Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (Gummerus, 2014. 138 sivua.)

Rakastan sinua kuin mökin kirjahyllyn ainutta romaania, 
kuin valoa, kuin astioita joita tiskaan yhä uudestaan. 
[--]

Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla, 
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Olen kärsinyt jo toista viikkoa melkoisesta lukujumista (jonka aiheutti Mia Kankimäen ihan liian ihana Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin!), mutta tätä Katriina Ranteen uutuusrunokokoelmaa olen lukenut joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen. Erityisesti tuon tekstini avausrunon kohdalta kirja taitaa olla jo sen verran kulunut, että se avautuu kyseiseltä aukeamalta melkein itsestään. Ohikulkijan tuoksu on palanen niin suurta kauneutta, että se tekee melkein kipeää. Kauneutta, joka menee päähän kuin häkä.

Teos on kokoelma runoja, jotka kertovat rakkaudesta. Rakkaudesta elämään ja olevaiseen, pieniin hetkiin, toiseen ihmiseen. Runoissa muistellaan menneitä ja haaveillaan tulevasta, niissä puhutellaan rakastettua jota ei ole vielä edes kohdattu, rakastettuja jotka ovat olleet alusta alkaen vääriä mutta joita ei kuitenkaan voi unohtaa, rakastettua jonka kanssa kuljetaan jatkuvasti vähän toistensa ohi. Ja sitten on se rakkaus joka tuntuu kaukaisten maanjäristysten jylyltä, se ihminen jonka kosketus herättää kaiken eloon ja jonka katse piirtää ääriviivasi näkyviksi. Runot ovat aistillisia, niissä tunnetaan kaipuuta, viiltävää kipua, tai kiitollisuutta koetusta onnesta, niissä muistetaan ja unohdetaan, pohditaan elämää - ja kun rahat loppuvat, avataan viinipullo ja pidetään juhlat.

Sinun hiljaisuutesi on maan alle keinuttava kehto 
kaikkein kaunein linnunlaulu 
metsä jonka ovi lukittuu sisään astuessasi 
Minun hiljaisuuteni on pullo joka kumisee ilman henkeä 
kaappikellon katkennut viisari 
suu joka avautuu muttei 
tiedä mitä sanoa
Minä haluan sinun hiljaisuuteesi

Ranteen runokieli on rauhallista, kuulasta ja ilmavaa, ja kuitenkin se sykkii samanaikaisesti syvää intohimoa. Runot saavat hengittämään tahdissaan ja niiden kautta alkaa katsella tuttua maailmaa uusin silmin. Hiljaisuus on raskasta ja käsinkosketeltavaa, valo ja varjo liikkuvat ihmisen yllä kuin rakastaja, ja kauneutta on kaikkialla. Matkustaessaankin voi kokea ihmeellistä, lähes rujoa kauneutta: vaikkapa Berliinissä, joka on kaupunki kuin epäkohta - kuin tuhoon tuomittu yhden yön juttu tai kolo kahden sohvan välissä, tai Dar es Salaamissa, jossa pölyinen kuumuus, kerjäläiset ja maksetut naiset luovat maailman, jossa jumala näyttäytyy.

Maailma luodaan vaivihkaa. 
Maailma luodaan uskomalla pieniin asioihin, 
hauraaseen saveen, kosketuksen painovoimaan.

Kirjan kaunis, Eevaliina Rusasen suunnittelema kansi houkuttelee lukemaan ja antaa lupauksen maailmasta, jossa on lupa heittäytyä hetkeksi viettelevän suloiseen virtaan kauneuden vietäväksi. Ja sen teos tekeekin: se tuntuu ihanan pitkältä sunnuntaiaamulta, lukuhetkeltä petaamattomassa vuoteessa puhtaalta puuvillalta tuoksuvien lakanoiden välissä, vastajauhetulta kahvilta ja mikä ihaninta - lempeältä halaukselta.

Gramofoni, sunnuntai-iltapäivät ja tango olohuoneessa 
aamutakissa tai vain villasukat jalassa, 
jaloista putoavat villasukat, natiseva puulattia... 
Neula raapisi samaa rataa, samaa vanhaa levyä 
johon ei koskaan kyllästy, 
avaisi paikan jossa ajatuksia voi tanssia, 
musiikkia voi koskea.

Kirjailija kuulostaa persoonanakin tavattoman kiehtovalta. Gummeruksen tiedotteen mukaan tämä ihastuttavan vanhanaikaisesti aina käsin (!) kirjoittava kirjailija teki esikoisromaaninsa Minä, sisareni (Nemo, 2010) ensimmäiset merkinnät JFK:n lentokentällä sanomalehden marginaaliin, ja hän on melkoinen maailmankansalainen ja moniosaaja, sillä  hänen kesävaatteensa ovat Dar es Salaamissa ja talvivaatteensa New Yorkissa, hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa, opettanut swahilia ja suomentanut afrikkalaisen runouden antologian. En ole vielä lukenut Ranteen esikoisromaania, mutta onneksi se odottelee jo hyllyssäni, sillä tämän runokokoelman luettuani haluan lukea sen mahdollisimman pian. Jos romaani on puoliksikaan niin hyvin kirjoitettu kuin tämä Ohikulkijan tuoksu, sen on pakko olla hyvä. Tämä kokoelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jätti tyytyväisen mielen. Ranne luo sanoillaan jotain sellaista, että kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi vähän rakastunut.

Teetä juodessa elämä on huulia vasten.
Mutta vasta vanhat teelehdet, kaikkensa antaneet 
hylätyssä, juomalasiin työnnetyssä siivilässä 
hehkuvat lämpöä joka kirjoo lasin sisäpinnan 
hitaalla höyryllä, herkällä ja kauniilla 
maailmalta unohtuvalla.

Kaunista (ja ehkä vähän romanttistakin) ystävänpäivän myöhäisiltaa kaikille teille! <3