tiistai 20. maaliskuuta 2012

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet


Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet (Like, 2011. 112 sivua.)

Tuuli painoi hiuksia otsallesi, olit komea kuin nuori jumala, ja minä ajattelin millaista olisi rakastaa tätä miestä. Yritit puhua italiaa, se oli liikuttavaa mutta toivotonta. Niin palasimme englantiin. Halusin kertoa omasta elämästäni, mutta taaskaan ei ollut oikea hetki.

Markus Lind on kuusikymppinen dokumentaristi, joka valmistelee elokuvaa Helsingin olympiakesästä 1952. Kesästä, jolloin sodasta toipuva Suomi eli taianomaisia viikkoja ja Helsinki hehkui kuin nuori morsian. Silloin kolmetoistavuotias Lind ei päässyt itse osalliseksi kuumeisesta tunnelmasta, hänet lähetettiin maaseudulle pois kisojen jaloista. Unelma kisoista on jäänyt miehen mieleen elämään, ja haaveidentäyteistä mielikuvaansa hän yrittää muuttaa eläväksi mielikuvituksensa ja kameran avulla.

Kesken elokuvanteon miehen isä kuolee ja jättää pojalleen perinnöksi laatikollisen vanhoja kirjeitä. Kirjeet isälle on lähettänyt Elena Damiani, nuori italialainen nainen, johon urheilutoimittajana työskennellyt isä tutustui juuri olympiakisoissa. Kirjeistä käy ilmi isän salainen rakkaussuhde tähän italialaiseen naiseen.

Haluan sinut tänne. En tunne syyllisyyttä, sen tunteen suon sinulle. Jos et rakasta vaimoasi, jätä hänet. Jos häntä yhä rakastat, unohda minut. Sitten vain muistamme toisemme. 

Markus uppoutuu kirjeiden myötä isänsä salattuun menneisyyteen, ja vähitellen silmien eteen avautuva tarina kuljettaa hänet lopulta Italiaan, Genovaan.


Tätä pitkältä novellilta tuntuvaa pienoisromaania ovat omissa blogeissaan suositelleet Sinisen linnan kirjaston Maria ja Poplaarin Pekka. Suositukset olivatkin niin painavia että lisäsin kirjan innoissani lukulistalleni, varsinkin kun kumpikin mainitsi kirjan sisältävän haahtelamaista tunnelmaa. Haahtelaan vertaaminen onkin tälle lukijalle sellainen syötti, johon varmuudella ja epäröimättä tartun.

Kirjassa olikin paljon viehättäviä elementtejä ja kauniisti kuvattuja hetkiä; kesäistä valoa tulviva Helsinki, sen kesäyössä uinuva Kauppatori, joka odottaa aamun ensimmäistä raitiovaunua. Taivas, joka kaartuu syvänsinisenä samettina, etääntyviä ja lähestyviä raitiovaunujen ääniä, vanhoja käsinkirjoitettuja kirjeitä, mustavalkoisia valokuvia ja rahisevia äänilevyjä, joilta kuuluu sodanjälkeisen ajan musiikkia. Niin, ja Italiaa - aukiolla pulppuavia suihkulähteitä, sekä hohtavansinisen taivaan alla välkähtelevää merta. 

Etukäteen tämä kuulostikin ihan minun kirjaltani, mutta lopulta lukukokemus tuntui yllättävän vaisulta ja teos jätti minut hieman kylmäksi. En tiedä mitä tapahtui, kenties ennakko-odotukseni olivat liian korkealla tai Pakkasen kirja kärsi huonosta ajoituksesta luettuani koko alkuvuoden toinen toistaan hienompia helmiä kuten Haahtelaa, Kettua, Liksomia, Murakamia ja Nesseriä. Kirjaparka, tunnistin sen ansiot ja tajusin lukiessani sen olevan oikeasti ihan hyvä, mutta silti se ei vain ollenkaan puhutellut minua. Haahtelamaista taianomaisuutta ja täydellisten lauseiden kauneuttakaan en onnistunut kirjasta tavoittamaan.

Elena Damianin kirjeet ei kuitenkaan ole missään nimessä huono kirja. Pakkanen kertoo kuluneesta aiheesta raikkaalla tavalla, ja tarinan kehyksenä Helsingin olympialaiset on oivallinen. Kieli on tiivistä ja huolellista, ja Elenan kirjoittamat kirjeet kuljettavat tarinaa luontevasti eteenpäin vuorovedoin nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan kanssa. Omasta pettymyksestäni huolimatta olen varma että moni muu saattaa tähän pieneen romaaniin ihastua kovastikin. Kuten Pekkakin sanoo, tälle kirjalle kannattaa antaa tilaisuus.

Pakkasen kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Mari A.

4 kommenttia:

  1. Harmi että kirja oli vähän pettymys (kirjoitit kuitenkin niin kivasti, että varmasti monikin innostuu kokeilemaan :)). Haahtelaan verrattuna Pakkasen tyyli on vähäeleisempää ja jotenkin "arkisempaa", mutta juonikuvioissa ja menneisyyteen kurkottamisessa on jotain samaa. Minun on ollut tarkoitus lukea lisää Pakkasta, mutta toistaiseksi se on jäänyt aikomukseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli se minulle vähän pettymys, mutta ei tämä tosiaan kuitenkaan huono kirja ole. Uskon että moni ihastuu tähän kovastikin. Toivonkin että moni antaisi Pakkaselle ja Elena Damianille tilaisuuden. :)

      Minäkin taidan kyllä antaa Pakkaselle toisen tilaisuuden. Taian odotella ja katsoa mitä sinä luet häneltä seuraavaksi, olet niin mainio esilukija! :)

      Poista
  2. Harmi ettet syttynyt kirjalle, mutta täytyy myöntää, että omakin jälkimakuni on jo aika lailla haihtunut. Ei Pakkasesta Haahtelan haastajaksi ole, vaikka kenestäpä toisaalta olisi... :) Aion silti kokeilla lukea lisää Pakkasta joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä samaa mieltä tuosta, Haahtela on niin uniikki että harva pystyy samalla tavalla lumoamaan kuin hän. Hauskaa onkin ollut seurata, miten Haahtela onnistuu täällä blogimaailmassakin viemään jalat alta lukijalta toisensa jälkeen. <3

      Minäkin aion kyllä kokeilla Pakkasta uudestaankin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...