenkin niin että kaikki tuntuu täysin uskottavalta ja mahdolliselta. Tarina sisältää paljon hykerryttävää huumoria, taikaa, iloa ja surua, se kutittelee makuhermoja ja raastaa sydäntä. Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi käynyt jossain ihmellisessä, kauniissa paikassa, olo on kupliva, leijuva, onnellinen. Tämän kirjan meksikolaisessa tunnelmassa oli jotain samaa kuin Cecilia Samartinin Señor Peregrinossa, näin mielessäni lämpimiä värejä, kirkasta aurinkoa, tuulessa kuivuvia lakanoita, maissipeltoja ja kaktuksia.

Luin tämän kirjan huhtikuussa Satun Latinalainen Amerikka -aiheiseen minihaasteeseen. Kirja on pönöttänyt hyllyssäni varmaan toistakymmentä vuotta enkä ole aiemmin saanut aikaiseksi lukea sitä, mutta onneksi tuli tämä haaste ja tartuin vihdoin kirjaan. Minä nimittäin rakastin sitä syvästi!! Tulenkin varmasti ikuisesti rakastamaan tätä kirjaa, jo pelkästään niiden muistojen myötä mitä minulla kirjaan liittyy. Luin tämän kirjan keväisessä Barcelonassa; pienellä aurinkoisella aukiolla appelsiinipuiden alla, kun taustalla soi katalonialainen kitara, meren rannalla auringonpaisteessa taustalla kuuluen espanjalaista puheensorinaa, Parc Güellissä taas kuunnellen samalla kaunista kitaransoittoa. Rakastin Barcelonaa, rakastin tätä kirjaa! <3 Espanja antoi tälle kirjalle vielä yhden ulottuvuuden lisää, tarina vei kertakaikkiaan mennessään.

Tämä oli samalla myös ensikosketukseni maagiseen realismiin, johon myös ihastuin ikihyviksi. Nyt jälkikäteen en edes ymmärrä miksen ole aiemmin lukenut yhtään kyseisen tyylilajin edustajaa. Jatkossa haluan ehdottomasti lukea lisää tämänkaltaista, fantasianomainen kerronta antaa muuten realistiselle tarinalle ihanasti potkua ja lisämaustetta. Pidin tästä kirjasta valtavan paljon, tämä oli ihana lukuelämys jota suosittelen ehdottoman lämpimästi kaikille. Kirjasta on kirjoittanut ja pitänyt myös Elma Ilona.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Meksiko

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Nostalgian jäljillä -haaste.

Susa esitteli Järjellä ja tunteella -blogissaan niin mielenkiintoisen haasteen, että vaikka olen jo ennestäänkin miltei hukkumassa kaikenlaisiin haastekirjoihin, tähän on vaan ihan pakko lähteä mukaan! :)

Kuva Susan blogista

"Nyt lähdetään nostalgian jäljille ja tartutaan rohkeasti joihinkin vanhoihin suosikkikirjoihin, katsotaan onko aika kullannut muistot vai säilyttääkö vanha suosikki edelleen asemansa muiden vertaistensa joukossa? Haaste kuuluu siis näin: 

Valitse vähintään kolme sellaista kirjaa, jotka ovat aikanaan tehneet sinuun niin vahvan vaikutuksen, että edelleenkin muistelet kirjoja kaihoten ja saatat jopa nimetä ne lempikirjoja kysyttäessä. 

Kirjojen lukemisesta täytyy olla vähintään viisi vuotta aikaa, mielellään toki enemmänkin. Mutta koska blogini lukijakunta on iältään uskoakseni kaikkea noin 20-60 vuoden väliltä, ei tuo raja voi siksi olla esimerkiksi 10 vuotta, vaikka sitä alunperin ajattelinkin.

Lukuaikaa on vuoden loppuun asti."


Pitkällisen harkinnan jälkeen aion lukea haasteen tiimoilta seuraavat neljä kirjaa, jotka ovat aikoinaan tehneet minuun valtavan vaikutuksen, ja joista osa on jopa kaikkien aikojen suosikkikirjojani.

Margaret Atwood: Ryövärimorsian
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo
Rosamunda Pilcher: Simpukankerääjät

(Tiistaina pitäisi olla tulossa VIELÄ YKSI haaste johon on vaan aivan pakko osallistua, sitten alkaa ehkä olla meikäläisen haastekiintiö täynnä tälle vuodelle... ;D)

Lisää asiaa novelleista.

Perjantai oli kolmastoista päivä ja blogeista hävisivät kaikki parin päivän sisällä kirjoitetut päivitykset. Osa päivityksistä on palautunut, onneksi (tosin kommentit ovat kadonneet kai lopullisesti). Olen odotellut omaa novellipäivitystäni palaavaksi, mutta eipä ole näkynyt. Ajattelin nyt kirjoitella uuden päivityksen samasta aiheesta, ja kaivella sähköpostista edelliseen päivitykseeni saamani mainiot kommentit ja suorittaa pientä leikkausta ja liimausta. :) Kommentit kun sisältävät paljon hyviä lukuvinkkejä, etenkin kun tästä voi joku muukin hyötyä ja saada lisättävää lukulistalleen. :)

Kerroin siis lukevani tällä hetkellä muutaman muun kirjan ohessa Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelmaa ja olevani siihen aivan ihastunut! Minulla on siis aiemmin ollut melko huonoja kokemuksia novelleista, katselin luettujen kirjojen listaani viimeisen kahdeksan vuoden ajalta eikä sieltä löytynyt yhtään hyvää novellikokoelmaa! Ja muutama sananen niistä novelleista joista en ole pitänyt... Tunnen itseni vähän luopioksi sanoessani näin parista kotimaisesta, käsittääkseni ihan arvostetustakin kirjailijasta, mutta on pari kirjaa joiden jälkeen en ole juurikaan novelleihin kajonnut; Hanna-Riikka Kuisman Elinkautinen (anteeksi, mutta inhorealismi ei vain ole minun juttuni!) ja Ulla Vaarnamon Tähtien välinen pimeys. Luin kirjat melko lailla samoihin aikoihin, ja jostain syystä jonnekin alitajuntaani iskeytyi kirjojen lukemisen jälkeen ajatus: "älä enää koske novelleihin!". :)

Kadonneessa päivityksessäni kaipailin siis lukuvinkkejä ja pyysin teitä suosittelemaan minulle hyviä novelleja ja novellikirjailijoita. Ja sainkin liudan hienoja kommentteja, kiitos paljon niistä! :) Tässä kommentit suoraan sähköpostistani kopioituina (onneksi olivat vielä tallessa!).

Naakku: Minäkin ole lukenut erittäin vähän novelleja, mutta äkkiseltään mieleen tulee Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin, josta pidin paljon. Niinikään jos pitää Margaret Atwoodista, niin Poikkeustila novellikokoelma on lukemisen arvoinen.

Anna Elina: Itse ainakin vaikutuin jo aikoja (kymmenen vuotta?) sitten Raymond Carverin teoksesta "Vielä yksi asia" (melkein sama nimi kun mun blogilla, nyt vasta huomasin). Olen kirjoittanut siitä kirjapäiväkirjaani: "Todella hyvä kirja! Novelleja, jotka kuvaavat arkista elämää ovelasti, jännästi ja mieleenpainuvasti. Jotkin tarinat jää selvästi vaille ratkaisua, avoimiksi."

Alice Munro on julkaissut paljon novelleja. Hän on mulle uusi tuttavuus, jolta olen lukenut vain yhden kirjan. Pidin Kerjäläistytöstä kovasti.
Ja suomalaisista jos puhutaan, niin ainakin Raija Siekkisen novelleista olen tykännyt.

Morre: Mun blogista löytyy jonkin verran novelliarvosteluja kun klikkaa sitä avainsanaa 'novellit'. Viimeisimpänä ihastuin Maritta Lintusen novellikokoelmaan Mozartin hiukset.

Karoliina: Ensimmäisinä tulevat mieleen Alice Munro ja Jhumpa Lahiri. Carol Shieldsiakin uskallan ihan epäilemättä suositella, vaikka olen luenut häneltä vasta romaaneja. :) Tavallaanhan myös suosikkikirjani Melissa Bankin Nyt nappaa! on novellikokoelma.
Kotimaisista suositukseni on Eeva Tikka. Ehdottomasti.

Minua kiinnostaisi tutustua Joyce Carol Oatesin novelleihin, joista hän on hyvin tunnettu Amerikassa, mutta joita ei ole suomennettu. Ai niin, ja TBR-listallani oleva Chimamanda Ngozi Adichien The Thing Around Your Neck ilmestyy suomeksi syksyllä.

Tessa: Jos jaksat lukea vähän erikoisempaa, niin suosittelen ehdottomasti Johanna Sinisalon "Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita", itse arvostelin sen täällä: http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com/2010/12/johanna-sinisalo-kadettomat-kuninkaat.html
Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma (Taivaalta pudonnut eläintarha) minulla on vielä odottamassa hyllyssä, siitä en osaa sanoa vielä mitään.

Katja: Olen lukenut jonkin verran novelleja viimeisen vuoden aikana, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Muutamia suosikkejani ovat olleet Jhumpa Lahirin Tuore maa, Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä ja suomalainen, aika synkkä, Pasi Lampelan Hellekausi. Tuo Tessan mainitsema Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha on minulla kesken.

Hanna: Minäkin olen Morren tapaan listannut novellit erikseen.
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/search/label/novellit
Suosittelen myös Mozartin hiuksia. Lisäksi Munron Liian paljon onnea ja Ulitskajan Naisten valheet olivat aivan ihania. Kotimaisista suosittelen ainakin Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelmaa.

Sonja: En tarkoituksella kerää novelleja luettavaksi, mutta silti niitä tasaiseen tahtiin tulee luettua. Ja edelliset lukukokemukset ovat kaikki olleet hyviä.
Leena Krohn: Mitä puut tekevät elokuussa
Faktaa ja fantasiaa sekoittavia todella mielenkiintoisia novelleja

Claire Castillion: Äidin pikku pyöveli
Ranskalaisen kirjailijan äideistä ja tyttäristä kertovia novelleja, ranskalaistyyppisesti hieman vinksahtaneita mutta todella hyviä.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia
Suomalaista väkevyyttä, hieman raskaammista aiheista ja pientä synkistelyä. Silti helposti lähestyttäviä.

Jenni: Minäkin suosittelen Tessan mainitsemia teoksia, Shieldsin tavallsiia ihmeitä sekä Tove Janssonin ja Helmi Kekkosen novelleja.

Miia: Vaikea suositella, kun en tiedä mistä et ole pitänyt :) Ja luen kyllä itsekin aika vähän novelleja, mutta näin äkkiseltään tulee mieleen pitämistäni ainakin Chimamanda Ngozi Adichien The Thing Around Your Neck ja Sana Krasikovin Vielä vuosi. Paljon kehuja olen kuullut Munrosta ja Lahirista, mutta ne odottavat vielä lukemista hyllyssä, samoin Nam Len Merimatka, myös kehuttu.
Lisäksi mm. suosikkini Augusten Burroughs, Daniil Harms, Julio Cortazar ja Wladimir Kaminer loistavat lyhyissä kertomuksissa, mutta en tiedä voiko niitä kaikkia kutsua novelleiksi kuitenkaan. Hyviä silti!

Isot kiitokset kommentoijille, tämän listan kanssa on hyvä lähteä kirjastoon. Ja jos tulee vielä lisää mieleen, kertokaa toki! :)

tiistai 10. toukokuuta 2011

Monipuolista bloggaamista. :)

Ihana Leena Lumi muisti minua tällä tunnustuksella, kiitoksia vaan kovasti sinne suuntaan! :)


Sain tämän tunnustuksen nyt jo toistamiseen. :) Tunnustukseen kuuluu siis paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Viime kerralla vastasin tähän haasteeseen reissukuvien muodossa mutta tällä kertaa voisin kertoa itsestäni sen seitsemän satunnaista asiaa, joita ette ehkä minusta vielä tiedä. :)

- Olen käynyt elämäni aikana kahdeksassatoista maassa, monissa niistä useita kertoja. Maita joihin aina palaan, ovat mm. Iso-Britannia, Italia, Espanja, Yhdysvallat ja rakas naapurimaamme Ruotsi.

- Rakastan chileläisiä punaviinejä, meksikolaisia oluita, vaaleaa rommia ja puolukkasiideriä. Lempialkoholijuomasekoitukseni on ehdottomasti sangria. Käytän kuitenkin alkoholia äärettömän vähän ja monesti avatusta viinipullosta saattaa mennä puolet hukkaan kun en muista juoda sitä loppuun. :)

- Tämä asia onkin varmasti käynyt selväksi jo toisaalla, mutta olen sydänjuuriani myöten anglofiili. Rakastan Britanniaa ja kaikkea peribrittiläistä. Käyn Britanniassa useita kertoja vuodessa ja kun en ole siellä, minulla on sinne niin ikävä että kipeää tekee.

- Olen harrastanut aikidoa. Harrastuksen päättymisestä huolimatta tunnen edelleen kummaa mieltymystä itämaisia taistelulajeja kohtaan.

- Lempivärejäni ovat valkoinen ja ruskean eri sävyt. Värejä yhdistellessä silmääni miellyttää eniten näihin väreihin yhdistettynä raikas turkoosi ja hempeän vaaleanpunainen. Vaatetuksessa suosin kuitenkin vuodesta toiseen mustaa.

- Olen kielioppinatsi ja oikoluen omaa tekstiäni moneen kertaan koska vihaan kirjoitusvirheitä (siis lähinnä omassa tekstissäni). Koen tietyt yhdyssanat hankaliksi enkä tule varmaankaan tässä elämässä oppimaan niiden oikeinkirjoitusta. Nimen omaan vai nimenomaan?? Sitä paitsi vai sitäpaitsi?? Lukuun ottamatta vai lukuunottamatta?? ARGH!! :D

- Jätän asioita vähän liikaa viime tippaan. Luen tentteihin hiki päässä viimeisenä yönä, samaten esseet ja muut kirjalliset tehtävät palautan viimeisellä mahdollisella minuutilla. Alan siivota hetkeä ennen kuin vieraat tulevat ja lähden töihin niin että ehdin juuri ja juuri (en koskaan kuitenkaan myöhästy). Tämä piirre stressaa minua mutta en siltikään osaa tehdä siihen muutosta vaan jatkan samaan malliin vuodesta toiseen. :D


Tällä kertaa haluaisin jakaa tämän tunnustuksen eteenpäin kolmelle suosikkiblogilleni (jotka varmasti ovat saaneet näitä tunnustuksia jo suunnalta jos toiseltakin, mutta täältäpä tulee yksi lisää! :D)

Lumiomena-blogin Katjalle, Kirjavan kammarin Karoliinalle ja Juuri tällaista-blogin Ilselle. Olette ihania! <3

perjantai 6. toukokuuta 2011

L. J. Smith: Korpinmusta


L. J. Smith: Korpinmusta - Vampyyripäiväkirjat 1 (Otava, 2010. 218 sivua. Alkuteos The Vampire Diaries: The Awakening, 1991.)

Tapahtumapaikka: Yhdysvaltain Fell's Churchin kuvitteellinen pikkukaupunki. Päähenkilöt: Kuvankaunis, itsekäs ja itseriittoinen lukiolaistyttö Elena, joka on menettänyt molemmat vanhempansa, mutta muuten tottunut saamaan elämässä kaiken haluamansa. Stefan, Elenan lukion uusi, komea mutta salaperäinen oppilas. Damon, edellisen pahansuopa ja kostonhimoinen veli. Juoni: Elena haluaa Stefanin, Stefania ei aluksi kiinnosta. Sitten heistä tulee kuitenkin pari, mutta pahisveli ilmestyy kuvioon ja sekoittaa pakkaa. Ja ai niin, yksi pikkujuttu: veljekset ovat vanhoja italialaisia vampyyreita, olleet elossa viimeksi joskus renessanssin aikaan.

Eipä olisi iso menetys vaikka en kirjoittaisi tästä kirjasta minkäänlaista päivitystä. Mutta koska olen blogia aloitellessani tehnyt periaatepäätöksen että jokaisesta kirjasta kirjoitan, niin tässä tulee. :)

Olin aiemmin ehtinyt lukea tämän kirjan jo lähes kokonaan englanniksi, mutta sitten sattui vahinko: olin joskus aikoja sitten tehnyt tästä varauksen kirjastoon (nyt herää kysymys: mitä ihmettä olin ajatellut?) ja koska olin unohtanut perua varauksen ostettuani oman kappaleen Lontoosta, sain tämän nyt keväällä kirjaston varausjonon kautta suomeksi. Koska minussa on pahasti sulovileenimäisiä piirteitä, päätin lukea tämänkin kirjan koska olin maksanut siitä kokonaisen euron varausmaksua. Siis luettava oli koko rahan edestä. :D

Koska olen lukenut saman kirjan sekä alkuperäiskielellä että käännöksenä, minulla oli nyt oivallinen tilaisuus tehdä pientä vertailua. Ja tässä olikin nyt mainio esimerkki siitä miten käännös voi oleellisesti muuttaa kirjaa. En selkeästikään ole joka tapauksessa ikäni puolesta kirjan kohderyhmää, mutta tuntui että käännöksessä kirja oli saanut melkoisen naiivin ja lapsekkaan sävyn alkuperäisteokseen verrattuna!

Minulla oli tämä kirja mukana Barcelonan matkalla, ja lukaisin tämän pikaisesti menolennon aikana. En oikeastaan juurikaan pitänyt kirjasta, lennon aikana se nyt tosin oli tyhjää parempaa ajanvietettä. Vampyyribuumissani olin luonnollisesti katsellut aiemmin televisiossa esitetyn Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen tuotantokauden ja siitä kyllä pidin kovastikin, mutta kirja oli sanalla sanoen huono. Erityisesti päähenkilö Elena oli niin raivostuttavan pinnallinen ja itsekeskeinen etten pitänyt hänestä ollenkaan. Stefan oli kirjassa yhtä mielenkiintoinen kuin aamutossu, ainoastaan Damonin hahmossa oli jo heti alusta asti särmää ja luonnetta. Lisäksi minua häiritsi miten kaikki oli kirjassa eri tavalla kuin tv-sarjassa: Elena olikin ärsyttävä blondi eikä herkkä tummaverikkö, hänellä oli nelivuotias pikkusisko eikä yläasteikäistä pikkuveljeä, ja Stefan asui jossain asuntolassa eikä sukunsa vanhassa kartanossa.

Olen kuitenkin kuullut että tämä sarja paranisi oleellisesti seuraavissa osissa, joten pikkuisen itsepäisenä ihmisenä en anna vielä periksi. :) Myös Twilightit lukeneena sanoisin kuitenkin tässä kohtaa, että Stephenie Meyer johtaa kirkkaasti 1-0, vaikka L. J. Smith nämä Vampyyripäiväkirjansa ehtikin kirjoittaa jo kauan ennen Meyeriä.

torstai 5. toukokuuta 2011

Paulo Coelho: Alkemisti


Paulo Coelho: Alkemisti (Bazar, 2007. 185 sivua. Alkuteos O Alquimista, 1998.)

Alkemisti on kertomus andalusialaisesta lammaspaimenesta, Santiagosta. Nuori mies elää vaatimatonta mutta onnellista elämää ja kiertää Espanjaa lampaidensa kanssa. Hän tapaa vanhan miehen joka kertoo Egyptin pyramideilla sijaitsevasta suuresta aarteesta. Santiago myy lampaansa ja lähtee Tangeriin, jossa hän kuitenkin tulee huijatuksi ja menettää kaikki rahansa. Hän jää Tangeriin asumaan vuodeksi, työskentelee kristallikauppiaan apulaisena ja saa uutteralla työllään kerättyä uudet rahat jatkaakseen matkaansa kohti Egyptiä ja aarretta. Lähtiessään ylittämään Saharaa hän tapaa alkemistia etsivän englantilaisen miehen, joka myös liittyy aavikolle suuntaavaan seurueeseen. Kulkue matkaa halki Pohjois-Afrikan. Kun he pysähtyvät aavikon keitaalle, Santiago rakastuu silmittömästi tummasilmäiseen Fatimaan. Nuorukainen haluaisi jäädä tytön luo, mutta Fatima saa Santiagon ymmärtämään, että miehen on toteutettava suuri unelmansa, etsittävä aarteensa ja palattava vasta sitten takaisin keitaalle ja tytön luo. Niinpä Santiago jatkaa matkaa ja tapaa vihdoin myös alkemistin. Matkan varrella, aarretta etsiessään ja pohtiessaan alkemistin kanssa käymiään keskusteluja, hän ymmärtää todellisen onnen ja unelmien merkityksen. Egyptin pyramideille saavuttuaan hän oivaltaa löytäneensä aarteensa.

Kuten huhtihaasteen yhteydessä mainitsinkin, olen aiemmin lukenut vain yhden Coelhon, kirjan Veronika päättää kuolla, ja vihannut sitä kirjaa sydämeni pohjasta. :) Aloimme kerran ystäväni kanssa keskustella aiheesta ja hän sai minut ympäripuhuttua lukemaan vielä toisen Coelhon. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä että olin aloittanut miehen huonoimmasta kirjasta, ja lainasi minulle omaa Alkemistiaan. Otin haasteen vastaan ja luin kirjan.

Unelmien toteuttaminen tekee elämän mielenkiintoiseksi.

Täysin vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani pidin kovasti tästä kirjasta. Mietinkin mahtoiko nyt olla oikea ajankohta lukea tämä, olinko sopivan vastaanottavainen tälle kirjalle? Olen nimittäin miettinyt viime aikoina omakohtaisesti paljon juuri tämän kirjan teemoja; omien haaveiden toteuttamista, elämän tarkoitusta ja elämäntien kulkemista. Mietinkin johtuuko Coelhon suuri suosio juuri siitä, että tietyssä elämänvaiheessa olevat ihmiset sattuvat lukemaan tämäntyyppisiä kirjoja oikeaan aikaan.

... olet onnistunut löytämään elämäntiesi. Se on kaikkea sitä mitä olet halunnut aina toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida tai toteuttaa toiveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata.

Kirja sisältää useita huvittavankin mahtipontisia lauseita, esimerkiksi tämän: Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen. Kirjassa kuitenkin ihan oikeasti on jotain ikiaikaista viisautta. On totta että tässäkin kirjassa on jonkin verran samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin siinä aiemmin lukemassani (ja vihaamassani) Veronikassa, mutta tässä kirjassa se ei ärsytä samalla tavalla. Coelho osaa pukea sanoiksi asioita joita itse en osaisi sanoa, joita ehkä vain vaistonvaraisesti ajattelen. 

Hän nautti kiertelystä juuri siksi, että sai tutustua uusiin ihmisiin tarvitsematta olla päivittäin tekemisissä heidän kanssaan. Kun näkee samat kasvot joka päivä, niistä tulee osa elämää. Ja kun niistä tulee osa elämää, oman elämänkin olisi muututtava toisten toiveiden mukaiseksi. Ellei niin käy, ihmiset ärsyyntyvät. Kaikilla tuntuu olevan selvä käsitys siitä miten muiden olisi elettävä, vaikka he eivät tiedä itsekään kuinka eläisivät oman elämänsä.

Kirjassa viehättävät myös itämainen mystiikka, tarunhohtoinen Marokko, aavikon tuulet ja tietynlainen viehättävä satumaisuus. Ei tämä kirja nyt mitenkään elämääni muuttanut, mutta antoi kyllä totisesti ajattelemisen aihetta. Uskon että tulen palaamaan tämän kirjan pariin vielä uudestaankin.

Lopuksi vielä jokunen kirjasta ylös kirjoittamani lause. Asiayhteyksistään irroitettuina lainaukset muuten kuulostavat vähän falskimmalta kuin mitä ne tarinan keskellä olivatkaan, joten jos yhtään alkoi kiinnostaa, kannattaa ennakkoluulottomasti lukea tämä kirja. Minä luin, ja olen iloinen siitä.

Tuntematonta ei tarvitse pelätä, koska jokainen ihminen kykenee saavuttamaan sen mitä haluaa ja mitä tarvitsee.

Lähden nyt siitä mistä olisin voinut lähteä jo kymmenen vuotta sitten. Mutta olen onnellinen etten odottanut kahtakymmentä vuotta.

Elämäntietään seuraava osaa kaiken minkä tarvitseekin osata. Unelman tekee mahdottomaksi yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko.

Kun pyrimme paremmiksi kuin olemme, myös kaikki ympärillämme muuttuu paremmaksi.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Marokko.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Haastehulluutta...

Koska olen totaalisen yllytyshullu ja poden ilmeisesti jonkinasteista huhtihaasteen jälkeistä eroahdistusta (;D), päätin ottaa osaa vielä pariin kirjablogeissa nyt alkuvuodesta kiertäneeseen haasteeseen (huokaus...) :D

Ensinnäkin Kirjavan kammarin Karoliina esitteli maaliskuussa tämän haasteen: Suomalaisen keskiluokan arki -haaste 2011 haastaa osallistujat lukemaan vuoden 2011 aikana vähintään viisi (5) kotimaista keskiluokkaista arkea kuvaavaa kirjaa yhteiseltä listalta. En ensin ajatellut osallistua, mutta sittemmin olen tajunnut että lukulistallani näyttäisi olevan useita haasteessa esiteltyjä kirjoja, joten mikäpä siinä, samallahan tässä osallistuu haasteeseen kun ne kirjatkin lukaisee. :)


Tämän haasteen tiimoilta olen ajatellut lukea seuraavat viisi kirjaa:

- Riikka Pulkkinen: Totta (tämän pikalainan sain juuri tänään kirjastosta, joten tämä on luettavana seuraavien joukossa)
- Laura Honkasalo: Eropaperit
- Tove Jansson: Kesäkirja
- Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
- Essi Tammimaa: Paljain käsin

Lisäksi Ahmu sai huhtikuun viimeisessä päivityksessäni ylipuhuttua minut tähän Vinttikamarissa-blogissaan esittelemäänsä Lue kaupungista jossa olet käynyt -haasteeseen joka kuuluu näin: Lue kirja, joka kertoo kaupungista, jossa olet käynyt (tai sanotaan -kaupungista jossa olet viipynyt yön ylitse). Kaupunki voi olla kotimaassa tai ulkomailla. Esittele kirja blogissasi, mutta julkaise samalla kuva, jonka olet ottanut kyseisestä kaupungista. Kerro välittyikö lukukokemuksesi kautta sama tunnelma, jonka koit matkallasi. Voit linkittää haasteeseen, niin muutkin tietävät mistä on kyse.




Tähän haasteeseen ei ole rajattu määrää eikä myöskään aikarajaa, mutta voisin aloittaa yhdistelmästä Barcelona / Ildefonso Falcones: Meren katedraali. Barcelonassahan kävin juuri viime kuussa, ja reissussa aloittelin kyseistä kirjaa, joka edelleen on kesken (kun muutama kirjaston pikalaina on kiilannut ohitse). Paljon matkustelevana ihmisenä voisin kuitenkin yrittää lukaista muutakin haasteeseen sopivaa. :)

Eppu Nuotio: Kosto


Eppu Nuotio: Kosto (Otavan äänikirja, 2007. Lukija Eppu Nuotio, kesto 8 h. Alkuteos Otava, 2007.)

Kosto on Nuotion Musta -dekkarin itsenäinen jatko-osa, jossa pääosassa on tummaihoinen toimittaja Pii Marin. Musta oli tämän dekkarisarjan avausosa, ja siinä Pii Marin joutui itse rikoksen, murhayrityksen, kohteeksi. Kosto alkaa siitä kun Pii on toipunut ja palaamassa pitkän sairasloman ja terapiajakson jälkeen töihinsä Yleisradion aluetoimitukseen. Yllättäen hän joutuukin vasten tahtoaan Isoveli-ohjelman tuotantotiimiin. Isoveli-talossa kameroiden edessä tapahtuu murha kenenkään sitä tajuamatta ja Pii huomaa taas olevansa keskellä murhatutkimusta, jossa murhaajaehdokkaita riittää. Tarinaan tuo oman mausteensa Piin romanssinpoikanen juttua tutkivan konstaapeli Juha Heinon kanssa.

Täten tunnustan nolon, salaisen perversioni, tykkään katsella Big Brotheria syksyisin. :) Siksi tämän kirjan asetelma oli kiinnostava, vähän kymmenen pienen neekeripojan henkeen. Luin Mustan jokunen vuosi sitten kun se oli suhteellisen tuore, mutten muista siitä enää juurikaan mitään muuta kuin että se oli ihan ok. Tästä kakkososasta tajusin pitäväni kuitenkin enemmän. Tämä dekkari toimi hyvin äänikirjana, ja minusta oli mukavaa että juuri Eppu Nuotio itse toimi lukijana. Kuuntelin tämän pian Auringon aseman lukemisen jälkeen, ja Ranya ElRamlyn lyyrisen kauniin kielen jälkeen Koston ronski tyyli, jossa kirosanoja ei säästelty, särähti vähän korvaan. Kieleen tottui kuitenkin kirjan loppua kohden. Henkilöhahmoista Pii sai tässä kirjassa uudenlaista syvyyttä, mutta Heinon hahmo jäi hivenen etäiseksi ja vieraaksi. Uskon tosin että Heinoon pääsee tutustumaan paremmin sarjan seuraavissa osissa.

Kokonaisuutena tämä oli ihan sujuvasanainen, kiinnostava, kelpo dekkari, ja tarina veti niin imuunsa että kuuntelin tämän lopulta parin iltapäivän aikana. Varmasti luen tai kuuntelen myös sarjan seuraavat kirjat, jos ei muuten niin ainakin siksi että saan tietää miten Piin ja Heinon romanssi etenee. :)

Kuriositeettina mainittakoon että toinen tämän saman reality-tv-sarja-teeman henkeen kirjoitettu nykydekkari on Ben Eltonin Tappavan kuuluisa, joka oli myös varsin viihdyttävä ja koukuttava lukukokemus kun sen luin vuosia sitten.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Ranya ElRamly: Auringon asema


Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava, 2002. 190 sivua.)

Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin. Kirjailija kertoo tässä kirjassa siis vanhempiensa, egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun, rakkaustarinan. Hän kertoo elämästä Egyptissä, Suomessa, Libyassa ja Intiassa, hän kertoo paperimaisen hauraasta ja elokuvamaisen kauniista äidistään, sekä isästään joka ei pelkää mitään, joka leikkaa appelsiininkuoren irti pitkänä spiraalina ja joka tutkii vettä vaikka olisi voinut tulla rikkaaksi valitessaan öljyn. Kirja kertoo kahden kulttuurin yhteensovittamisesta, lapsuudesta monessa maassa, siitä miten ihmisellä voi olla kaksi kotia eikä kuitenkaan yhtään.

Kirjan kieli on kaunista ja vaikuttavaa, teksti on lyyristä, virkkeet pitkiä, monen lauseen ja jopa lähes sivun mittaisia. Tarina perustuu muistikuviin, jotka luovat luettaessa pakahduttavan väkeviä mielikuvia. Kirjan Egypti tuntuu kuumalta ja kiihkeältä, Suomi taas viileältä ja kuulaalta, ja kuitenkin niin tutulta. Kirja on ohut, mutta se sisältää kokonaisen maailman.

Koska oli päivä, aurinko paistoi varmasti, aurinko paistaa Egyptissä aina, se kypsyttää vesimelonit tummanpunaisiksi, niiden siemenet suuriksi ja mustiksi, se kuivaa parvekkeelle ripustetut lakanat ennen kuin kahvivesi on ehtinyt kiehua, ja jos lakanat ovat valkoisia, niistä tulee vielä valkoisempia, ja minä näin puiston loppukesästä kun ruoho oli kuivaa ja vanhaa ja auringon polttamaa, se teki minut surulliseksi, tunsin olevani aivan yksin, ja niin kävi Egyptissä aina, värit haalenivat ja vaalenivat ja joskus kaikki näytti hiekalta, sillä aivan kuin meri voi muuttua myrskyssä harmaan kiven väriseksi, kun aurinko on enää vain aavistus pilvien takana, voi hiekkakin olla vihreää tai sinistä tai punaistakin, ja suuret kukat äitini mekoissa kuihtuivat pian, ja kun astuin ulos lentokoneesta, kuuma ilma tulvahti kasvoilleni ja halusin kääntyä takaisin, ja suuret kukat isäni kädessä kuihtuivat, mutta kerran satoi marraskuussa, ja minä ja sisareni, me tanssimme.

Aloin lukea tätä kirjaa jo kertaalleen aiemmin tänä vuonna. Mutta aika ei ollut oikea, enkä päässyt tähän kirjaan millään sisälle. Laitoin kirjan lepäämään ja luin välillä muuta, ja kun aloin lukea tätä uudelleen, lepo oli tehnyt tehtävänsä ja lumouduin tarinasta aivan täysin! Lopulta lukukokemus olikin hyvin intensiivinen, vietin mielessäni vuorokauden kuumassa Egyptissä, siellä missä appelsiinien makea mehu valuu käsivarsia pitkin, hiekka hehkuu valkoisena kuin lumi, ja aurinko haalistaa kirkkaat värit junanvaunujen ikkunaverhoista.

Kirjailija kuvailee pakahduttavan elävästi kahden niin erilaisen maan eroja, ja niitä vaikeuksia joita Ismael ja Anu joutuivat kokemaan yrittäessään ymmärtää vierasta maata, vierasta kulttuuria, vieraita tapoja.

Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista, ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä. Mutta muuttolinnut lähtevät pohjoisesta etelään ja kun ne saapuvat perille, ne vangitaan suuriin verkkoihin ja täytetään sipulilla.

Kirjailija kuvailee hienosti ja elävästi myös vanhempiaan, kahta niin erilaista ihmistä. Erityisesti sairastavasta äidistä syntyvä mielikuva oli eteerisen kaunis ja vaikuttava.

Minun äitini. Sellaisia naisia ei ole enää. Heidän kärsimyksistään tehtiin kirjoja ja oopperoita, he laihtuivat ja he yskivät ja he katsoivat ikkunasta ulos viimeisenä päivänään, parantolat vuorilla, hiljaiset naiset, jotka veivät vain vähän tilaa, hiljaiset naiset, jotka eivät olleet tästä maailmasta, hiljaiset naiset, jotka kuolivat ennen kuin heidän hiuksensa olivat lapsivuoteessa tummuneet. Muiden naisten kärsimys, siinä on verta, siinä on verta ja hikeä, mutta minun äitini kärsimys, se oli luuta ja kuiskausta, ja siksi se oli niin paljon pelottavampaa. Minun äitini kipu oli valkoista, se rätisi ja rapisi, se kahisi ja katosi jälkeäkään jättämättä. Minun äitini kipu oli hänen yksityistä kipuaan, hän ei jakanut sitä edes ruumiinsa kanssa, jolloin sitä olisi ehkä ollut helpompi lievittää. Minun äitini katsoi ruumistaan kuin vierasta ja lensi kauas pois, kauas painottomaan ilmaan, ilmaan. Minun äitini kärsimys kuin tyhjä tehdashalli, kuivuneet kyyhkyset katonrajassa, kuin vanhat sanomalehdet, ja valo, joka paistaa pölyn läpi, ja kaikuja, kaikuja kaukaa. Eikä minun kärsimykseni ole sellaista, eikä sisareni kärsimys, me huudamme ääneen kun sormemme jää oven väliin, ja minun isäni myös. Minun äitini, hän hengitti kipua ja kärsimystä, ne tekivät kotinsa häneen ja valtasivat hänet lopulta kokonaan.

Olen normaalisti melko selkeän ja realistisen tekstin ystävä, joskin välillä on ihan mukavaa lukea lyyrisempääkin tekstiä. Se tosin onnistuu minun kohdallani vain jos mieliala, vireystila ja kiinnostuksen aste ovat juuri oikeat ja lyyriselle tekstille sopivat. Jos olo on jo valmiiksi levoton tai väsynyt, ja elämä on hektistä, ei mielenkiinto riitä lyyriseen ja vaikeammin avautuvaan tekstiin eikä sen hienouksiin ja sävyihin jaksa keskittyä. Auringon aseman kanssa kävi ehkä juuri näin, aika ei ollut ensin oikea, ja ehkä odotin kirjan olevan aivan toisenlainen. Onneksi kuitenkin yritin uudelleen, tämä oli kertakaikkisen upea, sielukas kirja! Tätä kirjaa lukiessa muistin taas miksi on niin hienoa lukea kirjoja juuri omalla äidinkielellä, näitä sävyjä, oivalluksia ja kielen vivahteita ei voisi samalla lailla ymmärtää millään muulla kielellä lukiessa, vaikka olisi kielellisesti kuinka lahjakas tahansa. Suomen kieli on osa minua, se virtaa veressäni ja tekee minusta sen mikä ja kuka minä olen.

Nyt on elokuu. Taivas on täynnä lentäviä tähtiä. Joskus me valvomme aamuun asti, miksi me nukkuisimme? Me puhumme kirjoista ja lapsista ja vieraista kaupungeista. Kukat ovat kuihtuneet, kohta kypsyvät puolukat, ja metsä tuoksuu sieniltä. Omenat putoilevat oksiltaan. Me syömme mustikkapiirakkaa mökin kuistilla, ja kun ajatuksemme kiirehtivät liikaa, ne kompastuvat toisiinsa. Vain tärkeimmät sanat sanotaan, ja yleensä ei niitäkään. Yöllä on niin pimeää, ettemme näe eteemme. Me ojennamme kätemme toisillemme, ja jos laseissamme on viiniä, sitä ehkä läikkyy. Kalliot ovat lämmenneet, ja meri. Me kellumme yöllä, me olemme veden varassa. Vain sormiemme päät koskettavat toisiaan, ja me olemme hiljaa, kerrankin.

Rakastuin syvästi tähän kirjaan! Ranya ElRamly ei vain kirjoita hyvin, vaan hänellä on todellinen kertomisen lahja. Auringon asemasta on kirjoittanut myös Jum-Jum blogissaan Sanojen jano.

Edit: Tällä kirjalla osallistun Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...