Suzanne Collins: Nälkäpeli

Suzanne Collins: Nälkäpeli (WSOY, 2008. 389 sivua. Alkuteos The Hunger Games, 2008. Suomentanut Helene Bützow.)

  Kuulen kuin jostakin kaukaa, kuinka ihmiset mumisevat masentuneina - niin käy aina, kun valituksi tulee kaksitoistavuotias, sillä se ei ole kenenkään mielestä reilua. Ja sitten näen Primin. Hän on kalvennut, kädet ovat nyrkissä kylkiä vasten, ja hän kävelee jäykin pienin askelin lavaa kohti, ohittaa minut, ja huomaan että puseron helma on taas noussut hameen päälle. Juuri tuo pikkuseikka, pyrstöksi noussut puseronhelma, saa minut tointumaan.

Suurin osa Pohjois-Amerikasta on tuhoutunut luonnonkatastrofien myötä. Kärsimys on synnyttänyt nälänhätää, sotia ja kapinoita hallitsijoita vastaan, mutta kansalaiset ovat ovat hävinneet taistelun. Tuhoutuneen maan raunioille on syntynyt kahteentoista vyöhykkeeseen jaettu diktatuuri, Panem, jonka hallitsijat ovat kehittäneet kansaa rangaistakseen Nälkäpelin, vuotuisen tosi-TV-ohjelman. Nälkäpelissä kisaa 24 tribuuttia, jokaiselta vyöhykkeeltä arvotut 12-18-vuotiaat tyttö ja poika, jotka pakotetaan luontoon ankariin olosuhteisiin. Pelissä voi olla vain yksi voittaja - se, joka selviää hengissä tapettuaan kaikki muut.

Katniss Everdeen on kuusitoistavuotias tyttö. Hän asuu Vyöhykkeellä 12 ja huolehtii äidistään ja pikkusisarestaan salametsästämällä pientä riistaa ja myymällä sitä mustassa pörssissä. Kun vuotuisessa Nälkäpeli-arvonnassa maljasta nousee Katnissin pikkusiskon, Primrosen, nimi, ilmoittautuu Katniss vapaaehtoiseksi tribuutiksi pelastaakseen nuoren sisarensa. Vyöhykkeen poikatribuutiksi päätyy leipurin poika Peeta Mellark, joka on auttanut Katnissia omalla tavallaan perheen isän kuoltua. Nuoret lähetetään maan pääkaupunkiin, Capitoliin, ja alkaa Nälkäpeli, taistelu elämästä ja kuolemasta.

En taida olla millään tapaa otollista kohderyhmää Nälkäpeli-trilogialle (olen liian vanha, enkä tunnustaudu scifin ystäväksi), mutta niin vain kävi, että kesälomakirjakseni valikoitunut Nälkäpeli upposi meikäläiseen kuin kuuma veitsi voihin. :) Nuortenkirjaksi luokiteltu scifiromaani osoittautui niin koukuttavaksi, etten olisi malttanut jättää sen lukemista hetkeksikään kesken. Eilen kävin lopulta katsomassa kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, ja se oli hieno, vaikuttava - ja koskettava (jätin nessut kotiin - virhe! :).

Collinsin romaani on kielellisesti helppolukuinen ja sangen vetävä, mutta sen vauhdikas juoni sisältää paljon moraalista pohdintaa, etenkin rivien väleissä. Panemin diktatuurissa ihmisiä pidetään kurissa pelolla, ja heitä rangaistaan silmittömästi pienestäkin rikkeestä. Nälkäpeli on äärimmäinen, kaikkia mahdollisia ihmisoikeuksia rikkova keino saada ihmiset muistamaan, kenen käsissä valtakunnassa on oikeus ja määräysvalta. Nuoret (ja jopa lapset, kun puhutaan kaksitoistavuotiaista) pakotetaan tappamaan toisiaan, ja tämä raaka peli lähetetään valtakunnallisessa televisiossa Big Brother-tyyppisenä 24/7 viihdeohjelmana, jota kansalaisten on pakko katsoa. Varsinaista viihdettä.

Kuusitoistavuotiaat Katniss ja Peeta ovat erinomaisen onnistuneita päähenkilöitä. Nuoret eivät ole täydellisiä ja säröttömiä, vaan kumpikin on aidon oloinen, inhimillinen ja haavoittuva, pelokaskin. Tarinan ankarassa maailmassa hyvän ja pahan kontrasti on voimakas, pienen ihmisen hyvän tahdon eleet ja humaanius tulevat esille liikuttavalla tavalla kesken hurjan tappoleikin; sekä kirjassa että elokuvassa esimerkiksi eräs Katnissin nuoreen ystävään liittyvä kohtaus liikutti minut koskettavuudessaan kyyneliin. Elokuva onkin hyvin uskollinen kirjalle, josta olin kovin iloinen. Elokuvaa kiitän muuten näyttelijävalinnoistakin, mielestäni Jennifer Lawrence (Katniss) ja Josh Hutcherson (Peeta) ovat nappivalinnat elokuvan pääosiin. Ainoastaan Woody Harrelson on jotenkin liian siistin ja selväpäisen oloinen ollakseen uskottava juopon tribuuttivalmentajan roolissaan.

Kirjan kutkuttava jännitys pysyy yllä tarinan alusta loppuun. Nälkäpeli sisältää myös juuri sopivan ripauksen hienovaraista romantiikkaa. Collins onkin luonut mielestäni yhtä onnistuneen ja koukuttavan fiktiivisen maailman kuin J.K. Rowling Harry Pottereineen, tai Stephenie Meyer Twilighteineen (paitsi että minusta Nälkäpeli on hurjasti Twilightia parempi!). Nälkäpeli on pelottava uhkakuva tulevaisuudesta; mutta samalla tämä hieno ja mielenkiintoinen dystopia herättää lukijan todella ajattelemaan.

Nälkäpelistä on kirjoitettu niin monissa kirjablogeissa, että tällä kertaa en poikkeuksellisesti linkitä oheen blogiarvioita (Google löytää niitä kyllä, paljon!). Niiden sijaan linkitän loppuun elokuvan hienon trailerin ja suuntaan itse sarjan kakkososan, Vihan liekkien pariin.