Pirkko Soininen: Murretut päivät

Pirkko Soininen: Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013. 69 sivua.)

                        Kaikuvat sanat, joilla kokoaan suurempi paino.
                        Syvää violettia, luumuja lasikulhossa.

Ottakaa, olkaa niin hyvä neiti, en jaksa syödä kaikkia itse. 
Istun kuistilla, sade ei ujostele. Olen huolissani teistä. 
Näin unta, jossa yskitte punaisia ruusuja, 
jotka jäätyivät kämmenelleni. 

Sadetta on liikaa, kaikki on jatkunut liian kauan. Rotat 
kokoontuvat vuorille polttamaan kokkoja. 
Haen Teille kellarista mustaviinimarjamehua ja lämmitän sen 
liedellä. Huomaatteko, viisto valo vaikertaa.

Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen kirjoituskilpailun esikoisrunoilijoille. Kaupunki palkitsee kilpailun voittajan kustantamalla hänen teoksensa. Kilpailu on järjestetty ensi kertaa vuonna 1994, eli viime vuonna julkaistu runoteos oli jo sarjan kahdeskymmenes. Takavuosien voittajien listalta löytyy sellaisiakin, jotka ovat esikoisteoksensa jälkeen niittäneet enemmänkin mainetta runomaailmassa, esimerkiksi Jenni Haukio tai Arto Lappi - Kaarinan runokilpailun voitto on siis parhaimmillaan mainio ponnahduslauta uusille runoilijoille. Viime vuonna kilpailun voitti Pirkko Soininen tällä teoksellaan Murretut päivät. Koska olen aivan rakastunut naisen hurmaavaan Tuulen naapurina -blogiin (käsittämättömän hienoja valokuvia, totaalista matkakuumetta herättäviä matkoja maailman laidoille ja timantin muotoon hiottuja ajatuksia ja huomioita elämästä!), halusin lukea teoksen heti kun sen käsiini saan.

Soinisen teos hurmaa. Se on kahden henkilön vuoropuhelu - nuoren naisen, ja kuolemaa lähestyvän vanhan miehen, jolla on rypistetty iho ja näkemiseen väsyneet silmät. Kokoelma maalaa lukijan eteen muistoja vuosista, joita ei voi punnita: on mies ja nainen, nuoruus ja rakkaus, mennyt elämä ja paljon menetettyä. Mies on kokenut sodan ja antaa kasvot juoksuhautoihin kohmettuneelle kaipaukselle, hän muistelee Viipuria - kaupunkia, josta ei olisi halunnut lähteä, mutta joka oli pakko jättää. Hän tietää miltä tuntuu aavekipu, hänestä on väkivalloin irrotettu niin paljon. Rakastetunkin menetys on kuin irti leikattu raaja.

Väkivallasta sanotaan paljon sellaista mikä ei ole totta. He 
penkovat kaapit etsiessään leipää, kaivautuvat tunneleihin, 
unohtuvat taloihin, jotka poltetaan.

Kengät suurenevat ja pysähtyvät oven taakse, kun he makaavat 
siellä. Miehet, jotka toisessa kaupungissa silittävät lapsen poskea, 
halkaisevat heidät.

Teoksessa on paljon tummia ja synkkiä sävyjä, mutta niiden vastapainona myös valoa ja kauneutta, joka yksinkertaisesti lumoaa. Paljon on menetetty, mutta miehen elämässä on ollut myös sellaista onnea ja rakkautta, joita on syytä muistella. Soinisen kieli on kaunista ja kekseliästä: teoksessa podetaan turkoosintuoksuista ikävää, tai terävää kipua joka leikataan tylpäksi. Sanat voivat olla kuunkummia, viisari viipaloi aikaa. Kipu ja kaipaus ovat niin läsnä, että niitä voi melkein koskettaa.

Ette tiedä, miltä kaipaus tuntuu.
Te erehdytte, olen kaivannut koko elämäni.

Soinisen runot eivät ole yksioikoisia, vaan niissä on paljon ilmavuutta, symboliikkaa ja tulkinnan varaa. Lukiessa tulee olo, ettei kaikkia kielikuvia edes ymmärrä, mutta silti mielessä rakentuu kokonainen, hieno tarina. Mielikuvat heräävät vahvoina, luonto ja menneisyys tulevat lähelle. Vuodenajat ovat kuin valokuvia: näen sen liejuisen syksyn, jolloin hevosen suu vaahtoaa uupumuksesta, menneen kesän, jossa horsmat kurottuvat sisään ikkunoista ja niityllä laiduntavat lehmät, joilla on pitkät silmäripset. Talven jälkeen maa oksentaa kevään verso kerrallaan. Eläimilläkin on muistoissa oma paikkansa. Hirvien kuvat koristavat seiniä, linnun siivet leikkaavat taivasta ja koiralle annetaan kaalisopan rippeet.

Kullatut sipulit taivasta vasten. 
           Hän ojentaa siron ranteensa miehen tarttua 
           käsineet putoavat, alushameet pulleita kuin ulpukat 
           mökkirannassa kun poimin ne maljakkoon ajattelematta 
           mitään, mitään muuta kuin sinua.

Murretut päivät on sanalla sanoen hieno teos. Soinisen kieli on sielukasta, hänen sisällään asuu runo. Toivon hartaasti, että tämä teos on alku pitkälle uralle. Tätä runokirjaa suosittelen lämpimästi, ja laillani siihen ihastui myös Erja, käykääpä kurkkaamassa myös hänen hieno postauksensa kirjasta.