Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi, 2011. 267 sivua.)

Kuuleppas et sinä mikään sankari ole. Kuolit ja ensimmäinen sota loppui mutta et sinä sitä lopettanut. Riikka sanoi ennen toista sotaa sinut kaivettiin pois sankarihaudasta ja vietiin uuteen paikkaan rinteeseen se on kaunis ja vehreä. Kivi laitettiin päälle pysyt paikallaan siellä.

Olinko minä ennen sinä ja meinaatko että voi tulla toiseksi tai toisinpäin.

Puolivuotias sairaalloinen ja vaivainen Marketta kuolee. Eletään viimeistä päivää Laatokan rannalla. Äiti Siviä pesee ja laittaa pienen vainajan, lapsi viedään kylmään aittaan, ja perhe lastaa reen lähteäkseen evakkoon. Marketta jää yksin, odottamaan kunnes isä saapuu sodasta, rakentaa jäätyneelle vainajalle laudoista arkun, ja hautaa lapsen kotiseudun sankarihautaan papin lukiessa väsyneellä äänellä ne luvut, jotka lukea pitää. Marketta jää kuitenkin haamuna seuraamaan miten hänen perhettään viskellään pitkin isänmaata. Talvisodan loputtua perhe palaa takaisin Karjalaan, hautaa Marketan omaan hautaan ja rakentaa uuden kodin.

Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen.

Nimeni annettiin hänelle.

Marketta pysyttelee uuden siskonsa rinnalla, ja kun tyttö kasvaa, tämä alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle kaimalleen. Kirjeet Toinen juoksee metsään, piilottaa ne kivien alle jotta sisko voisi ne sieltä lukea. Toisesta tulee omapäinen, vähän kuritonkin tyttö, joka alkaa jo lapsena lukea paljon ja elää oman mielikuvituksensa ja kirjojen maailmassa.

Kun Toinen oli Anna, Siviästä tuli Vihervaaran Marilla ja hänen ankaruutensa joutui muuttumaan hyvää tarkoittavaksi kasvattamisen konstiksi. Annan mukana Avonlean notkon puro juoksi käsittämättömän matkansa Suomeen, pomppi putouksia pitkin, valui suvannoissa, kiemursi merivirroissa, puski uoman lähimetsään, solisi pihaan. Pihassa käveli Matthew, joka oli vielä kultaisempi kuin isä, ja Marilla tuli kutsumaan teelle.

Marketan ja Toisen ohella seurataan myös kahden aiemman sukupolven elämää ja valintoja. On Siviä, tyttöjen äiti, aistillinen ja nautiskeleva nainen, joka palvoo kaksospoikiaan ja erityisesti hurmauskiehkuraista viulistimiestään Kaarloa, mutta ei osaa kunnolla olla äiti tyttärilleen, ei tiedä miten heihin suhtautua. Ja on Mar, Siviän äiti, joka ulkopuolisten silmissä on kuin joulukaktus, nahkealehtinen vaatimaton sinnittelijä, joka huonosti kohdeltunakaan ei lannistu, eikä erotu kauniina. Nainen, joka on ikänsä tehnyt kovasti töitä ja elänyt nuukaillen, joka lähtee sukuloimaankin kävellen, kori käsivarrella keikkuen, kutoen kävellessään sukkaa. Kummankin naisen sisällä on kuitenkin toinen totuus, joka kirjaa lukiessa vähitellen avautuu. Miksi Mar ei koskaan naura? Miksi Siviä ei koskaan anna mainita kuollutta Markettaa? Miksi Marketta ja Siviä eivät voi sietää omia äitejään?


Voi huokaus. Olen juuri lukenut yhden ehdottomasti parhaista kirjoista tänä vuonna, ehkäpä jopa yhden parhaista koko tähänastisen elämäni aikana. Niin kovaa tämä teos kolahti minuun, niin syvälle se meni ihoni alle. Ja nyt sisälläni asuu riemu: olen saanut lukea jotakin hienoa ja niin suurta, että jotain minussa liikahti, siirtyi pois paikoiltaan, teki minusta täydemmän. Tälle teokselle antaisin ison F:n silmääkään räpäyttämättä, niin kertakaikkisen lujasti siihen rakastuin. Tässä on kaikki: vahva perinteikäs tarina joka kantaa viimeiselle riville asti, kaunista kieltä ja äärettömän taidokasta murteen ja vanhan sanaston käyttöä, sekä se jokin selittämätön, juureva sielukkuus, joka sisältää suomalaisuuden ytimen. Teos on läpeensä rehellinen ja uskottava.

Kirjeitä kiven alle kertoo kolmen sukupolven naisista ja heidän elämistään viime vuosisadan alussa, vapaussodan ja talvisodan aikoihin, sekä sotien jälkeen. Se on kolmen vahvan naisen tarina, joka pitää sisällään supisuomalaista sielukkuutta ja melankoliaa, vanhojen mustavalkoisten Suomi-filmien tenhoa, sekä maagisen realismin elementtejä. Näistä kaikista muodostuu toimiva, sielua liikuttava kokonaisuus, teos jota ei voi laskea käsistään, ja joka jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Millainen on viime vuosisadan Suomi Virtasen kuvaamana? Latotansseja. Kapioita. Rekiajeluja. Saunassa synnytetään, sairaat hoidetaan kotona vuodelevolla, hauteilla, viinalla ja kamferitipoilla, vainajat pestään ja puetaan hellyydellä. Tyttölapsille rakkautta osoitetaan olemalla hiljaa, parempi on suojella ettei tiedä semmoista mikä voi tehdä kipeää, senkin uhalla ettei sitten puhuta ollenkaan. Tärkeintä elämässä on työ, ja se että saa perheensä elätettyä ja lapsensa kasvatettua kunnialla ettei tarvitse kylillä hävetä. Rakkaudelle ja intohimollekin on aikansa ja paikkansa, mutta omien seinien sisällä tai metsän keskellä, onnea ei tarvitse kaikkien nähtäväksi levitellä. Oi maamme Suomi synnyinmaa, rakas isänmaa, jossa sodan jälkeen ei punaista pueta päälle edes lapsille jouluna. Teoksesta ja sen väkevästä suomalaisuudesta tuli välillä mieleeni kaksi minulle niin kovin rakasta suosikkikirjaani; Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Heidi Köngäksen Luvattu, mutta silti tämä kirja oli täysin omanlaisensa, omaperäinen, aito ja upean omaääninen.

Kirjeitä kiven alle on yllättävä kirja, joka sisältää paljon salaisuuksia. Tarinaa kerrotaan monessa aikatasossa kolmen kertojan, kuolleen Marketan, Siviän ja Marin kautta, mutta teksti on sujuvaa ja kyydissä pysyy helposti vaikka joka kappaleessa on eri kertoja ja aikakausi. Loppuun mennessä kaikki salaisuudet on lukijalle paljastettu, ja kaikki langanpäät nivottu toisiinsa niin taidokkaasti ettei voi kuin ihastuksesta huokailla. Kokonaisuus toimii täydellisesti, ja maaginen realismikin solahtaa joukkoon niin luontevasti että kaiken lukee täytenä totena.

Ymmärrän että kuten useimmat kirjat, tämäkin tulee varmasti jakamaan mielipiteitä puolesta ja vastaan. Minulle tämä oli kuitenkin niin täydellisyyttä hipova lukuelämys, että tuntuu kuin olisin odottanut juuri tätä kirjaa koko ikäni. Nyt olen ihan hukassa: mitä ihmettä näin hyvän kirjan jälkeen voi lukea, että mikään tuntuisi miltään?