maanantai 19. maaliskuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja


Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus, 2012. 112 sivua.)

  Lapsille hyppyrimäki edustaa aikuismaailman suurinta saavutusta. He eivät saa siitä tarpeekseen. He riippuvat, roikkuvat, kiipeilevät ja kieppuvat rakenteissa kuin viidakkoon vapautetut marakatit, laskevat hämärän tullen alastulorinteen peppumäkeä ja kirmaavat kotiin.
  Seitsemän vuoden päästä lapset palaavat kaljakassin kanssa ja raaputtavat lähtötasanteen pintaan muhkean elimen. He muuttavat toiselle paikkakunnalle, oppivat nauramaan mäkihypylle ja muistavat hyppyrimäen enää silloin kun olo on kaikkein yksinäisin.

Hautalan kolmas teos, Kansalliskirja, on kokoelma Suomea ja suomalaisuutta tarkastelevia pakinoita tai pienoisnovelleja. Tarinoissa kuvataan osuvasti suomalaisuuden koko kirjo; elämänmenoa katsellaan niin nuorison, vanhusten, työttömien, väliinputoajien, eronneiden naisten, rakastuneiden nuortenmiesten kuin maahanmuuttajienkin silmin.

  Ollaan sairaalan kanttiinissa tai ruotsinlaivan kahviossa. Vanha mies murahtaa kassaneidille ja saa palkkioksi hymyn. Vain vanha mies osaa niin murahtaa. Tarjottimella on korvapuusti, valkoinen kuppi eikä missään nimessä vettä. Valtavat ukonkorvat kääntyilevät katseen hakiessa paikkaa. Kävelyyn kuuluva kulmikkuus on jokaisella vanhalla miehellä eri, askeleista on karsittu turha liike ja vauhti. Ne vievät vastapäätä toista ihmistä vaikka tyhjiäkin pöytiä on.
  Ennen istumista sanotaan korkeintaan kaksi sanaa. Informaatioarvo on niistä riisuttu. Jaaha. No niin. Siihen. Aluksi syödään höntyilemättä. Mietitään omia juttuja - mitä ne ovat ei tiedä eikä ole kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen tiennyt kukaan.

Kirjan sivuilla pelataan pesäpalloa, haastatellaan syljeskeleviä mopopoikia, saunotaan niin että henki lähtee, varataan Keihäsmatkoja, kattellaan Metsolat D-V-D:tä, kuunnellaan Tony Montanaa ja humputetaan menemään. Suomalaisuus maistuu mustikkapiirakalta, makkarakastikkeelta ja Juhlapöydän konvehdeilta. Ja jos onni potkaisee ja löytyy rakkaus, voi kauneinta olla keltaiset kangastossut neulasten päällä, kun istutaan kahdestaan kallionkololammen reunalla eikä puhuta mitään.


Viime vuonna ilmestynyt Paluu oli ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaimmistoa. Kansalliskirja on ollut Haahtelan Traumbachin ohella kiihkeimmin odottamani kevään uutuusteos, ja nyt kirjan luettuani voin ilolla todeta että odotukseni on palkittu: Kansalliskirja on ihanaakin ihanampi! Hymy nousi huulilleni jo lukiessani alun Somerjoki-sitaattia, jossa huonolla itsetunnolla varustettu edesmennyt, kansan rakastama suosikkilaulaja vastaa änkyttäen johonkin häneltä kysyttyyn kysymykseen. Hellä hymy pysytteli kasvoillani läpi koko teoksen, niin taitavan osuvasti Hautala kuvaa kotimaataan ja kaikkea sitä, mikä tekee meistä suomalaisia.

Hautala on tarkkanäköinen ja oivaltava kirjoittaja, hänen kerrontansa on soljuvaa ja vaivatonta, ja teksti lämpöisen lempeällä tavalla humoristista, ironistakin. Hän suhtautuu hahmoihinsa isällisellä rakkaudella, ja saa siten lukijansakin rakastumaan näihin hahmoihin, jotka ovat kuin ketä tahansa meistä. Lukiessani tunnistin kirjasta paitsi palasen itseäni, myös naapureitani, työkavereitani ja sukulaisiani. Ehdottomaksi suosikikseni kohosi Riipisen lista, joka oli kaikessa junttiudessaan niin suloinen ja hellyyttävä että lukiessa sattui jonnekin sydämen seutuville.

Kansalliskirja on muuten viehättävä myös esineenä; kannessa poseeraa suloinen Mikki Hiiri-paitainen pellavapää kädet taskuissaan, ja myös kirjan sisältä löytyy pari vanhaa, vahvasti suomalaisuutta huokuvaa valokuvaa. Kannen poika lienee kirjailija itse, ja kansi puolestaan sympaattisin miesmuistiin.

Kansalliskirjan ovat ehtineet jo lukea myös Lumiomenan KatjaSinisen linnan kirjaston Maria ja Poplaarin Pekka. Itse voin kaksi kirjaa luettuani ilolla ilmoittaa olevani Hautalan vankkumaton fani. Mies on niin lahjakas ja taitava kirjailija, että se saa minut hykertelemään onnesta. Hyllyssäni odottelee Finlandia-ehdokkaaksikin valittu Salo, jonka lukemista säästelen kuin harvinaista aarretta. On etuoikeus saada lukea näin suurella taidolla ja sydämellä kirjoitettua proosaa. Kyllä meillä Suomessa vain osataan! 

7 kommenttia:

  1. Luin aamubussissa tämän arviosi ja nyt haluaisin niin kovasti lukea tämän kirjan. Laitoin aiemmin jo fb-sivuillemme ostopyynnön kirjasta(vinkvink muut lukutoukat), toivottavasti joku luopuu kirjastaansa.

    Kirjan ironia viehättää jo lukematta, silä nimi on vallan mainio!

    VastaaPoista
  2. Ai että, tässä on kyllä sitä jotain! ♥

    Kiteytät hienosti kirjan parhaat puolet. Hautala osaa olla koskettava ja hauska yhtä aikaa. Esim. se mopopoikien syljeneritys naurattaa vieläkin, ratkaisu maailman juomavesiongelmiin. :D

    Ja sinulla onnekkaalla on vielä Salo lukematta. :) Toivotaan että Hautala jatkaa samaa julkaisutahtia!

    VastaaPoista
  3. Onpa ihanaa, että sinulla on Salo vielä lukematta. Se on upea kirja!:)

    Tätä minä odotan todella kovasti, saisinpa kirjan pian jo käsiini:)

    VastaaPoista
  4. Hienoa lainaus "Lapsille hyppyrimäki edustaa ... Seitsemän vuoden päästä lapset palaavat kaljakassin kanssa ..."

    Tässä olisi vanhemmilla, koululla ja yhteiskunnalla töitä, tämä muutos ei ole nimittäin luonnonlaki, vaihtoehtoja on jokaisella yksilöllä, aina :).

    VastaaPoista
  5. Hautalaa en ole vielä lukenut, mutta Kansalliskirjasta voisi olla hyvä aloittaa!

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä tekstistä, tämä vaikuttaa kirjalta, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Turkka Hautala on mennyt minulta kirjailijana täysin ohi, ja ilmeisesti olen ohittanut hyvän kirjailijan. Täytyypä korjata asia.

    VastaaPoista
  7. Hymyilen luettuani tämän. Juuri tuollainen Kansalliskirja on! Se on tarkkanäköinen, pisteliäs ja kuitenkin niin hellä ja niin tosi. Ihana kirja.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...