Anja Snellman: Pääoma

Anja Snellman: Pääoma. Romaani, requiem (Otava, 2013. 299 sivua.)

  Kohta olet kuollut, ulottumattomissa, puhut uutta kieltä jota osaat sulavasti, kaikki äänteet ovat oikeita, kukaan ei naura. 
  Menetän ainoan sisareni.
  Paitsi ettet sinä ollutkaan ainoa sisareni. 
  Menetän ainoan jonka tunsin. 
  Paitsi että tunsinkohan sinua laisinkaan. 
  Näin se meni. 
  Tämä tarina on minun tapani osoittaa kunnioitusta ja surua, eräänlainen sielunmessu, viimeinen palvelus, siiman napsahdus.

Lämpimänä mutta tuulisena kesäkuun iltapäivänä 1944 syntyy tarinan mukaan Viipurin viimeinen suomalaislapsi. Tuore äiti pakenee vastasyntynyt tyttövauva kainalossaan kohti viheltävää junaa, joka kuljettaa sodan runtelemasta kaupungista evakuoidut suomalaiset länteen. Vauva on Marjatta, Maru, kymmenen vuotta myöhemmin syntyvän Anja Kaurasen isosisko. Maru on erikoinen ja erilainen lapsi; hänellä on syntyessään suu- ja kitalakihalkio, josta johtuen hän ei koskaan opi puhumaan kunnolla vaan puhuu omaa marunkieltään. Jo nuorella iällä myös liikkumisesta tulee vuosi vuodelta vaikeampaa, kun nivelreuma alkaa järsiä ja tuhota hänen niveliään. Eniten Marun elämää muovaa kuitenkin suuri sosiaalinen arkuus, hän kaihtaa ihmisten seuraa, pelkää sosiaalisia tilanteita ja vetäytyy mieluummin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Paitsi erilainen, Maru on myös erityinen: sisko, jonka olemassaolo muovaa kirjailija Anja Kaurasesta sen ihmisen ja kirjoittajan, joka hänestä on tuleva.

Maru on älyllisesti normaali nuori nainen ja taiteellisesti lahjakas, hän piirtää yhtä hyvin kummallakin kädellä ja erityisesti hän rakastaa piirtää karttoja. Hän käy koulun ja saa työpaikan, sen yhden jossa työskentelee tunnollisesti aina siihen saakka, kunnes liikkuminen käy liian vaikeaksi. Elämä Kaurasen perheessä ei kuitenkaan käy kateeksi: vanhemmilla on omat ongelmansa, ja kun humalainen isä riehuu kotona, pakenee Maru usein komeron turvalliseen pimeyteen. Anja oppii tulkkaamaan ja puolustamaan siskoaan ja menee niin pitkälle, että tekee kertomuksissaan Marusta jännittävän pihan muiden lasten korvissa: milloin sisko on mystinen selvänäkijä, milloin Olavi Virran laulujen salainen kohde. Pilkkanimityksiltä Maru ei kuitenkaan välty, ja kun teini-ikäinen Anja liikkuu siskonsa kanssa kuunnellen siskoon kohdistuvia huuteluja - inva, vammainen, apukoululainen, imbesilli, ceepee, ryssä - muodostuu häpeän ja syyllisyyden tunteista yksi hänen elämänsä kulmakivistä. Pääomassa Anja Snellman kertoo 67-vuotiaana kuolleen sisarensa tarinan, ja siinä sivussa oman tarinansa avoimemmin ja rehellisemmin kuin koskaan ennen.

  Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.


Pääoma on kirja, josta on hirveän vaikeaa kirjoittaa. Sen lukeminen jätti painavan möykyn jonnekin sisimpään, on surullinen ja sanaton olo. Moni asia tuntuu niin hurjan väärältä: se, miten käsittämättömän julmaa kohtelua Maru ja niin moni hänen kaltaisensa saa eläessään osakseen, se että on niin paljon perheitä joissa lapset joutuvat selviytymään käytännössä keskenään, se miten pienestä asiat joskus ovat kiinni. Kirja herättää paljon ajatuksia: millaista on elämisen arvoinen elämä, onko yhdellä suurempi oikeus onneen ja unelmiin kuin toisella? Mitä ihmisarvo todella tarkoittaa?

Myönnän: Anja Snellman on kirjailija, jonka teoksiin minulla on aiemmin ollut hyvin ristiriitainen suhde. Esikoisromaani Sonja O. kävi täällä teki vaikutuksen nuoreen minuun, Pelon maantiede tuntui suorastaan nerouden ilmentymältä, mutta myöhemmin Lyhytsiipiset jätti minut täysin kylmäksi ja etäännytti naisen tuotannosta pitkäksi aikaa, viimeisin lukemani Parvekejumalat lähinnä vain ärsytti. Mutta nyt tämän viimeisimmän romaanin luettuani näen koko kirjailijan aivan uusin silmin. En näe vain älykästä, väkivahvaa, vankkumattoman itsevarmaa ja viileää, paljon matkustelevaa ja kielitaitoista naista, joka kirjoittaa tarkkaan harkittua, taidokasta ja väkevää proosaa, ja jolla tuntuu olevan jopa ärsyttävyyteen asti mielipiteitä joka asiaan - vaan näen myös herkän naisen, jonka harteita painaa elämänmittainen taakka.

Pääomassa Snellman pudottaa suojamuurinsa ja on täysin aseeton, alaston ja paljas. Jo kirjan lukeminenkin tekee melkein kipeää, joten on helppoa uskoa, kun kirjailija kertoo asioiden muistelun ja Maruun liittyvien muistojen listaamisen tuntuneen fyysisenä kipuna. Hän kirjoittaa väkevää ja kaunista tekstiä, kuten aina, mutta tämä teos tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta kaiken sen rivien väleistä tihkuvan tuskan vuoksi. Pääoma on ilmiselvästi kirjoitettu iho vereslihalla, mitään kaunistelematta tai itseään säästelemättä.

  Sen naurussa on hiekkapaperia ja sulavan järvijään helinää. Sen sanoissa on salaisuuksia joka ikisessä. Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse.

Mielenkiintoista kirjassa on monen muun seikan lisäksi se, miten kirjailija ei taida kertaakaan puhua isästä tai äidistä, tai käytä heidän oikeita nimiään (näin oletan, en tiedä!), vaan hän puhuu Ruslanista ja Ludmilasta, kuin Aleksandr Puškinin samannimiseen runoon pohjautuvan oopperan päähenkilöistä. Sellaisilta vanhemmat juuri tuntuvatkin, kuin irrallisilta hahmoilta oman elämänsä näyttämöllä, jossa lapsille on varattu vain sivuhenkilöiden roolit. Perhetilanne tuntuu surulliselta mutta todelta, tuo pieni neljän hengen yksikkö on liian täynnä haavoja - muitakin kuin se, joka Maru-paralla on suussaan syntyessään. Romaanissa on paljon minua omakohtaisestikin koskettavaa, ehkä siksikin teksti luikerteli niin ihoni alle. Kun Snellman esimerkiksi kuvaa kuopuksen roolia iäkkäiden vanhempien lapsena ja paljon vanhemman sisaruksen pikkusisaruksena, tuntui kuin olisin lukenut itsestäni. Myös poskia kuumottava häpeä tuntui tutulta, samoin valehtelu tai sairaan omaisen suoranainen kieltäminen - kirvelevän kipeitä mutta tuttuja asioita. Kirjan lukeminen oli paikoin niin pakahduttavaa, että lukiessa oli pakko pitää taukoja.

Pääoma on täynnä kolmea asiaa: häpeää ja syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea kaipuunsekaista rakkautta. Se on kuin vilpitön elämänmittainen rakkaudentunnustus kuolleelle siskolle, tai kirjan kokoinen anteeksipyyntö. Päällimmäiseksi mieleen jää kiitollisuus: se sana, jonka Anja kirjoittaa kuolleen sisarensa kainalon alle. Tämä on rohkea, kaunis ja tärkeä kirja, Snellmania parhaimmillaan.

  Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan.

Muualla: Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Sonjan lukuhetket, Lillin kirjataivas, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Pihin naisen elämää.