Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011. 261 sivua. Alkuteos The Thing Around Your Neck, 2009.)

"Onko sinun elämäsi hyvää, isä?" Nkiru on alkanut hiljattain tiedustella puhelimessa aavistuksenomaisella ja epämääräisen häiritsevällä amerikkalaisaksentillaan. Vastaan joka kerta, ettei elämäni ole hyvää eikä huonoa vaan yksinkertaisesti minun. Ja vain sillä on merkitystä.

(ote novellista Aaveita)

Vasta suomennetussa novellikokoelmassaan Adichie kertoo elämänmakuisesti erilaisten ihmisten tarinoita, jotka sijoittuvat sekä kuumaan Nigeriaan että monien haaveiden ja vapauden maahan, Yhdysvaltoihin. Kokoelma sisältää kaksitoista lyhyttä mutta vahvaa novellia, ja niitä kaikkia yhdistää jokin selittämätön sisäinen tyhjyys, ihmisen kaipuu jonnekin tai jotakuta kohtaan. Keskiössä ovat nigerialaiset naiset, äidit, siskot ja tyttäret, rikkaat ja vähän köyhemmät, elävät ja kuolleet.

Adichie tarkastelee elämää pitkälti myös maahanmuuttajien näkökulmasta. Yhdysvaltoihin sijoittuvat tarinat huokuvat paitsi helpotusta, myös vahvaa koti-ikävää sekä vierauden tunnetta. Miltä tuntuu kun koti ei tunnu kodilta? Entä kun oma identiteetti pitäisi parsia kasaan uudelleen, uusista aineksista, jotta voisi olla edelleen oma itsensä ja silti solahtaa joukkoon, kuulua johonkin?

Novellien naisia yhdistää vaikeista elinolosuhteista huolimatta tietynlainen hyväosaisuus, suurin osa naisista on akateemisesti koulutettuja, sivistyneitä ihmisiä, ja ne vähemmän kouluja käyneetkin kuuluvat Nigerian varakkaampaan kansanosaan. Yhdysvaltoihin päässeetkin ovat niitä harvoja onnekkaita, siitäkin huolimatta ettei heistä monikaan pääse toimimaan uudessa kotimaassaan koulutustaan vastaavissa tehtävissä, vaan he joutuvat tyytymään lastenhoitajien ja tarjoilijoiden ammatteihin. Näissä tarinoissa ei nähdä niitä oikeasti kaikkein huono-osaisimpia, köyhiä, kouluttamattomia, sairaita, nälkäisiä tai kodittomia nigerialaisia, ja jostain syystä juuri sitä jäin tästä teoksesta kaipaamaan. Vaikka tarinoissa käsitellään kipeitä ja vaikeita asioita, silti niistä kaikkein kipeimmistä ja vaikeimmista vaietaan.

Adichien teksti on taitavasti kirjoitettua, sujuvaa ja intensiivistä. Se pakottaa mukaansa ja vie lukijan suoraan keskelle epätasa-arvoisuuden, rikollisuuden ja korruption riepottelemaa Nigeriaa, ja toisaalta Yhdysvaltoihin, joka sisältää lupauksen hyvästä elämästä, mutta jossa todellisuus saattaa joskus osoittautuakin toisenlaiseksi. Novelleissa käsitellään myös ajatuksia herättävästi niitä ennakkoluuloja joita valkoisella ihmisellä on afrikkalaisia kulttuureja ja ihmisiä kohtaan.

He kysyivät, missä olit oppinut englantia, oliko kotiseudullasi Afrikassa oikeita taloja ja olitko nähnyt auton ennen kuin tulit Amerikkaan. He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halusivat tietää. Seisooko se kokonaan pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voit odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä.

(ote novellista Se, mikä kuristi kurkkuasi)

En ollut tähän kokoelmaan varauksettoman ihastunut, mutta kuitenkin tämä oli kokonaisuutena hieno lukukokemus. Novellit ovat ehjiä ja kokonaisia, lukemisen jälkeen tuntui aina kuin olisi juuri lukenut pienen romaanin. Teos sisältää hiljaista viisautta ja muistuttaa että erilaisesta taustasta ja ihonväristä huolimatta ihmiset ovat pelkoineen, haaveineen ja unelmineen pohjimmiltaan samanlaisia, ja että menetyksen tuska tuntuu yhtä kipeänä, olitpa lähtöisin mistä tahansa. Adichie kuvaa myös kauniisti synnyinmaataan, Nigeriaa; maata joka tuoksuu kypsille mangoille ja acajouomenoille, jossa viileä harmattantuuli nostattaa iholle kuivan pölyn, ja jonka padoissa kiehuu makea jamssi.

Tämä oli ensimmäinen Adichielta lukemani teos, mutta tämän jälkeen odotan kovasti pääseväni lukemaan naiselta aiemmin suomennetut romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus.

Tätä novellikokoelmaa on luettu myös näissä blogeissa: Luettua, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Juuri tällaista, Opuscolo ja Mari A:n kirjablogi.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria

Totally British -haaste / Commonwealth