Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär (WSOY, 2010. 217 sivua.)

  Vanhuus ei ole ilo, mutta pitkä ikä on, se perspektiivi. Nuoret ihmiset naureskelevat, kun vanhat vain muistelevat entisiä aikoja, katsovat menneisyyteen. Eivät vanhat katsomalla katso menneisyyteen, menneisyys on heissä ja he näkevät siihen koko ajan, osaavat suhteuttaa sen mitä tapahtuu siihen, mitä on tapahtunut. Tätä nuoret eivät ymmärrä, koska heillä on niin vähän menneisyyttä, mitä nähdä.
  Olinko minä nuorena samanlainen? Että ajattelin tietämättömyyden olevan jotenkin tuoretta, raikasta?Kai minä olin.

Muotokuvamaalarin tytär on kokoelma novelleja ja muita kirjoituksia. Kirja on jaettu neljään osioon; ensimmäinen ja toinen osio sisältävät yhteensä viisi vahvaa novellia, kolmas, Pieneksi mummosarjaksi nimetty osio sisältää kahdeksan lyhyttä kirjoitusta vanhuudesta kaikessa monimuotoisuudessaan, ja neljäs osio pitää sisällään otteita Variksen työpäiväkirjasta ja ajatuksia kirjoittamisesta.

Aloitan siitä että minä rakastin tätä kirjaa. Tarkoitukseni oli lukea teoksen novelleja hitaasti ja nautiskellen usean päivän aikana, mutta Variksen teksti on niin kertakaikkisen herkullista että olisin halunnut ahmia kaiken kerralla! Kirjan yksittäiset novellit ovat taidokkaita ja vahvoja tekstejä, lähes täydellisiä pieniä kokonaisuuksia ihan sellaisenaan. Mutta yhdessä ne muodostavat ehjän ja upean elämänmakuisen ja -kokoisen paketin, kuin kauniin helminauhan jossa jokainen helmi on oma, kaunis yksilönsä. Variksen teksti on sujuvaa luettavaa, kieli on yhtä aikaa kaunista, hauskaa, kirpeää ja suoraviivaista.

Jokaisen rivin välistä huokuu vahva elämänkokemus ja iän mukanaan tuoma lempeä viisaus, inhimillisyys ja tarkkanäköisyys, mutta siitä huolimatta Varis ei saarnaa, vaan toteaa ja näyttää miten asiat voivat olla. Tekstit saivat minut nauramaan, vähän itkemäänkin, ja monessa kohtaa huokailemaan ja nyökyttelemään, niin, juuri näinhän se on. Erityisesti rakastin mummosarjaa, kertomuksia vanhuksista, jotka eivät aina välttämättä käyttäydy odotusten mukaisesti - siksi että odottavat elämältä vielä jotakin. Mummoja, jotka tekevät spagaatteja, rokkaavat, kirjoittavat ja rakastavat, koska vielä pystyvät ja koska se tekee elämästä elämisen arvoista.

Novelleja yhdistää tietynlainen sukupolvien välinen kuilu ja väärinymmärrysten sarja, sekä se, että jokaisessa tarinassa yritetään pärjätä niillä korteilla jotka on jaettu, vaikkei aina olekaan käynyt hyvä tuuri. Novelleissa vaikeat asiat tulevat lähelle, henkilöt joutuvat kohtaamaan niitäkin, jotka ovat kaksin käsin torjuttuja.

Seuraavat kaksi sitaattia ovat mielestäni aivan ihastuttavat, sekä yksinään että toisiinsa sidottuina. Ensimmäinen ote on novellista Nuket, toinen Pienen mummosarjan tekstistä Proosaa. Kumpikin sitaatti kertoo kirjoittamisesta, ensimmäisessä päähenkilönä on teinityttö, toisessa elämäniloinen, elämänsä ehtoopuolella elävä mummo. Näihin katkelmiin kiteytyy jotakin ihanan oleellista tästä upeasta novellikokoelmasta, sekä ylipäänsä elämästä.

Milla rupesi kirjoittamaan runoja. Hän aloitti ensimmäisen romaaninsa, Pariisiin sijoittuvan intohimoisen rakkaustarinan. Se loppui kesken lauseen, äkkipysäykseen, kun hän oivalsi, ettei tiennyt mitään sen paremmin Pariisista kuin intohimostakaan.

**

  Selma oli ravisuttavan luomisvimman vallassa. Se oli muuttanut hänen koko elämänsä. Hän kirjoitti aamusta iltaan lyijykynällä pieniin viivoitettuihin lehtiöihin, joiden kannessa oli kauniin naisen tai pörröisen eläimen kuva. Selma kirjoitti elämästään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan tyttöpäänä pienessä mökissä syrjäkylällä lammen rannalla, tulevan aviomiehen tapaamisesta, häistään, aikuisuudestaan samanmoisessa mökissä toisella syrjäkylällä, ainoan pojan syntymästä, surusta, kun enempää lapsia ei tullut, miehen kuolemasta.
  Selma kirjoitti elämäänsä läpi, Selma oli kadonnutta aikaa etsimässä.

Tämän hienon novellikokoelman ovat lukeneet myös Ilse, Jaana, Joana ja Hanna. Omasta puolestani sanon: voi lukekaa ihmiset Tuula-Liina Varista, lukekaa ja ihastukaa!