Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013. 380 sivua.)

  Sei, en tosiaankaan tiennyt, millaiseen soppaan lusikkani pistin, kun päätin ottaa sinut tälle matkalleni mukaan. Ajattelin kirjoittavani henkäyksenkevyen, ilmavan ja kuulaan kirjan, jossa sinun sanasi ja minun vuorottelisivat niin, että jokaisella sivulla olisi tilaa tauoille ja tyhjyydelle. Että sen lukeminen olisi kuin hengitystä. Että kun lukija kirjan sunnuntai-iltapäivänä kädestään laskiessaan katsoisi auringossa kimmeltävää lumimaisemaa, ajattelisi hän hieman ylevöityneensä, puhdistuneensa ja uudistuneensa, ja keittäisi sen kunniaksi kupillisen vihreää teetä.
  Hah.

38-vuotias Kankimäki on lopen kyllästynyt elämäänsä ja leipätyöhönsä kustantamossa. Hän päättää jäädä vuodeksi vuorotteluvapaalle ja muuttaa Japaniin tutkimaan ihailemaansa tuhat vuotta sitten Heian-kaudella elänyttä hovinaista, Sei Shonagōnia, sekä kirjoittaa tutkimusvuodestaan kirjan. Kankimäen hanke tuntuu uhkarohkealta, etenkin kun aluksi rahoituksesta ei ole mitään tietoa, nainen ei osaa sanaakaan japania eikä ole varma edes siitä, onnistuuko kirjan kirjoittaminen häneltä vai ei.

Vuorotteluvapaa ja apurahat järjestyvät käsittämättömän helposti, ja Kankimäki muuttaa Japanin Kiotoon syksyksi ja kevääksi. Vähitellen hänelle alkaa valjeta ettei moniin kysymyksiin löydy vastauksia: Sei Shonagōnista ei tiedetä paljoakaan, ei edes hänen oikeaa nimeään tai elinvuosiaan. Sein persoona hahmottuu kuitenkin pienten yksityiskohtien kautta, ja lukijallekin selviää että hän on ollut omassa ajassaan poikkeuksellinen, epäsovinnainen ja moderni nainen, rohkea ja älykäs, eräänlainen feminismin pioneeri. Sei tunnetaan erityisesti kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta, jonka yksi ominaispiirre ovat listaukset mitä erilaisimmista asioista.

  Mutta sitten, Sei, kun maltan selata kirjaasi eteenpäin, hyppiä hankalien kohtien yli, törmään yhä uudelleen kappaleisiin, joihin en voi olla rakastumatta. Ne ovat listoja asioista, joista myös minä tiedän jotain, hämmästyttävän tarkkoja havaintoja ihmisluonnosta ja ihmissuhteista, maailmasta, joka on meille aivan yhteinen ja ilmeisen muuttumaton. Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.


Kun sain viime kesänä käsiini ennakkokappaleen Kankimäen Asioista (käytän kirjan nimestä samaa lyhennelmää kuin kirjailija itse), vaikutti se minusta heti kiehtovalta: yhdistelmä matka- ja tietokirjaa, rakastamiani Japania ja historiaa. Ajattelin että luen kirjan ilman muuta jossain vaiheessa. Sitten se kuitenkin ajan myötä hautautui jonnekin kirjakasojen uumeniin kaikkien muiden lukuvuoroaan odottavien kirjojen joukkoon, kunnes silmiini alkoi osua haltioituneita blogitekstejä Asioista, ja teos valittiin vuoden matkakirjaksikin. Erityisesti luettuani Arjan, Liisan ja Joanan ihanat arviot tiesin, että tulen itsekin takuuvarmasti rakastumaan Kankimäen kirjaan. Näin kävi, totta kai. Sillä en ole tainnut koskaan lukea mitään tällaista! Kankimäen kirja on niin hieno, erilainen ja kekseliäs, sanoinkuvaamattoman ihana (!) ja niin monella tapaa samastuttava, että se iski minuun kuin tuhat volttia. Kirjaa lukiessani olin hengästynyt, koko ajan vähän pakahtumaisillani, sydämeni - niin, se todellakin löi nopeammin.

Heti alusta lähtien tunsin vahvaa hengenheimolaisuutta kirjailijaan ja kirjan alkuasetelmaan. Kankimäki oli Japanissa sen ikäinen kuin minä nyt kirjaa lukiessani, laillani lapseton ja miehetön keski-ikää lähestyvä nainen, joka kaipasi elämäänsä muutosta. Tunsin lukevani itsestäni. Hän teki sen mistä minä haaveilen: hyppäsi pää edellä kylmään veteen muuttaen vieraaseen maahan toteuttaakseen unelmansa. Ja se maa oli kaikista maailman maista juuri Japani - maa, johon rakastuin sydänjuuriani myöten viimeistään silloin, kun matkustin sinne ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. Kun Kankimäki kertoi kaikesta siitä mitä hän oli nähnyt, ja niistä paikoista joissa hän oli kulkenut näin sen kaiken mielessäni: olemme kävelleet samoja polkuja, seisoneet kenties samoissa paikoissa katselemassa ja ihastelemassa samoja asioita. Kirja tuntui melkein pieneltä ihmeeltä, ja kirjailija sukulaissielulta, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt mitään. Juuri samaan tapaan, kuin miten hän koki tuhat vuotta sitten eläneen idolinsa Sein.

  Oli sanoinkuvaamatonta tajuta, että tällainen maailma - kuin toinen, kauneudelle, rauhalle ja syvällisille ajatuksille omistettu planeetta - oli jossain olemassa, ja että siitä salaisesta maailmasta, satojen vuosien takaa, tulisin löytämään sielunkumppaneita, joista en ollut osannut edes uneksia. Olin rakastunut.

Asiat on hurmaava ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, jossa Kankimäen on onnistunut tehdä historiasta todella elävää. Hän saa tuhat vuotta sitten eläneen naisen tuntumaan todelliselta ja melkein läsnä olevalta henkilöltä, ja maalaa samalla lukijan eteen niin selkeänä erottuvan kuvan tuhannen vuoden takaisesta Kiotosta, että kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin juuri katsellut ihanan dokumentin tai elokuvan. Paitsi kiehtovana tietokirjana, luin teosta ennen kaikkea ihastuttavana matkakirjana ja suorastaan viettelevänä Japanin-kuvauksena.

  Illalla jään hengaamaan Kamo-joen penkereelle, aurinko on juuri laskemassa, joenvarressa käy viilentävä tuulenvire. Vesi on niin matalalla, että kurjet seisoskelevat kivillä pitkin virtaa. Lamput syttyvät Pontochōn terassiravintoloihin, kaukaisuudessa kohoavat usvaiset, vaaleanpunaisiksi värjäytyvät vuoret, joku rämpyttää kitaraa. Avaan automaatista ostamani pullollisen kylmää, vihreää teetä ja tajuan viimein olevani täällä. Täällä, Sei, sinun kaupungissasi, voitko uskoa?

Kioto on ihana kaupunki, ja ihastuin siellä moniin samoihin asioihin kuin Kankimäkikin. Gionin kapeilla, mutkittelevilla ja sokkeloisilla kujilla tuntee olevansa satojen vuosien päässä menneisyydessä, etenkin kun yhtäkkiä vastaan kävelee kiireinen geishaoppilas eli maiko, tai kiotolainen geisha, geiko. Kujilla kävellessä eteen aukeaa kauniita kanavia, puroissa uiskentelee värikkäitä karppeja, ja loisteliaat ja viimeistä piirtoa myöten täydellisesti hoidetut puutarhat saavat mykistymään. Kaupunki on täynnä vanhoja temppeleitä, ja niiden vienosti livertävillä satakielilattioilla kävellessä tulee epätodellinen olo. On kuin kävelisi jonkun ihanan kirjan sivuilla.

Samalta minusta tuntui lukiessani Asioita. Kankimäki käy Japanissa asuessaan monissa sellaisissa paikoissa, joissa minäkin olen käynyt: hän liikuttuu Hiroshiman Peace Memorial -museossa, vaikuttuu Miyajiman pyhän saaren punaisesta torii-portista, näkee Narassa pyhiä peuroja, matkustaa Tokioon, jossa kaikki on nopeampaa, äänekkäämpää, isompaa ja vilkkuvampaa, kärsii Kioton kosteasta kuumuudesta ja nauttii maailman parhaista aterioista (minäkään en ole missään syönyt niin hyvää ruokaa kuin Japanissa - sashimia, okonomiyakia, tempuraa, matcha-teetä ja maailman parasta tofua, voi huokaus!), ihmisten loputtomasta kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä sekä ihastuttavista kylpylöistä ja pikkuruisista baareista, joita on miltei mahdotonta löytää. Tunsin lukiessani suurta onnea, minäkin olen saanut kokea vähän tuota kaikkea! 

Ihastuin lukiessani myös kirjailijan persoonaan ja kirjoitustyyliin. Hän kirjoittaa rohkeasti auki pelkonsa ja heikkoutensa; hän kertoo riehuvasta rimakauhuisesta kirjoitusahdistuksestaan ja vertaa itseään heinäsirkkaan, kun apurahat kuluvat izakayoissa kulinaarisien nautintojen parissa ja aika kuluu kaiken maailman puutarhoissa ja temppeleissä liehuessa, eikä tutkimustyö etene vaikka pitäisi. Rakastin kirjailijan pisteliästä ja älykästä huumoria, paikoittainen puhekielen käyttökin sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän, ja erityisesti se, miten Kankimäki puhuttelee Seitä läpi kirjan, on minusta aivan loistava tyylikeino.

Kirjassa on muutenkin kaikkea ihanaa; välillä ollaan Lontoossa tai Normandiassa, paetaan maanjäristyksen aiheuttamaa Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta aurinkoiseen Thaimaahan, tai kirjoitetaan vihtiläisellä vintillä. Siinä perehdytään estetiikkaa ja kauneutta hengittävään japanilaiseen hovikulttuuriin, voimaannutaan Virginia Woolfin teksteistä, katsellaan räntäsateessa kukkivia luumupuita, hurmaannutaan runoudesta ja laaditaan loputtomia listoja kaikesta mahdollisesta. Ja kun hanamiaikaan kirsikkapuista varisee kukkien terälehtiä kuin sataisi vaaleanpunaista lunta, on se melkein sietämättömän ihanaa. Oi!

Kankimäen Asioista tuli minun tyynynaluskirjani (toki haluan tämän myötä lukea Sei Shonagōnin Tyynynaluskirjankin vielä tässä elämässä!). Olen lukenut ja selaillut pehmeäkantisen ennakkokappaleeni jo aivan nuhjuiseksi, joten joutunen ostamaan hyllyyni kovakantisen kappaleen. Tämän kirjan tulen varmasti lukemaan vielä monta kertaa, ja seuraavalle Japanin-matkalleni kirja lähtee mukaan ilman muuta - haluan lukea Asioita uudelleen Kiotossa, kun luumu- ja kirsikkapuut kukkivat.