Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (Otava, 2011. 287 sivua.)

Minkälaista Luken ja Vennin vauva-aika on ollut? Meillehän kerrottiin, että välillä oli hyviäkin aikoja. Kuinka pitkiä? Kuinka lyhyitä?

Näen äkkiä Luken pinnasänkyynsä jätettynä huutamassa, vaippa täynnä kusta ja paskaa, nälissään. Toisessa huoneessa vedetään pilveä, viinaa, pillereitä. Kuuluu pullojen kilinää, musiikki jytkyttää kovaa, ihmiset nauravat.

Sen naurun alta ei kenenkään itku kuulu.

...

Suljen kirjan. Sydämeni alkaa hakata. Miten minä selviän tästä?

Yritän ajatella järjellä.

Näitä lapsia minä en voi enää pilata, sillä heidät on jo pilattu. En voi millään ilveellä olla pahempi kuin heidän äitinsä. Tästä voi vain parantaa.

Tuula elää hyvää elämää kymmenvuotiaan poikansa ja uuden miehensä, Harrin, kanssa. Kohdunpoiston jälkeen nainen ei voi enää saada omia lapsia, mutta kuitenkin hän huomaa kaipaavansa elämäänsä jotakin. Lasta. Hän törmää lehtiartikkeliin sijaisperhetoiminnasta ja ajatus sijoitetusta lapsesta alkaa elää hänen mielessään. Pienen pohdinnan jälkeen Harrikin innostuu asiasta, ja kun Roope-poikakin näyttää asialle vihreää valoa, alkaa perhe valmistautua sijoitetun lapsen vastaanottamiseen. Tuula ja Harri käyvät läpi sosiaalitoimen tiukan seulan sekä sijaisvanhemmille suunnatun valmennuskurssin, ja lopulta, kevään kynnyksellä he saavat tiedon: perheeseen sopivat lapset ovat löytyneet. Pienet sisarukset, jotka on otettu huostaan päihdeongelmaisilta, eronneilta vanhemmiltaan.

Viisivuotias Venni ja kahdeksanvuotias Luke tutustuvat vähitellen Tuulaan, Harriin ja Roopeen, ja koulujen loputtua muuttavat kriisiperhekodista uuteen kotiinsa. Enkelinkiharainen Venni on hauras kuin olisi särkyvää tavaraa. Särjettyä. Luke puolestaan on täynnä vihaa, pieni, liikaa nähnyt ja kokenut poika joka esittää tunteetonta kovista ja piirtää hirtettyjä, seivästettyjä ja ammuttuja vertavuotavia hymyileviä ukkoja. Isoveli vahtii haukkana pientä siskoaan, ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa seuraavaksi päiväksi enää mitään syötävää. Pieni Venni puolestaan hiipii yöllä Tuulan sängyn viereen tarkistamaan onko tämä totta. Hengissä. Sammunut. Kadonnut paikalta.

Aluksi kaikki tuntuu sujuvan yllättävänkin hyvin, ja Tuula elää ruusuisessa haaveessaan syöttää lapset letuilla kuntoon ja rakastaa heidät ehjiksi. Selvää kuitenkin on että lapset tuovat mukanaan myös menneisyytensä raskaan painolastin ja ongelmilta ja lasten isommalta oireilulta ei lopulta voidakaan välttyä. Tuulakin joutuu ennen pitkää myöntämään itselleen että sijaisvanhemmuus ottaa voimille ja että lasten, erityisesti Vennin, tarvitsevuus alkaa pelottaa häntä. Hän alkaa pohdiskella millaista todella on hyvä vanhemmuus? Kuinka paljon rakkautta on tarpeeksi? Voiko olla hyvä äiti toisen lapsille, jos ei aina jaksa olla sitä omalle pojalleenkaan?


Olen lukenut lähes kaikki Anna-Leena Härkösen romaanit, ja kun törmäsin tähän uudenkarheaan teokseen kirjaston pikalainahyllyssä, halusin heti lukea tämänkin. Paitsi siksi että tämä on Härköstä, myös siksi että sen aihe kiinnosti minua erityisen paljon. Akuuttivaiheen lastensuojelutoimiin liittyvät asiat sekä yhteistyö sosiaaliviranomaisten kanssa ovat ikävä kyllä tuttuja minullekin työni kautta. Sanon ikävä kyllä, koska lastensuojeluun liittyvät asiat eivät koskaan ole mukavia, tarinat tapausten takana ovat aina enemmän tai vähemmän karua kuultavaa. Tiesinkin että tähän tarinaan tulisin suhtautumaan voimakkaasti tunteella, olkoonkin että kyseessä on fiktiivinen teos.

Ja näin kävikin. Onnen tunti osoittautui olevan häkellyttävän tarkkanäköinen ja viisas, tärkeä teos tärkeästä aiheesta, jota lukiessa tunteet velloivat laidasta laitaan: surua, iloa, vihaa, myötähäpeää, raivoa, myötätuntoa ja toisaalta pakahduttavaa onnea. Teksti oli suorasanaisuudessaan ja verbaalisessa lennokkuudessaan taattua ja oitis tunnistettavaa Härköstä (ylläolevan tekstinäytteen sanavalinnat jopa saivat minut hivenen yskähtelemään, mutta toisaalta Härkönen ei sievistele, niinpä lukijankaan ei niin kannata alkaa tekemään), mutta hersyvästä dialogistaan huolimatta tässä kirjassa oli mielestäni vakava pohjavire. Teksti oli sujuvaa ja kerronta vei mukanaan heti ensi sivuilta alkaen. Tämä oli itse asiassa niin kirjoittajansa näköinen teos, että vaikka päähenkilö kuvailtiinkin punatukkaiseksi, näin mielessäni koko ajan Anna-Leena Härkösen. Tuula puhui, käyttäytyi ja liikehti mielessäni kuin Anna-Leena.

Romaani oli mielestäni varsin uskottava ja rehellinen, ja se eteni sujuvasti aina noin parinsadan sivun paikkeille. Kun kirjan loppupuolella sattui parikin vähän yliampuvan oloista kohtausta, tuntui meno hetkellisesti vähän hysteeriseltä, tuntui kuin tarina olisi ollut vähällä lähteä lapasesta. Hämmästelin myös lukuisia painovirheitä pitkin matkaa. Tarina rauhoittui kuitenkin sopivasti loppua kohti, ja takakannen suljettuani olo tuntui hyvältä. Onnen tunti oli kokonaisuutena mielestäni oikein hyvä teos pienistä kompasteluistaan huolimatta. Lisäksi ehdottomasti plussaa oli se, miten paljon se herätti tunteita: väitän että paatuneemmankin lukijan sisällä läikähtää lukea lasten pienistä edistysaskeleista, siitä miten Venni uskaltaa halata Tuulaa ensimmäisen kerran, tai Luke kutsua häntä nimeltä.

Teos sisältää myös sen suurimman oivalluksen ja totuuden, joka pätee ihan jokaikiseen lapseen: Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Onnen tunnin ovat lukeneet myös Susa, Sanna ja Mari A.