Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (WSOY, 2012. 158 sivua. Alkuteos Le Livre des brèves amours éternelles, 2011. Suomentanut Annikki Suni.)

  Se mitä me näimme oli vaatimatonta, harmaata, köyhää. Edellisen vuosisadan taloja, joiden katoilla törrötti kuivia kasvinvarsia. Samea ilma toi mieleen marraskuisen hämärän, talven odotuksen. Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista raikkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekoittui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme. 

Ikuisen rakkauden kosketuksia rakentuu kahdeksasta erillisestä tarinasta, jotka nivoutuvat pienin viittauksin toisiinsa ja kertovat samalla erään yksilön, kansan ja kuolleen sosialistisen liittovaltion tarinan. Tapahtuvat sijoittuvat sodanjälkeiseen Neuvostoliittoon, maahan joka elää kaikkialle ulottuvan sensuurin ja miliisivalvonnan kurimuksessa. Makine kertoo mielipiteenmuokkauksesta, joka tuntuu kestämättömältä aivopesulta, järkähtämättömästä kurinalaisuudesta, arjesta joka katkeroittaa ja saa sielun itkemään. Hän piirtää kuvaa ankeista orpokodeista, ja vankileireistä joilla vain rakastetustaan unelmoiminen saa pysymään hengissä ja pitää yllä toivon kipinää. Ääneen pääsevät myös toisinajattelijat, ja lopulta tapahtuu väistämätön - Neuvostoliiton romahtaminen.

Elämä Neuvostoliitossa kuulostaa kuin loppumattomalta marraskuun päivältä, jolloin surullinen harmaa taivas antaa sataa maahan kylmää tihkuaan. Kouluissa opiskellaan Kommunistista manifestia ja vallanpitäjät antavat lupauksia uudesta, paremmasta maailmasta. Arjen todellisuus on kuitenkin toinen, jokainen päivä kumoaa annetut lupaukset, ja nuori poikanenkin ymmärtää että iltaisin esikaupungissa kävellessään on hyvä pitää taskussaan stilettiä. Mikä on siis se voima, joka saa ihmisen jaksamaan päivästä toiseen, joka antaa harmaille päiville ja koko elämälle merkityksen? Rakkaus, tietenkin!

  Me menimme sisälle, ystäväni laittoi teetä, sanat tulivat tai eivät, mökin hiljaisuus riitti meille. Joskus kuuntelimme Tšaikovskin Vuodenaikoja melkein äänettömällä. Osa oli aina sama, Kesäkuu, jonka ystäväni löysi isolta kuluneelta levyltä tarkasti kuin taikuri. Emme koskaan panneet sitä kovemmalle, soiton piti olla kuin hiljainen kaiku, niin se tuntui olevan salaisemmin tavallisen elämän ulottumattomissa, sen elämän joka jatkui ulkopuolella meluisana, kiireisenä, kuurona. 
  Valo värjäsi tunnit, kulta sävyttyi meripihkaan, kalpeni sitten.


Ikuisen rakkauden kosketuksia ei ole helppo, tai edes pienestä sivumäärästään huolimatta nopealukuinen kirja. Se vaatii kärsivällisyyttä ja uppoutumista, mutta lopulta palkitsee, ravistelee, saa ajattelemaan - eikä jätä rauhaan. Makine kirjoittaa niin upean elävästi, että välillä lukeminen tekee melkein kipeää. Realistiset kuvaukset minäkertojan lapsuudesta orpokodissa tai kranaatista vammautuneen miehen elämästä karteltuna ja hyljeksittynä saavat lukijan laskemaan kirjan käsistään, on pakko hengittää hetki ennen kuin lukemista voi jatkaa. Kaiken ankeuden keskellä on kuitenkin niin uskomattoman kauniita hetkiä, että lukeminen pakahduttaa ja miltei salpaa hengityksen! Ehkä kyse onkin juuri siitä, kontrastista. Kauneus nousee esiin harmaasta taustastaan sädehtivänä kuin kukkivat lumikellot kuolleelta edellisvuotiselta nurmelta.

Makinen kuvaama Neuvostoliitto on monella tapaa surullinen paikka; köyhyys, ankeat elinolosuhteet ja totalitarismin aiheuttama jatkuva pelko nujertavat helposti vahvemmankin ihmisen. Ja kuitenkin - tupakantumppien roskaamalla kadulla, rumien talojen ikkunoissa torkkuvan alakulon ja paljaana palelevien puiden keskellä voi pilkahtaa äärimmäinen kauneus; kevään arka henkäys, sateelta tuoksuva ilma, ja ne kauniit kasvot, jotka tuoksuvat talvelta kuin lumikellot. Tarinoissa juostaan villiyrttien väliin painuneella polulla, katsellaan sumuista niittyä, rakastellaan vedessä Mustanmeren rannalla, ja kävellään omenatarhassa, jossa lumenvalkoiset oksat jatkuvat äärettömiin. Kaikkialla on nähtävissä pieniä häivähdyksiä rakkaudesta tai sen kaipuusta. Ja viimeistään silloin, kun vanha ystävä ojentaa sen poimimansa lumikellokimpun, on pakko sulkea silmät ja hengittää syvään...

Makinen suorastaan hypnoottinen teksti herättää valtavasti tunteita. Surua, onnea, välillä vähän häpeääkin omasta hyväosaisuudesta; miksi minulla on ollut lapsuudessani oikeus syödä hyvää ja ravitsevaa ruokaa, kun samaan aikaan joku toinen lapsi jossain, ei edes kovin kaukana, on ollut onnellinen löytäessään mukistaan kuumassa vedessä likoavan viikunansiivun? Makine, tuo viisas ja upea kirjailija saa kuitenkin lukijan ymmärtämään että onnella ei ole muuta mittatikkua kuin oma elämämme, rikas tai köyhä. Ja että joskus kuljeksiminen kesää odottavassa metsässä on onnea, joka riittää.

Myös Leena Lumi on lukenut tämän huikean hienon kirjan. Hänet Makinen kaunis kieli sai polvistumaan sanattomana. Yhdyn Leenan sanoihin, ja jään nöyränä sulattelemaan tätä lukukokemusta. Oih! <3