Ranya ElRamly: Auringon asema

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava, 2002. 190 sivua.)

Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin. Kirjailija kertoo tässä kirjassa siis vanhempiensa, egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun, rakkaustarinan. Hän kertoo elämästä Egyptissä, Suomessa, Libyassa ja Intiassa, hän kertoo paperimaisen hauraasta ja elokuvamaisen kauniista äidistään, sekä isästään joka ei pelkää mitään, joka leikkaa appelsiininkuoren irti pitkänä spiraalina ja joka tutkii vettä vaikka olisi voinut tulla rikkaaksi valitessaan öljyn. Kirja kertoo kahden kulttuurin yhteensovittamisesta, lapsuudesta monessa maassa, siitä miten ihmisellä voi olla kaksi kotia eikä kuitenkaan yhtään.

Kirjan kieli on kaunista ja vaikuttavaa, teksti on lyyristä, virkkeet pitkiä, monen lauseen ja jopa lähes sivun mittaisia. Tarina perustuu muistikuviin, jotka luovat luettaessa pakahduttavan väkeviä mielikuvia. Kirjan Egypti tuntuu kuumalta ja kiihkeältä, Suomi taas viileältä ja kuulaalta, ja kuitenkin niin tutulta. Kirja on ohut, mutta se sisältää kokonaisen maailman.

Koska oli päivä, aurinko paistoi varmasti, aurinko paistaa Egyptissä aina, se kypsyttää vesimelonit tummanpunaisiksi, niiden siemenet suuriksi ja mustiksi, se kuivaa parvekkeelle ripustetut lakanat ennen kuin kahvivesi on ehtinyt kiehua, ja jos lakanat ovat valkoisia, niistä tulee vielä valkoisempia, ja minä näin puiston loppukesästä kun ruoho oli kuivaa ja vanhaa ja auringon polttamaa, se teki minut surulliseksi, tunsin olevani aivan yksin, ja niin kävi Egyptissä aina, värit haalenivat ja vaalenivat ja joskus kaikki näytti hiekalta, sillä aivan kuin meri voi muuttua myrskyssä harmaan kiven väriseksi, kun aurinko on enää vain aavistus pilvien takana, voi hiekkakin olla vihreää tai sinistä tai punaistakin, ja suuret kukat äitini mekoissa kuihtuivat pian, ja kun astuin ulos lentokoneesta, kuuma ilma tulvahti kasvoilleni ja halusin kääntyä takaisin, ja suuret kukat isäni kädessä kuihtuivat, mutta kerran satoi marraskuussa, ja minä ja sisareni, me tanssimme.

Aloin lukea tätä kirjaa jo kertaalleen aiemmin tänä vuonna. Mutta aika ei ollut oikea, enkä päässyt tähän kirjaan millään sisälle. Laitoin kirjan lepäämään ja luin välillä muuta, ja kun aloin lukea tätä uudelleen, lepo oli tehnyt tehtävänsä ja lumouduin tarinasta aivan täysin! Lopulta lukukokemus olikin hyvin intensiivinen, vietin mielessäni vuorokauden kuumassa Egyptissä, siellä missä appelsiinien makea mehu valuu käsivarsia pitkin, hiekka hehkuu valkoisena kuin lumi, ja aurinko haalistaa kirkkaat värit junanvaunujen ikkunaverhoista.

Kirjailija kuvailee pakahduttavan elävästi kahden niin erilaisen maan eroja, ja niitä vaikeuksia joita Ismael ja Anu joutuivat kokemaan yrittäessään ymmärtää vierasta maata, vierasta kulttuuria, vieraita tapoja.

Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista, ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä. Mutta muuttolinnut lähtevät pohjoisesta etelään ja kun ne saapuvat perille, ne vangitaan suuriin verkkoihin ja täytetään sipulilla.

Kirjailija kuvailee hienosti ja elävästi myös vanhempiaan, kahta niin erilaista ihmistä. Erityisesti sairastavasta äidistä syntyvä mielikuva oli eteerisen kaunis ja vaikuttava.

Minun äitini. Sellaisia naisia ei ole enää. Heidän kärsimyksistään tehtiin kirjoja ja oopperoita, he laihtuivat ja he yskivät ja he katsoivat ikkunasta ulos viimeisenä päivänään, parantolat vuorilla, hiljaiset naiset, jotka veivät vain vähän tilaa, hiljaiset naiset, jotka eivät olleet tästä maailmasta, hiljaiset naiset, jotka kuolivat ennen kuin heidän hiuksensa olivat lapsivuoteessa tummuneet. Muiden naisten kärsimys, siinä on verta, siinä on verta ja hikeä, mutta minun äitini kärsimys, se oli luuta ja kuiskausta, ja siksi se oli niin paljon pelottavampaa. Minun äitini kipu oli valkoista, se rätisi ja rapisi, se kahisi ja katosi jälkeäkään jättämättä. Minun äitini kipu oli hänen yksityistä kipuaan, hän ei jakanut sitä edes ruumiinsa kanssa, jolloin sitä olisi ehkä ollut helpompi lievittää. Minun äitini katsoi ruumistaan kuin vierasta ja lensi kauas pois, kauas painottomaan ilmaan, ilmaan. Minun äitini kärsimys kuin tyhjä tehdashalli, kuivuneet kyyhkyset katonrajassa, kuin vanhat sanomalehdet, ja valo, joka paistaa pölyn läpi, ja kaikuja, kaikuja kaukaa. Eikä minun kärsimykseni ole sellaista, eikä sisareni kärsimys, me huudamme ääneen kun sormemme jää oven väliin, ja minun isäni myös. Minun äitini, hän hengitti kipua ja kärsimystä, ne tekivät kotinsa häneen ja valtasivat hänet lopulta kokonaan.

Olen normaalisti melko selkeän ja realistisen tekstin ystävä, joskin välillä on ihan mukavaa lukea lyyrisempääkin tekstiä. Se tosin onnistuu minun kohdallani vain jos mieliala, vireystila ja kiinnostuksen aste ovat juuri oikeat ja lyyriselle tekstille sopivat. Jos olo on jo valmiiksi levoton tai väsynyt, ja elämä on hektistä, ei mielenkiinto riitä lyyriseen ja vaikeammin avautuvaan tekstiin eikä sen hienouksiin ja sävyihin jaksa keskittyä. Auringon aseman kanssa kävi ehkä juuri näin, aika ei ollut ensin oikea, ja ehkä odotin kirjan olevan aivan toisenlainen. Onneksi kuitenkin yritin uudelleen, tämä oli kertakaikkisen upea, sielukas kirja! Tätä kirjaa lukiessa muistin taas miksi on niin hienoa lukea kirjoja juuri omalla äidinkielellä, näitä sävyjä, oivalluksia ja kielen vivahteita ei voisi samalla lailla ymmärtää millään muulla kielellä lukiessa, vaikka olisi kielellisesti kuinka lahjakas tahansa. Suomen kieli on osa minua, se virtaa veressäni ja tekee minusta sen mikä ja kuka minä olen.

Nyt on elokuu. Taivas on täynnä lentäviä tähtiä. Joskus me valvomme aamuun asti, miksi me nukkuisimme? Me puhumme kirjoista ja lapsista ja vieraista kaupungeista. Kukat ovat kuihtuneet, kohta kypsyvät puolukat, ja metsä tuoksuu sieniltä. Omenat putoilevat oksiltaan. Me syömme mustikkapiirakkaa mökin kuistilla, ja kun ajatuksemme kiirehtivät liikaa, ne kompastuvat toisiinsa. Vain tärkeimmät sanat sanotaan, ja yleensä ei niitäkään. Yöllä on niin pimeää, ettemme näe eteemme. Me ojennamme kätemme toisillemme, ja jos laseissamme on viiniä, sitä ehkä läikkyy. Kalliot ovat lämmenneet, ja meri. Me kellumme yöllä, me olemme veden varassa. Vain sormiemme päät koskettavat toisiaan, ja me olemme hiljaa, kerrankin.

Rakastuin syvästi tähän kirjaan! Ranya ElRamly ei vain kirjoita hyvin, vaan hänellä on todellinen kertomisen lahja. Auringon asemasta on kirjoittanut myös Jum-Jum blogissaan Sanojen jano.

Edit: Tällä kirjalla osallistun Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseen.