Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Gummeruksen äänikirja, 2011. Lukija Seela Sella, kesto 8 h 16 min. Alkuteos Let Me Sing You Gentle Songs, 2009. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.)

  Astrid: Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi. Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.

  Veronika: Marraskuu 2002, Karekare, Uusi-Seelanti. Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

Tämä kirjan prologi avaa hieman näiden kahden naisen tuskaa ja surua. Tarina kertoo siis kahdesta eri-ikäisestä ruotsalaisnaisesta; Astridista ja Veronikasta. Naiset ovat tavallaan kovin erilaisia, Astrid on elänyt koko elämänsä Taalainmaalla käymättä oikeastaan koskaan muualla. Veronika puolestaan on matkustellut koko elämänsä ja asunut monissa maissa isänsä kanssa, tämän työn vuoksi. Astrid on jo elämänsä ehtoopuolella, Veronika kolmissakymmenissä. Heitä yhdistää kuitenkin yllättävän moni asia; elämä äidittömänä, elämänsä rakkauden menetys, sekä oman lapsen menetys.

Veronika on juuri kokenut suuren surun toisella puolella maailmaa, Uudessa-Seelannissa, ja hän palaa Ruotsiin suremaan ja toipumaan, kirjoittamaan uutta kirjaansa vuokratalossa ruotsalaisessa pikkukylässä. Talo sijaitsee Astridin talon naapurissa. Vanha nainen on erakoitunut taloonsa, hän elää yksinäistä elämäänsä miltei kokonaan vailla ihmiskontakteja, suuri suru ja puhumattomuuden muodostama möykky sisällään. Astrid alkaa kiinnostua uudesta naapuristaan ja seurailee tämän liikkeitä ikkunastaan, verhojen takaa, ja samalla jotain hänen sisällään herää. Yhtenä päivänä liikettä ei näy, vanha nainen huolestuu ja lähtee katsomaan, löytää sairastuneen ja kuumeisen Veronikan ja alkaa hoivata tätä. Ensimmäinen askel kohti orastavaa ystävyyttä on otettu. Vähitellen naiset tutustuvat toisiinsa, ja avautuvat vähän kerrallaan, kertoen lopulta toisilleen elämänsä tarinat, myös ne suurimmat surut joita kukaan muu ei tiedä, kukaan muu ei aavista.

  Mustarastas alkoi laulaa empivästi pimeyden keskellä. Astrid nousi seisomaan, nojautui pöytää vasten raskaasti, epävarmoin liikkein kuin hänen niveliään olisi särkenyt. Hän työnsi tuolin taaemmaksi ja vääntäytyi varovasti ja äänettömästi pystyyn. Hän kiersi pöydän ympäri, kumartui ja otti Veronikan kasvot kämmentensä väliin. Hän katseli nuorempaa naista hetken tutkivasti kädet tämän poskilla. "Rakkaus", hän kuiskasi. "Älä koskaan unohda rakkautta."


Tiesin että moni on pitänyt valtavasti tästä kirjasta ja että moni mainitsee tämän lohtukirjakseen, mutta siitäkään huolimatta minulla ei ollut kirjan suhteen juurikaan mitään odotuksia. Päinvastoin, ajattelin ettei tämä ehkä kuitenkaan olisi ihan minun kirjani. Lisäksi olin kuvitellut kirjan rakenteen erilaiseksi, olin luullut kirjan olevan enemmän runonkaltainen, mutta tämähän olikin lopulta ihan kunnon lukuromaani. Kirjaa kuunnellessa tämä ei tuntunut vielä mitenkään huikealta lukuelämykseltä, positiivinen yllätys tämä toki oli kun en ollut mitään odottanut. Mutta kirjan jo loputtua, ollessani lenkillä hämärässä illassa, jotain kolahti, luisui paikoilleen. Tämä oli sikäli ihmeellinen kirja, että se onnistui liikuttamaan jälkikäteen.

Tarina on ylistys pyyteettömälle ystävyydelle, toisen ihmisen aidolle hyväksymiselle - sille ettei vain katso, vaan oikeasti näkee toisen ihmisen. Raskaista aiheistaan huolimatta se on lempeä, lämmin, rauhallisen tyyni kirja, täynnä toivoa, iloakin. Kirja maistui auringossa kasvaneilta metsämansikoilta ja suolaheinältä.

Kirja oli täynnä tunnelmia, makuja, värejä ja valoja. Keskikesän ruotsalainen pikkukylä tuntui elävältä, samoin paahteinen Uusi-Seelanti. Kirjassa syödään paljon, moni keskustelu käydään ruuan äärellä; saatoin maistaa kielelläni uudet perunat, savukalan, metsämansikat, täyteläisen punaviinin. Saatoin myös tuntea lämpimän järviveden ympärilläni, niin elävästi ja onnistuneesti kaikkea kuvattiin.

Tarina, ja etenkin Astridin elämä, sisälsi yllättäviä ja hämmentäviä asioita jotka jäivät mietityttämään, ja joita en pystynyt täysin ymmärtämään ja hyväksymään. Kirja ei kuitenkaan kaikilta osin ollut kovin yllätyksellinen, jo pienistä vihjeistä pystyin päättelemään mikä tulee olemaan se Veronikan elämän suurin suru, ja miten kirja tulee päättymään. Ehkäpä tässä kuitenkin oli yllätyksellisyyttä ja ennalta-arvattavuutta juuri sopivassa suhteessa.

Entäs lukija sitten? Oih, jumalainen Seela Sella! Hänen lukemanaan kuuntelisin vaikka puhelinluetteloa. :) Seela Sella olikin lukijana aivan huikea! Hän ei vain lukenut, vaan hän eli tämän kirjan. Traagisemmissa kohdissa saattoi kuulla miten hän itsekin liikuttui, hengitti syvään, hiljensi ääntään, ääni kuulosti vähän kyyneleiseltä. Uskon että tämä kirja oli Sellan lukemana paljon suurempi kokemus, kuin jos olisin lukenut tämän itse.

Kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys, mieleenpainuva, lempeän lohduttava kirja. Tämän ovat lukeneet myös mm. Kirsi H., Katja ja Leena Lumi.

  Elä, Veronika! Ota riskejä! Siitähän elämässä on nimenomaan kysymys. Ihmisen täytyy tavoitella onneaan. Kukaan muu ei ole koskaan elänyt meidän elämäämme, joten mitään toimintamallia ei ole olemassa. Luota vaistoihisi. Älä hyväksy muuta kuin paras. Ole myös tarkkana sitä etsiessäsi. Älä anna sen luisua käsistäsi. Toisinaan hyvät asiat tulevat ihmisen elämään ihan varkain. Eikä mikään tule valmiina. Lopputuloksen määrää se, miten suhtaudumme siihen, mitä kohtaamme. Mitä päätämme nähdä, mitä päätämme tallettaa. Ja mitä päätämme muistaa. Muista aina, että kaikki elämäsi rakkaus on sinun sisimmässäsi, ikuisesti. Sitä ei voi milloinkaan viedä sinulta.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Uusi-Seelanti