Anja Snellman: Pääoma


Anja Snellman: Pääoma. Romaani, requiem (Otava, 2013. 299 sivua.)

  Kohta olet kuollut, ulottumattomissa, puhut uutta kieltä jota osaat sulavasti, kaikki äänteet ovat oikeita, kukaan ei naura. 
  Menetän ainoan sisareni.
  Paitsi ettet sinä ollutkaan ainoa sisareni. 
  Menetän ainoan jonka tunsin. 
  Paitsi että tunsinkohan sinua laisinkaan. 
  Näin se meni. 
  Tämä tarina on minun tapani osoittaa kunnioitusta ja surua, eräänlainen sielunmessu, viimeinen palvelus, siiman napsahdus.

Lämpimänä mutta tuulisena kesäkuun iltapäivänä 1944 syntyy tarinan mukaan Viipurin viimeinen suomalaislapsi. Tuore äiti pakenee vastasyntynyt tyttövauva kainalossaan kohti viheltävää junaa, joka kuljettaa sodan runtelemasta kaupungista evakuoidut suomalaiset länteen. Vauva on Marjatta, Maru, kymmenen vuotta myöhemmin syntyvän Anja Kaurasen isosisko. Maru on erikoinen ja erilainen lapsi; hänellä on syntyessään suu- ja kitalakihalkio, josta johtuen hän ei koskaan opi puhumaan kunnolla vaan puhuu omaa marunkieltään. Jo nuorella iällä myös liikkumisesta tulee vuosi vuodelta vaikeampaa, kun nivelreuma alkaa järsiä ja tuhota hänen niveliään. Eniten Marun elämää muovaa kuitenkin suuri sosiaalinen arkuus, hän kaihtaa ihmisten seuraa, pelkää sosiaalisia tilanteita ja vetäytyy mieluummin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Paitsi erilainen, Maru on myös erityinen: sisko, jonka olemassaolo muovaa kirjailija Anja Kaurasesta sen ihmisen ja kirjoittajan, joka hänestä on tuleva.

Maru on älyllisesti normaali nuori nainen ja taiteellisesti lahjakas, hän piirtää yhtä hyvin kummallakin kädellä ja erityisesti hän rakastaa piirtää karttoja. Hän käy koulun ja saa työpaikan, sen yhden jossa työskentelee tunnollisesti aina siihen saakka, kunnes liikkuminen käy liian vaikeaksi. Elämä Kaurasen perheessä ei kuitenkaan käy kateeksi: vanhemmilla on omat ongelmansa, ja kun humalainen isä riehuu kotona, pakenee Maru usein komeron turvalliseen pimeyteen. Anja oppii tulkkaamaan ja puolustamaan siskoaan ja menee niin pitkälle, että tekee kertomuksissaan Marusta jännittävän pihan muiden lasten korvissa: milloin sisko on mystinen selvänäkijä, milloin Olavi Virran laulujen salainen kohde. Pilkkanimityksiltä Maru ei kuitenkaan välty, ja kun teini-ikäinen Anja liikkuu siskonsa kanssa kuunnellen siskoon kohdistuvia huuteluja - inva, vammainen, apukoululainen, imbesilli, ceepee, ryssä - muodostuu häpeän ja syyllisyyden tunteista yksi hänen elämänsä kulmakivistä. Pääomassa Anja Snellman kertoo 67-vuotiaana kuolleen sisarensa tarinan, ja siinä sivussa oman tarinansa avoimemmin ja rehellisemmin kuin koskaan ennen.

  Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.


Pääoma on kirja, josta on hirveän vaikeaa kirjoittaa. Sen lukeminen jätti painavan möykyn jonnekin sisimpään, on surullinen ja sanaton olo. Moni asia tuntuu niin hurjan väärältä: se, miten käsittämättömän julmaa kohtelua Maru ja niin moni hänen kaltaisensa saa eläessään osakseen, se että on niin paljon perheitä joissa lapset joutuvat selviytymään käytännössä keskenään, se miten pienestä asiat joskus ovat kiinni. Kirja herättää paljon ajatuksia: millaista on elämisen arvoinen elämä, onko yhdellä suurempi oikeus onneen ja unelmiin kuin toisella? Mitä ihmisarvo todella tarkoittaa?

Myönnän: Anja Snellman on kirjailija, jonka teoksiin minulla on aiemmin ollut hyvin ristiriitainen suhde. Esikoisromaani Sonja O. kävi täällä teki vaikutuksen nuoreen minuun, Pelon maantiede tuntui suorastaan nerouden ilmentymältä, mutta myöhemmin Lyhytsiipiset jätti minut täysin kylmäksi ja etäännytti naisen tuotannosta pitkäksi aikaa, viimeisin lukemani Parvekejumalat lähinnä vain ärsytti. Mutta nyt tämän viimeisimmän romaanin luettuani näen koko kirjailijan aivan uusin silmin. En näe vain älykästä, väkivahvaa, vankkumattoman itsevarmaa ja viileää, paljon matkustelevaa ja kielitaitoista naista, joka kirjoittaa tarkkaan harkittua, taidokasta ja väkevää proosaa, ja jolla tuntuu olevan jopa ärsyttävyyteen asti mielipiteitä joka asiaan - vaan näen myös herkän naisen, jonka harteita painaa elämänmittainen taakka.

Pääomassa Snellman pudottaa suojamuurinsa ja on täysin aseeton, alaston ja paljas. Jo kirjan lukeminenkin tekee melkein kipeää, joten on helppoa uskoa, kun kirjailija kertoo asioiden muistelun ja Maruun liittyvien muistojen listaamisen tuntuneen fyysisenä kipuna. Hän kirjoittaa väkevää ja kaunista tekstiä, kuten aina, mutta tämä teos tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta kaiken sen rivien väleistä tihkuvan tuskan vuoksi. Pääoma on ilmiselvästi kirjoitettu iho vereslihalla, mitään kaunistelematta tai itseään säästelemättä.

  Sen naurussa on hiekkapaperia ja sulavan järvijään helinää. Sen sanoissa on salaisuuksia joka ikisessä. Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse.

Mielenkiintoista kirjassa on monen muun seikan lisäksi se, miten kirjailija ei taida kertaakaan puhua isästä tai äidistä, tai käytä heidän oikeita nimiään (näin oletan, en tiedä!), vaan hän puhuu Ruslanista ja Ludmilasta, kuin Aleksandr Puškinin samannimiseen runoon pohjautuvan oopperan päähenkilöistä. Sellaisilta vanhemmat juuri tuntuvatkin, kuin irrallisilta hahmoilta oman elämänsä näyttämöllä, jossa lapsille on varattu vain sivuhenkilöiden roolit. Perhetilanne tuntuu surulliselta mutta todelta, tuo pieni neljän hengen yksikkö on liian täynnä haavoja - muitakin kuin se, joka Maru-paralla on suussaan syntyessään. Romaanissa on paljon minua omakohtaisestikin koskettavaa, ehkä siksikin teksti luikerteli niin ihoni alle. Kun Snellman esimerkiksi kuvaa kuopuksen roolia iäkkäiden vanhempien lapsena ja paljon vanhemman sisaruksen pikkusisaruksena, tuntui kuin olisin lukenut itsestäni. Myös poskia kuumottava häpeä tuntui tutulta, samoin valehtelu tai sairaan omaisen suoranainen kieltäminen - kirvelevän kipeitä mutta tuttuja asioita. Kirjan lukeminen oli paikoin niin pakahduttavaa, että lukiessa oli pakko pitää taukoja.

Pääoma on täynnä kolmea asiaa: häpeää ja syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea kaipuunsekaista rakkautta. Se on kuin vilpitön elämänmittainen rakkaudentunnustus kuolleelle siskolle, tai kirjan kokoinen anteeksipyyntö. Päällimmäiseksi mieleen jää kiitollisuus: se sana, jonka Anja kirjoittaa kuolleen sisarensa kainalon alle. Tämä on rohkea, kaunis ja tärkeä kirja, Snellmania parhaimmillaan.

  Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan.

Muualla: Marjatan kirjaelämyksiäKirjasähkökäyräSonjan lukuhetketLillin kirjataivasLeena LumiKulttuuri kukoistaa ja Pihin naisen elämää.

Kommentit

  1. Kirjoitat kirjasta todella kunnioittavasti ja kauniisti! Haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan, josta myös Leena ja Marjatta kirjoittivat kiittävät arviot. Anja Snellman on parhaimmillaan loistava, esimerkiksi Ihon aika kosketti kovasti. Minäkin ihastuin nuorena Sonja O:hon ja Pelon maantiede oli minullekin järisyttävä. Olen pitänyt myös Safari clubista ja Parvekejumalista, joka upposi minulle kuin häkä, vaikka Lemmikkikaupan tytöt ei maistunut yhtään. Suhtautumiseni Snellmanin teoksiin vaihtelee aika tavalla, mutta aina hän on kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos! <3 Ja tätä suosittelen aivan ehdottomasti. Mielikuvani Anja Snellmanista muuttui niin paljon, että nyt tekisi mieli alkaa lukea hänen tuotantoaan paremminkin läpi - siis myös esimerkiksi Pelon maantiede ja Sonja O. uudelleen. Ihon aikakin pitää nyt lukea, se on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien, mutten ole vielä rohjennut tarttua siihen. Ja olen kyllä samaa mieltä: Snellman kirjoittaa aina kiinnostavaa ja taidokasta tekstiä, niissäkin tapauksissa kun kirja ei ole välttämättä muuten ollut "oma juttu" näin lukijan näkökulmasta. :)

      Poista
  2. Hyvin kuvasit vaikuttavaa kirjaa! Kiitos muistutuksesta, luen juuri myös surusävyistä perhemuisteloa, jossa itse asiassa samoja elementtejä. Ainakin se, että muisteleminen kertoo jopa enemmän kirjoittajastaan kuin muisteltavasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiitos! Nyt vasta hoksasin että olet lukenut Pääoman ja kirjoittanut siitä - Google ei löytänyt arviotasi. Linkitän sinut nyt! :) Viisaita sanoja sanot!

      Poista
  3. Voi, kuinka kauniisti olet Pääomasta kirjoittanut. Minun hyllyssäni kirja odottaa vielä lukemistaan.

    VastaaPoista
  4. Voi Sara, miten hieno ja eläytyvä postaus! Kirja tuntuu tosiaan hyvin rehelliseltä taakan purkamiselta. Ja Snellmanhan opiskelee nykyään psykologiaa, tämäkin varmaan Marun ja perhetaustan innoittamana.

    Ihan sama suhtautuminen Snellmanin kirjoihin kuin sinulla. Joistakin olen pitänyt, toisista taas en ollenkaan. Parvekejumalat on minunkin mielestäni ärsyttävä, hyvin kliseinen. Tervon Layla esim. antaa paljon tuoreemman kuvan arabitytöstä, vaikka puutteensa toki silläkin kirjalla on.

    VastaaPoista
  5. Tämä on minulle tärkeä kirja. Poikani on CP-vammainen ja taistelin hänen syntymästä asti kaikkea epäkohtia vastaan, joita vammaisella on edessä. Vammaisen vanhemmat joutuvat uskomattoman paperirumban eteen...joka vuosi on täytettävä samat laput...ei CP-vamma katoa ikinä mihinkään, kun sen sattuu syntymässä saamaan...kaikki hoito ja terapia piti taistella...oma fysiikka oli lujilla...
    Sitten kun lukee omaisista, jotka jättävät lapsen vaivat hoitamatta, ei voi muuta kuin kysyä miksi? Tämä on kuitenkin huikea kirja...

    VastaaPoista
  6. Olen hirveän iloinen, että aloitin Snellmanin lukemisen vasta Pääomasta, sillä nyt koin kirjailijan persoonan juuri itselleni likeisenä. Selvää mukavuudenhalua, myönnän, myönän, mutta sain pitää kiinni käsityksestäni, että Anja on jotenkin 'mun juttu'. Tämä teos kosketti isosti. Anja on kuin alasti ja polvillaan. Hän tekee tällä kirjalla kaunista muistoa Marulle samalla kun katuu joitakin omia virheitään. Voiko tämä kirja ole koskettamatta ketään!

    VastaaPoista
  7. Voi miten hienosti kirjoitit Pääomasta ja Snellmanista! En ole häneltä vielä mitään lukenut, yritin kyllä kuunnella Lemmikkikaupan tyttöjä äänikirjana, mutta tulin siihen tulokseen, että se on luettava eikä kuunneltava. Sonja O. kävi täällä odottaa jo kirjahyllyssä.

    VastaaPoista
  8. Tämä kirja on ollut varmaankin äärimmäisen vaikea kirjoitettava. Luulen, että Kauranen on onnistunut antamaan sisarelleen äänen, sanat, jotka häneltä itseltään jäivät maailmalle sanomatta -ehkä. Ken tietää.

    VastaaPoista
  9. Mukava löytö tämä blogisi, bongasin tämän fb:sta Anja Snellmanin official päivityksestä :)
    Täytyy tutustua blogiisi, jos vaikka kesälukemista löytyisi. Muitakin kuin tämä esittelemäsi Anja Sn kirja.
    T. Minna V.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna V., kiva että löysit tänne, tervetuloa! Ja kiitos kivasta kommentistasi! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit