keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari


Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari (Otava, 2010. 285 sivua.)

Eletään 60-luvun loppua maaseudulla jossain päin Satakuntaa. Kuuma kesä on aluillaan, koulu loppumassa, ja seitsemäntoistavuotias Elina tietää tulevan kesän pitävän sisällään loppumatonta juurikaspeltojen kitkemistä. Hän tietää että elämä tapahtuu jossain muualla, hän haluaisi vain tulla täysi-ikäiseksi, pakata laukkunsa ja päästä aloittamaan oikean elämän kaupungin sykkeessä. Hän ei haluaisi hukata elämäänsä, jämähtää maalle ja katkeroitua, kuten Ansa, isän parikymppinen pikkusisko, joka myös asuu heillä Elinan, tämän vanhempien ja veljen kanssa. Perheeseen on joskus kuulunut vielä yksi jäsen, kuollut veli josta ei koskaan puhuta.

Eikä perheessä puhuta mistään muustakaan, aina vain työstä. Oma perhe ja koti tuntuvat Elinasta häpeällisen tavanomaisilta ja nolostuttavan arkisilta, hän ei kehtaa tuoda kavereita kotiinsa, kun äiti vain tarjoaisi iänikuista viinimarjamehuaan ja voileipiä joille lauantaimakkara on veitsellä leikattu viipaleiksi. Harvoina vapaahetkinään Elina lukee kirjastosta lainattuja romaaneja, Victoria Holtia ja Netta Muskettia, ja haaveilee olevansa joku muu, edes hetken. Piristystä elämään tuo ihastus koulukaveriin, Makeen. Elina toivoo hartaasti että ennen syksyä ja koulun alkamista hän ehtisi päästä eroon neitsyydestään. Maken kanssa kaikki tuntuu hienommalta, siltä että koko elämä on edessä ja odottaa.

Hän kääntyy katsomaan Makea ja rauhoittuu oitis, poika olisi hänen pääsylippunsa toisenlaiseen, hauskempaan maailmaan, jossa ihmiset ovat jatkuvasti naurusuin niin kuin he tässä, sanovat toisilleen älykkäitä, kauniita lauseita, jotka voisi painaa vaikka aforismikokoelmaan.
  Ja jonain päivänä he rakentavat jotain uutta ja ihmeellistä, keksivät lääkkeen, joka parantaa syövän, säveltävät laulun, joka voittaa Eurovision laulukilpailun, he keskustelevat näköpuhelimilla ja kulkevat töihin sähköautoilla, lentävät lomamatkoille kuuhun, eivätkä ikinä vanhene. Seitsemäntoistavuotias, joka nojaa toisen, juuri ja juuri täysi-ikäisen kylkeä vasten keskellä järveä, josta heidän tietääkseen nousee eniten siikaa koko maailmassa, pystyy vielä rakentamaan paljain käsin linnan ja siirtämään vuoren, häntä ei estä mikään. Kuuhun lentäessään hän saman tien puhkaisee sen, menee läpi kuin tökkäisi sormen kermavaahtoon ja katso, nuolaisee ohi kiitäessään nokareen sormenpäästä. Makealta se maistuu, sokeria täysi koko pannukakun laita.
  Jonain päivänä he lukevat sanomalehteä pöydän ääressä vastakkain sanomatta toisilleen sanaakaan, vaikkaa hallitus olisi kaatumassa ja maailman öljyvarat ehtymässä. He lähettävät lapset kouluun, avaavat autotallin oven kaukosäätimellä, kärsivät e-pillereiden aiheuttamasta estrogeeniturvotuksesta, tapaavat kaupungilla ohimennen, mutta koska on niin julmetun kiire ja toisaalla odotetaan, he eivät pysähdy tervehtimään; ajattelevat vain ohikiitävän hetken verran, että olikohan tuo, kylläpä se on vanhentunut.

Puhumattomuus ja menneisyyden painolasti luo perheen arkeen näkymättömiä jännitteitä, ja kun kesä lähestyy loppuaan, sähköisyys voi purkautua vain ukkosena. Tämä kirja piirtää tarkkaa kuvaa maaseudun arjesta vuosikymmeniä sitten, nuoruuden ehdottomuudesta, naisten elämästä ja naiseudesta, siitä miten on vain kestettävä ja jaksettava koska vaihtoehtoja ei ole. Lopulta tämä on myös kuvaus hiljaisesta rakkaudesta, joka vahvuudessaan ja järkkymättömyydessään koskettaa syvältä.

Eikä Elina aavista kuinka paljon hän tulee joskus tätä hetkeä kaipaamaan, miten paljon joskus tarvitsisi näitä ihmisiä täällä; haluaisi laskeutua kotipihan kalliota, koskettaa ovenkahvaa, nähdä kaiken tutun ja pienen tutusti ja pienesti, tietää, että joku odottaa häntä kotiin, joku joka häntä rakastaa sillä mykällä, amputoidulla tavallaan, minkä ulkopuolinen tulkitsisi tylyydeksi ja piittaamattomuudeksi. Vain sen kokenut tietää, että siellä sisällä on kaikkein syvin; hän, joka heittäytyy tielle yliajettavaksi mieluummin kuin uhraa lapsestaan palaakaan; hän, joka valvoo yöllä löytääkseen ratkaisun siihen, että vihattuja automatkoja varten tarvitaan rahaa, eikä sitä juuri nyt ole, eikä sitä ole aamullakaan, kun sitä kysytään, ei, vaikka kuinka sitä tahtoisi antaa ja jakaa.


Törmäsin tähän kirjaan kirjaston pikalainatiskillä ja nappasin sen mukaani Barcelonaan lähtiessäni. Olin aiemmin lukenut Paavilaiselta romaanin Sokerisiskot, josta olin pitänyt, sen perusteella tiesin odottaa sujuvaa kerrontaa ja rikasta kieltä. Muuten en kuitenkaan odottanut tältä kirjalta juurikaan mitään, mutta yllättäen tämä olikin pakahduttavan vahva lukukokemus.

Kirjan kieli ja kerronta tuntuivat alusta asti omaäänisiltä, itse koetulta ja eletyltä, tekstissä vilahteli sanoja ja sanontoja joita ei voi oppia kirjoista vaan jotka juurtuvat ihmiseen itse elettäessä, jättävät muistijälkensä. Pikaisen googlettelun jälkeen selvisi että kirjailija itse on syntynyt vuonna 1955, ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Euran Honkilahdella karjalaisen suurperheen nuorimpana. Sieltä se siis kumpuaa, oma ääni ja kokemus, rikastuttamaan tätä tarinaa.

Kirja oli voimakkaan nostalginen lukukokemus. Tarina tuli liki ja toi pintaan valtavasti muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta maaseudulla, joskin vähän myöhemmällä aikakaudella kuin tässä kirjassa. En ehkä tiedä mitään siitä miten maitopusseista tuli hyviä matonkuteita, joista virkattiin mattoja kylpyhuoneisiin, tai siitä miten iltalypsyn jälkeen oli käytävä pesulla kylmässä karjakeittiössä. Olen kuitenkin lukemattomat kerrat tehnyt saunassa vatiin hiustenpesuvesiä sekoittamalla vadissa kuumaa ja kylmää, syönyt niitä äidin tekemiä voileipiä joissa päällä on pötköstä leikattua lauantaimakkaraa, poiminut viinimarjoja, katsellut läheltä kevätkylvöjä, heinätöitä ja syyskyntöjä, ja pessyt räsymattoja. Ja ajatellut että elämä on jossain muualla, ja että kaikilla muilla on jotain enemmän, hienompia koteja ja vanhempia.

Avaamatta tarinan kantta liikaa auki, jättämällä mielikuvitukselle tilaa lentää, tarinassa näytetään väläyksiä Elinan tulevaisuudesta. Viime viikolla minulle selvisikin että kirjalle ilmestyy syksyllä itsenäinen jatko-osa, joka kertoo siitä mitä sitten tapahtui.

Tämä kirja oli lämminhenkinen, oivaltava ja armollinen tarina. Pieni pala Suomea, se tuoksui koivuille, puhtaille räsymatoille, ja kesäiselle järvelle illalla, auringon jo laskeuduttua. Se jäi mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja herätti paljon ajatuksia. Seitsemäntoistavuotias Elina toi minulle mieleen oman nuoren itseni. Ja sai toivomaan että voisin istuttaa seitsemäntoistavuotiaan itseni pöydän ääreen, tarjota teetä ja itseleivottua pullaa, ottaa hetkeksi siipieni suojaan ja kertoa elämästä. Kertoa että mitä tahansa tulee tapahtumaan (ja paljon tulee, hyvää ja pahaa, nyt sen tiedän), sinä pärjäät ja jaksat ja osaat. Että elämä kantaa ihan oikeasti ja sinä olet neuvokas ja vahva tyttö, paljon vahvempi kuin osaat arvatakaan. Sille tytölle minulla olisi paljon kerrottavaa.

6 kommenttia:

  1. Oletpa osannut kuvata hienosti ja kauniisti Kylmää kamaria. Luin kirjan viime syksynä ja pidin siitä paljolti samoista syistä kuin sinäkin. Myös mulle, maatalon tyttärelle, samaistuminen Elinaan (kaimaani) oli helppoa ja monet kirjassa kuvatut asiat tuttuja.

    Olen itse asiassa aika yllättynyt, miten hyviä kirjoja Paavilainen kirjoittaa. Mulla oli pitkään jotain kummallisia ennakkoluuloja hänen kirjojaan kohtaan. Etenkin tämä Kylmä kamari kosketti, mutta olen toki pitänyt muistakin hänen kirjoistaan.

    VastaaPoista
  2. Hememtin hyvä arvostelu! Luen varsin vähän kotimaista - nykyään - mutta nimenomaan Ulla-Maija Paavilainen on alkanut mielessäni kummitella Sokerisiskojen jälkeen. Paavilainen osaa kertoa kuten Annamari Marttinen ja pidin kyllä myös Marja Björkin Puumasta, joten en ihan toivoton ole.

    Kiitos, ratkaisit juuri yhden asian puolestani!

    VastaaPoista
  3. Anna Elina, kiitos! <3 Ja minun on myönnettävä sama, olen jotenkin alitajuisesti aliarvioinut Paavilaista kirjailijana (kaipa siksi että tiesin hänet vain kahden naistenlehden päätoimittajana), kunnes luin häneltä ensimmäisen romaanin, Sokerisiskot. Tämä Kylmä kamari vakuutti minut lopullisesti. Ihanaa kuulla että tämä on koskettanut sinuakin! :)

    Leena, kiitos, ihana! <3 Ja et ikinä arvaa, mutta kun luin tätä kirjaa, kävi mielessäni että sinä pitäisit tästä kirjasta, että juuri sinä varmasti osaisit arvostaa tätä! Tässä on jotain sellaista syvyyttä ja tunnelmaa, jonka uskoisin porautuvan sinun sieluusi. Voi, lue tämä kirja! :)

    Minä taas voisin tutustua Marttiseen ja Björkiin...

    VastaaPoista
  4. Pitääkin kokeilla tätä! Luin Sokerisiskot ja se oli ihan viihdyttävä, mutta pieni pettymys silti. Pidin sinänsä kuitenkin Paavilaisen tyylistä.

    VastaaPoista
  5. Kiitos hienosta kirjoituksesta! Minä olen lukenut Paavilaiselta vain kirjan Sinulle luotu (esikoinen?). Sen päähenkilö, piinkova bisnesnainen, oli jotenkin kolea hahmo. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta tämä Kylmä kamari kuulostaa ehkä sellaiselta josta tykkäisin enemmän.

    VastaaPoista
  6. Morre, minustakin Sokerisiskot oli ihan ok, mutta tämä oli sata kertaa parempi! Suosittelen lukemaan! Paavilaisella on mielestäni aina sana hallussa, mutta tässä kirjassa myös tunnelma.

    Luru, kiitos sinulle kiitoksesta. :) Sinulle luotu on minulta jäänyt väliin, joskus olen sitä kirjastossa käsissäni pyöritellyt, mutta aihepiiri ei ole jaksanut kiinnostaa. Kylmä kamari oli hieno, minulle ehkä alkuvuoden suurin positiivinen yllätys. :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...